Miten tulla toimeen hankalan anopin kanssa?

Molemmat miniäni asuvat lähinaapurissani.  He tulevat kerran vuodessa eli äitienpäivänä käymään perheineen.  Itse käyn ehkä kerran kuukaudessa-aina kutsuttuna.  Olen ollut anoppi yli kymmenen vuotta-en ole kertaakaan puuttunut aikuisten lasteni elämään.   Enkä  kertaakaan mennyt kyläilemään yllätysvierailulle.  Elän omaa elämääni-he omaansa.  En kaipaakaan mitään ristiriitojen selvittelyä, näin on hyvä.  Ja minulla onkin aivan loistavan ihanat miniät, hyviä vaimoja ja äitejä ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Meillä ihan sama homma. Joskus kaduttaa, että sain nämä ihanat lapset juuri tämän miehen kanssa :( Kyllä se vaan vie voimia, jos on ainoa aikuinen, joka asettaa rajoja rajattomalle sukulaiselle.

Meilläkin tämä alkoi lasten synnyttä. Anoppi alkoi käyttäytyä kuin olisi saanut lapsen mieheni kanssa, vaikea selittää muille, mutta tämä on ainoa tapa miten osaan kuvailla anoppini käytöksen kokonaisuudessaan lyhyesti. On todella ahdistavaa, yrittää suunnitella isänpäivät, syntymäpäivät, aikoinaan ristiäiset,lapsen nimen ja kummit jne. yhdessä miehen kanssa ilman minua. Mies kuittaa nämä hössötyksellä.

Kuulostaa kamalalta tuo, että anoppi pitää tyyliin lasta omanaan. Tuollaiselle pitää kyllä tehdä jo alussa loppu. Mikäköhän siinä on, että ongelmat miniän ja anopin välillä on niin yleisiä? Ei miehillä tunnu olevan samanlaisia ongelmia appiukon kanssa? Uskon, että on hankalia miniöitäkin on olemassa ja keskenkasvuisia, mutta jotenkin sitä ajattelis että vanhemmiten anopeilla kuten muillakin ihmisillä olisi jo niin paljon elämänviisautta, että osaisivat käyttäytyä suht kypsästi ja aikuismaisesti, mutta ei siltä ainakaan meidän tapauksessa vaikuta. Toisaalta jos appi on aina ollut tossun alla, ja samoin lapsetkin, niin ei ole ollut sellaista peiliä, että olisi osannut muuttua. Toisaalta perheessä on kuitenkin yksi lapsi, joka on ylitse muiden, joka saa sanoa mielipiteensä, eikä siitä anoppikaan loukkaannu. Kamalaa tuokin, että on lapsista yksi niin selvä suosikki.

Yllättävän hyvin olen onneksi saanut itsekseni laitettua anopille rajoja, esimerkiksi meidän lapset ei mene anopille hoitoon ikinä. Anoppi aikoinaan puhui minusta pahaa lapsille kun en ollut paikalla ja mies toisessa huoneessa (lasten täti kertoi), joten miehelle vain ilmoitin asian. Vetosin siihen, että hoitajan pitää olla sellainen johon molemmat vanhemmat luottavat, joten asia ei ole neuvoteltavissa. Kuulostaa varmaan todella kylmältä, mutta anoppini salainen haave on todellakin varastaa lapseni vähintään henkisesti. Niin montaa ihmeellistä asiaa olen seurannut näiden vuosien varrella. Kun esikoinen oli vastasyntynyt jouduin sanomaan anopilleni, että tämä ei ole sinun lapsi vaan minun lapsi, olisi meille molemmille helpompaa jos ymmärtäisit tämän. Anoppi siis nimitti häntä pikku-Liisaksi (tyttärensä mukaan) ja selitti kuinka äiti (siis hän itse) rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta. Ei meinannut suostua antamaan vauvaa minulle takaisin syliin imetettäväksi jne. Tuohon mies myöhemmin sanoi, että antaisit olla, hän vaan on nyt vähän höpsähtänyt innostuksesta. Olin synnyttänyt 4 päivää sitten, ja minun olisi pitänyt olla se joka miettii muiden tunteita?

Hintana on ollut minun ja miehen välit, tämä rasittaa minua paljon ja meidän suhdetta. Mies ei onneksi lähde anopin tempauksiin mukaan (esim oikeasti alkaisi suunnitella syntymäpäiviä äitinsä kanssa), mutta ristiriitatilanteissa esittää asiat helposti niin, että minä ajattelen anopista pahinta. Hänen mielestään äitinsä on vain niin innoissaan lapsistamme, että unohtaa "paikkansa". Voi toki olla, että vuosien aikana minusta on tullut liian herkästi reagoiva. En pääse esimerkiksi yli monista vauva-aikojen omimisista, sillä ne olivat kuitenkin minullekin herkkää aikaa.

Välillä olen miettinyt, että olisiko pariterapiasta apua. Mutta sitten yleensä tulen johtopäätökseen, että liioittelen tilannetta ja olisi hölmöä hakeutua terapiaan vain anopin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Meillä ihan sama homma. Joskus kaduttaa, että sain nämä ihanat lapset juuri tämän miehen kanssa :( Kyllä se vaan vie voimia, jos on ainoa aikuinen, joka asettaa rajoja rajattomalle sukulaiselle.

