Lue keskustelun säännöt.
Miten uskaltaa ottaa avioero kun on pieniä lapsia
29.10.2017 |
Olemme vaimoni kanssa kämppiksiä, en rakasta häntä enää romanttisessa mielessä, vain ystävänä. Ja välillä sekin välittäminen on kyseenalaista, koska vaimoni kohtelee minua huonosti. En jaksa enää riidellä, koska emme saa sovittua riitoja rakentavalla tavalla eikä kumpikaan muuta näkemyksiään. Kumpikaan ei ota eroa esille, mutta vaimo välillä katselee Oikotien yksiöitä ja kaksioita ja vauvalle puhuu välillä "sitten kun asumme keskenämme", tietäen mun kuulevan vierellä hänen puheensa.
Meillä on 3-vuotias reipas poika ja 10kk ikäinen tyttö. Olen aina ollut lapsirakas ja halusin nuo lapset, hoidan niitä paljon, olin vanhemman lapsen kanssa kotonakin 2kk vaimon palattua töihin. Lasten kanssa vietämme hyvää aikaa ja heidän kanssaan olen onnellinen. Usein olen jopa rennompi ja onnellisempi heidän kanssaan silloin kun vaimoni on jumpassa tai ystäviensä kanssa.
Haluan eron ja tiedän pärjääväni lasten kanssa itse. Minulla on myös läheiset vanhemmat, jotka hoitaisivat ja auttaisivat varmasti. Mutta pelkään erota vaimoni vuoksi. Hänellä ei ole omaa turvaverkkoa, ei ole oikein koskaan ollutkaan ja hän sanoo mun yhä olevan hänelle kaikki kaikessa. Kiukuspäissään hän syyttää mua pettämisestä "kumminkin petät", mutta en ole koskaan pettänyt. Mieli on kyllä tehnyt mutta perheeni on minulle tärkein enkä halua riskeerata sitä.
Vaimoni ripustautuu muhun henkisesti, vaikka hänellä on kavereita ja pärjää hyvin ammatillisesti ja monien mielestä on tosi reipas ja iloinen nainen, hyvä vaimo minulle.
Mutta muut eivät tiedä miten hän kohtelee mua. Tuntuu että hän on elämäniloinen ja ymmärtäväinen kaikille muille paitsi mulle. Mä ilmeisesti ärsytän häntä kaikella mitä teen tai jätän tekemättä. Ja teen kotitöistä vähintään oman osuuteni, hoidan lapsiamme, annan vaimoni olla paljon omissa menoissaan, en juurikaan juo alkoholia enkä makaa sohvalla, pärjään hyvin töissäni. Olen mielestäni hyvä isä ja aviomies, mutta vaimoni ei sitä näe.
Pitkä kirjoitus mutta haluan siis erota enkä uskalla, koska vaimoni on niin räjähdysherkkä ja halveksii mua jo nyt niin paljon että pelkään puhuisiko hän oikeudessa lasten yksinhuoltajuuden itselleen. Hän osaa olla todella upea ihminen muille ja aikoinaan oli sellainen mullekin, yli 10 vuotta sitten.
Mikä meni pieleen? En usko liittomme enää parantuvan, joten miten uskaltaisin erota? Ja miten isiä kohdellaan pienten lasten huoltajuuskiistoissa oikeudessa? Koska oikeuteen tuo vaimoni varmasti minut veisi.
Kommentit (130)
Vierailija kirjoitti:
Millainen ihminen edes harkitsee eroa, kun nuorin lapsi on 10 kk?!
No, minkä ikäisiä niiden lasten tulisi olla, jotta erota voisi? Jos sukset on vanhemmilla ristissä jo heti lasten syntyessään, niin onko pakko kärvistellä, kunnes viimeinenkin lapsi täyttää 18? Kukas se lasten sopivan iän määrittää vanhempien erolle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttavapiirissä päälle 3-kymppinan avopari, jolla alle kouluikäiset lapset. Rakennuttivat omakotitalon, ja kun se saatiin valmiiksi, oli tämä pariskunnan naispuolinen prinsessa sitä mieltä, että olohuone on liian pieni, hän ei siihen taloon muuta. Muutti vuokralle ja lapset ovat sitten vuorotellen isän ja äidin luona. Kertakaikkiaan turha ero, pitäisi niitä lapsiakin nyt vähän ajatella.