Meilläkin tämä alkoi lasten synnyttä. Anoppi alkoi käyttäytyä kuin olisi saanut lapsen mieheni kanssa, vaikea selittää muille, mutta tämä on ainoa tapa miten osaan kuvailla anoppini käytöksen kokonaisuudessaan lyhyesti. On todella ahdistavaa, yrittää suunnitella isänpäivät, syntymäpäivät, aikoinaan ristiäiset,lapsen nimen ja kummit jne. yhdessä miehen kanssa ilman minua. Mies kuittaa nämä hössötyksellä.

Kuulostaa kamalalta tuo, että anoppi pitää tyyliin lasta omanaan. Tuollaiselle pitää kyllä tehdä jo alussa loppu. Mikäköhän siinä on, että ongelmat miniän ja anopin välillä on niin yleisiä? Ei miehillä tunnu olevan samanlaisia ongelmia appiukon kanssa? Uskon, että on hankalia miniöitäkin on olemassa ja keskenkasvuisia, mutta jotenkin sitä ajattelis että vanhemmiten anopeilla kuten muillakin ihmisillä olisi jo niin paljon elämänviisautta, että osaisivat käyttäytyä suht kypsästi ja aikuismaisesti, mutta ei siltä ainakaan meidän tapauksessa vaikuta. Toisaalta jos appi on aina ollut tossun alla, ja samoin lapsetkin, niin ei ole ollut sellaista peiliä, että olisi osannut muuttua. Toisaalta perheessä on kuitenkin yksi lapsi, joka on ylitse muiden, joka saa sanoa mielipiteensä, eikä siitä anoppikaan loukkaannu. Kamalaa tuokin, että on lapsista yksi niin selvä suosikki.

Yllättävän hyvin olen onneksi saanut itsekseni laitettua anopille rajoja, esimerkiksi meidän lapset ei mene anopille hoitoon ikinä. Anoppi aikoinaan puhui minusta pahaa lapsille kun en ollut paikalla ja mies toisessa huoneessa (lasten täti kertoi), joten miehelle vain ilmoitin asian. Vetosin siihen, että hoitajan pitää olla sellainen johon molemmat vanhemmat luottavat, joten asia ei ole neuvoteltavissa. Kuulostaa varmaan todella kylmältä, mutta anoppini salainen haave on todellakin varastaa lapseni vähintään henkisesti. Niin montaa ihmeellistä asiaa olen seurannut näiden vuosien varrella. Kun esikoinen oli vastasyntynyt jouduin sanomaan anopilleni, että tämä ei ole sinun lapsi vaan minun lapsi, olisi meille molemmille helpompaa jos ymmärtäisit tämän. Anoppi siis nimitti häntä pikku-Liisaksi (tyttärensä mukaan) ja selitti kuinka äiti (siis hän itse) rakastaa häntä enemmän kuin mitään muuta. Ei meinannut suostua antamaan vauvaa minulle takaisin syliin imetettäväksi jne. Tuohon mies myöhemmin sanoi, että antaisit olla, hän vaan on nyt vähän höpsähtänyt innostuksesta. Olin synnyttänyt 4 päivää sitten, ja minun olisi pitänyt olla se joka miettii muiden tunteita?

Hintana on ollut minun ja miehen välit, tämä rasittaa minua paljon ja meidän suhdetta. Mies ei onneksi lähde anopin tempauksiin mukaan (esim oikeasti alkaisi suunnitella syntymäpäiviä äitinsä kanssa), mutta ristiriitatilanteissa esittää asiat helposti niin, että minä ajattelen anopista pahinta. Hänen mielestään äitinsä on vain niin innoissaan lapsistamme, että unohtaa "paikkansa". Voi toki olla, että vuosien aikana minusta on tullut liian herkästi reagoiva. En pääse esimerkiksi yli monista vauva-aikojen omimisista, sillä ne olivat kuitenkin minullekin herkkää aikaa.

Välillä olen miettinyt, että olisiko pariterapiasta apua. Mutta sitten yleensä tulen johtopäätökseen, että liioittelen tilannetta ja olisi hölmöä hakeutua terapiaan vain anopin vuoksi.

Jos sua ahdistaa tilanne, etkä pääse jostain jutuista millään yli, niin ehdottomasti menisin terapiaan. Anoppisi ei ole todellakaan kevyimmästä päästä, vaan vaikuttaa vähän psykoottiselta suorastaan. Sitten vielä miehesi myötäily päälle. Sairaan anopin vielä kestäisi, jos taakan pystyy jakamaan miehen kanssa, ja ajattelette samalla tavalla asioista. Mutta jos mies ei näe siinä mitään outoa (ei tod olisi liioittelua hakeutua terapiaan tuossa tilanteessa), niin ymmärrän että ahdistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Pahalta kuulostaa, todella pahalta.

Mitä pidempään tuollaisessa parisuhteessa elää, sitä pahemmin siinä hajoaa.

Kyllä, aika raskasta on ja on ollut. Tähän kirjoittamani on vain pintaraapaisu kaikesta vuosien varrella sattuneesta.

Myötätuntoni on puolellasi. Sen perusteella mitä kirjoitat luulen arvaavani loput. Tuttua juttua nimittäin.

Olin pitkään tuollaisessa. Oli vaikea uskoa, ettei tilanne muutu. Mutta eihän se muutu kun anopin vaatimukset ei lopu niin kauan kuin henki pihisee, oma poika on sen ainoa saavutus, eikä järkeäkään kauheasti ole siunaantunut.

Koko ikänsä aikuiset lapset ovat suostuneet äitinsä kaikkiin oikkuihin, kun se on niin tyhmä ja säälittävä, että sille pitää olla mieliksi...