En ole kenenkään eronneen ystäväni kertaakaan kuullut katuneen eroaan vaan pikemminkin kaikki ovat harmitelleet, miksi eivät uskaltaneet erota aiemmin. Siinä lienee jo jonkinlainen todiste siitä, että jokainen eronnut on pohtinut asiaa pitkään eikä kukaan ole eronnut ilman hyviä syitä. Vaikka minä ystävänä en mitään syitä eroille nähnytkään eli ei ollut alkoholismia tai pettämistä tai väkivaltaa. Ihan tavallisia ja kivoja ihmisiä olivat molemmat puolisot, mutta ilmeisesti eivät viihtyneet vaan kahdestaan enää eivätkä sopineet yhteen. Me kaverit ei sitä huomattu, koska iloisia olivat ainakin sillon kun me tavattiin perheinä tai pariskuntina. Enkä kummankaan puolta ottanut eron jälkeen. Ystävinä kaikki pysyivät, vähintään somessa ja isommissa juhlissa vaihdetaan kuulumisia kaikki hyvillä mielin.
Jaa no vaikeaa neuvoa tai kommentoida kun ei kuule kun vain sen toisen näkökulman tarinasta. Veikkaampa että vaimon versio olisi hieman toisenlainen.
Vastaappa kun kerran kommentteja seuraat niin miksi ihmeessä olette päättäneet tehdä lapsia jo huonoon parisuhteeseen? Hitaampikin tajuaa miten siinä tulee käymään, huonommin vaan. En tajua. Uskomatonta typeryyttä.
Tutustuttiin nuorina, kummallakaan ei muita suhteita takana, molemmat perusluonteiltaan tavallaan sosiaalisia mutta kuitenkin itseluottamusta ei kummallakaan riittävästi, jotta olisi ollut uskoa jatkaa kumppanin etsintää pidempään, kun toisen kanssa oli kuitenkin ihan ok. Hiljalleen tuli tyytymättömyyttä, kun kumpikin ollaan aika jääräpäitä eikä olla osattu kommunikoida keskenämme. Hiljalleen seksi hiipui, mutta oltiin jo niin totuttu olemaan yhdessä, että vaikka eroa pohdittiin yhdessäkin joskus ennen lapsia, niin yhdessä kuitenkin uskottiin pysyvämme. Ja yli kolmikymppisinä ei uskottu varmaan enää löytävämme ketään parempaakaan, jonka kanssa perustaa perhe.
Nyt on sitten se perhe ja eihän se suhde mihinkään tietenkään ole parantunut. Yhteistä hyvää aikaa on kyllä lasten kanssa eli tavallaan ehkä ajankäytön kannalta asiat ovat paremmin ja rauhallisemmin, mutta meidän kahdenkeskinen parisuhteemme on kuihtunut. Ja nyt vanhemmiten kun on itsevarmuutta tullut lisää ja ne lapsetkin jo saatu eikä ole enää tarvetta perustaa perhettä kenenkään kanssa, niin nyt eroajatukset ovat voimistuneet jatkuvasti.
Typerää kyllä, ja pahaltahan tuota tuntuu nyt itsestäkin lukea, kun sen tuohon kirjoitin.
Eikö kukaan muu pariskunta muka ole ajatellut näin, kun on halunnut perheen perustaa, vaikka on ollut epäilyksiä kumppanin todellisesta sopivuudesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa mun ekalta avioliitolta, mut meillä tuli ero sitten jo sen ekan, pitkään yritetyn lapsen jälkeen, tuskin toista oltais saatukaan. Erosta on nyt 5 vuotta, mies löysi uuden naisen aika pian ja ovat yhä yhdessä. Mä löysin oman toivottavasti loppuelämäni rakkauden vuosi sitten. Ensimmäinen avioliitto oli varmaan siihen aikaan meille sopiva tai jotain mitä tarvittiin, vaikka näin jälkikäteen ihmettelenkin, miten me kaksi koskaan päädyttiinkään yhteen, vai ehdittiinkö tosiaan muuttua niin paljon reilussa 10 vuodessa. Vai eikö sitä vain nuorena oikein tiedä, mitä edes pitäisi etsiä puolisokseen.
Siitä suhteesta syntyi kuitenkin rakas tyttäreni ❤️ Joten en kadu tuota avioliittoani kuitenkaan.
Vielä 4 vuotta sitten olin eroamassa toisen miehen vuoksi, mutta päätin jäädä avioliittoon, kunnes poika saataisiin kouluun. Toinen mies löysi reilu vuosi sitten uuden naisen ja mä oon vasta nyt valmis eroamaan, kun poika meni nyt kouluun ja elämä on tosi helppoa sen kanssa ollut jo pidempään. mutta tavallaan eroan vuoden myöhässä. En pystynyt enää olemaan avioliitossakaan oma itseni, koska koko ajan oon rakastanut tuota toista. En oo vieläkään päässyt yli siitä. Mutta ei tähän kämppäkaverisuhteeseenkaan kannata jäädä, vaan sinkkuus odottaa nyt sitten. Toivon löytäväni vielä jonkun, jota saan rakastaa omana itsenäni, etten vaan loppuelämääni kaipaa tuota menetettyä miestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeilkaa parisuhdeterapiaa tai lukekaa kirjoja parisuhteen virkistämiseksi. Keskustele vaimosi kanssa nyt ahkerasti edes vaikka jouluun asti ja sitten joululomalla pohdi uudelleen, haluatko erota vielä. Voimia sinulle!
Jos haluan samoja asioita elämääni kuin rakastamani nainen, elämme yhdessä. Jos haluan eri asioita elämääni kuin nainen, jotka joskus rakastin tai vaikka vieläkin rakastaisin, eläisimme silti erillään. Ihan sama, onko eroavaisuudet liian suuret seksin, harrastusten ja ajanvieton tai minkätahansa suhteen. Rakastanhan minä vanhempianikin ja jollain tavalla läheisimpiä ystäviänikin, mutta en silti niiden kanssa elä - ei ole tarpeeksi yhteisiä intressejä. Miksi johonkin naiseen pitäisi jäädä jumiin loppuelämäkseen, vaikka joskus muutama vuosi sitten oltaiskin vielä haluttu samoja juttuja mutta ei haluta enää. Mieli muuttuu ja ihmiset ympärillä sen mukana. Kerran täällä vaan eletään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju ja Hesarin tuore artikkeli ovat kuin mun elämää: https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005431835.html
Suunnittelen eroa, koska en halua ajautua tuohon tilanteeseen asti, että molemmat alkavat pettääkin vielä toisiaan. Parempi on lähteä hyvän sään aikaan ja säilyttää itsekunnioituksensa ja myös vaimon kunnioitus minua kohtaan. Rakkaus vaan ei riittänyt kaikkeen. Helpommalla päästään molemmat, kun ei yritetä repiä toisiamme kokonaan rikki. Jospa pystytään pysymään sitten paremmin kavereinakin ja lapselle vanhempina. Meillä on pian 1,5-vuotias poika, molempien rakkain ihminen maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.
Tämä! Se on just näin. Lapsien on hyvä kasvaa ympäristössä jossa hellyys ja rakkaus näytetään teoin ja sanoin. Sinuna minä eroaisin, ja niin myös tein. Kaikkien elämänlaatu parani 99%.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.
Tämä! Se on just näin. Lapsien on hyvä kasvaa ympäristössä jossa hellyys ja rakkaus näytetään teoin ja sanoin. Sinuna minä eroaisin, ja niin myös tein. Kaikkien elämänlaatu parani 99%.
Mutta löysitkö kuitenkaan uutta parempaakaan rakkautta vai yhäkö olet vaan yksin? Jos suhde on edes siedettävä, mielestäni jo lasten vuoksi kannattaa jäädä suhteeseen edes yrittämään yhdessäoloa, koska tuskin yli 30v nainen, jolla lapsia, löytää uutta "aitoa" rakkautta välttämättä enää ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.
Tämä! Se on just näin. Lapsien on hyvä kasvaa ympäristössä jossa hellyys ja rakkaus näytetään teoin ja sanoin. Sinuna minä eroaisin, ja niin myös tein. Kaikkien elämänlaatu parani 99%.
Mutta löysitkö kuitenkaan uutta parempaakaan rakkautta vai yhäkö olet vaan yksin? Jos suhde on edes siedettävä, mielestäni jo lasten vuoksi kannattaa jäädä suhteeseen edes yrittämään yhdessäoloa, koska tuskin yli 30v nainen, jolla lapsia, löytää uutta "aitoa" rakkautta välttämättä enää ikinä.
Älä pelkää, sinulla on paljon aikaa löytää arvoisesi kumppani. Minä (mies) löysin omani, naisen 46v. Vaikka heti uutta rakkautta ei löytyisikään, niin vuoroviikoin yksin eläminen voittaa surkean parisuhteen 100/0.
Muista että nainen +30v joilla ei ole lapsia on harvinaisuus, eli kuulut joukkoon jotka todennäköisimmin löytää uuden kumppanin. Miehet 35-40 ei kuvittelekaan että tuon ikäisen naisen mukana ei tulisi koko pakettia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
....koska tuskin yli 30v nainen, jolla lapsia, löytää uutta "aitoa" rakkautta välttämättä enää ikinä.
Tähän oli pakko vastata samassa tilanteessa olevana miehenä, että PALJON isompana mahdottomuutena näin itse sen että suhde muodostuisi sellaisen yli 30v naisen kanssa jolla ei ole lapsia... Mun mielestä on vain hyvä asia, että todennäköisesti on se elämän viimeinen kymmenys käytetty hyvin samanlaisten asioiden ympärillä touhuamiseen ja tiedetään mitä halutaan, mutta tiedetään myös mitä ei haluta. Ensimmäiseen vakavaan ja ehkä yhteisiä lapsia sisltävään suhteeseen ryhtyvä 30+ nainen saa jostainsyystä ihoni kananlihalle... Sama varmaan toki miehen kanssa...
Itselläni on lapsia, myös uudella kumppanilla saa ehdottomasti olla lapsia. Turha sitä on pelätä...
Kiitos hyvistä kommenteista ja monipuolisesta keskustelusta. Näistä on ollut mulle apua ajatuksiini. Viikonloppuna aion ottaa asian keskusteluun, pysyn rauhallisena ja silti sinnikkäänä, vaikka vaimo reagoisi miten tahansa. En vielä sano hakevani eroa, mutta tuon sen selvästi esille, että nyt on muutoksia molempien meistä tehtävä sekä ajankäyttöömme että kommunikointiimme, jotta saamme läheisyyttä lisää ja parisuhteen parantumaan. Jos muutosta ei tapahdu, ehdotan eroa mahdollisimman rauhallisesti ja ystävällisesti. Ja tämän sanon vaimolleni. En kiristä vaan kerron vaan sen mitä ajattelen.
-Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.
Tämä! Se on just näin. Lapsien on hyvä kasvaa ympäristössä jossa hellyys ja rakkaus näytetään teoin ja sanoin. Sinuna minä eroaisin, ja niin myös tein. Kaikkien elämänlaatu parani 99%.
Mutta löysitkö kuitenkaan uutta parempaakaan rakkautta vai yhäkö olet vaan yksin? Jos suhde on edes siedettävä, mielestäni jo lasten vuoksi kannattaa jäädä suhteeseen edes yrittämään yhdessäoloa, koska tuskin yli 30v nainen, jolla lapsia, löytää uutta "aitoa" rakkautta välttämättä enää ikinä.
Siis sinä jäisit vain yksinäisyyden pelosta kärsimään vuosiksi?Pikkasen säälittävää. Yksinkin on parempi kuin huonossa suhteessa jossa kuolee sisäisesti pystyyn ja katkeroituu.
Mut tajuan kyllä jos lainaamallani kirjoittajalla elämän tarkoitus on olla parisuhteellinen, viis parisuhteen laadusta. Pikkasen säälittävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten takia ei ikinä pidä jäädä huonoon suhteeseen. Näytätte huonon parisuhteen merkkiä vielä lapsillennekin eivätkä rassukat tiedä, miten upeaa aito rakkaus ja läheisyys oikeasti voivat olla. Ilmeisesti teilläkään ei siitä ole käsitystä, kun kumpikaan ei uskalla lähteä etsimään itselleen sopivaa kumppania.
Tämä! Se on just näin. Lapsien on hyvä kasvaa ympäristössä jossa hellyys ja rakkaus näytetään teoin ja sanoin. Sinuna minä eroaisin, ja niin myös tein. Kaikkien elämänlaatu parani 99%.
Mutta löysitkö kuitenkaan uutta parempaakaan rakkautta vai yhäkö olet vaan yksin? Jos suhde on edes siedettävä, mielestäni jo lasten vuoksi kannattaa jäädä suhteeseen edes yrittämään yhdessäoloa, koska tuskin yli 30v nainen, jolla lapsia, löytää uutta "aitoa" rakkautta välttämättä enää ikinä.
Siis sinä jäisit vain yksinäisyyden pelosta kärsimään vuosiksi?Pikkasen säälittävää. Yksinkin on parempi kuin huonossa suhteessa jossa kuolee sisäisesti pystyyn ja katkeroituu.
Mut tajuan kyllä jos lainaamallani kirjoittajalla elämän tarkoitus on olla parisuhteellinen, viis parisuhteen laadusta. Pikkasen säälittävää.
Kaikki kaverini ovat parisuhteissa eikä naiset lähde edes tyttöjen iltoihin, jotka yleensä jää mun järkättäviksi. Jo tuo meidän muiden kolmikymppisten tiivis perhe-elämä jo kertoo mulle siitä, että jos mä eroaisin omasta miehestäni, en mä kyllä kavereistani ainakaan seuraa itselleni saisi. Monella ei tunnu olevan aikaa tai intoa edes jumpassa käyntiin, kun kaikki illat menee töiden jälkeen prismassa ostoksilla, lasten vamhempainilloissa tai kotona telkkaria katsomassa. Eli kyllä ainakin mun erointoa hillitsee mun ikätovereidenkin pysyminen suhteissaan, joissa tiedän ettei nekään kovin hyvin voi... kukaan ei silti lähde eroamaan ja itse oon samanlainen, joka vaan välillä haaveilee sinkkuudesta eikö silti mitään tee asian eteen 😂
No Ap, miten keskustelut sujuvat...?
En ole AP mutta itse aloitin myös tänään keskustelun mahdollisesta erosta vaimoni kanssa. Keskustelu ei ensin lähtenyt käyntiin ja lopulta päättyi riitaan, kun mä e jaksanut mennä taas kerran mukaan hänen "mä en kelpaa kellekään" ja "etsi sitten parempi vaimo jos mun kaa on niin vaikeaa" ja blaa blaa. Ei oikein saada keskustelua suhteen parantamisesta eikä erostakaan, joten mitä pitäisi keskustella? Hiljaa ollaan oltu jo tarpeeksi kauan ja suoraan sanottuna se tuntuu taas mustakin helpoimmalta, kun en mä halua päiviäni tappeluunkaan käyttää. Taidanpa mennä nukkumaan vaimoni viereen ja käännetään vaan kylkeä...
tämä