Miten tulla toimeen hankalan anopin kanssa?

Joogaa ja rentoutumisharjoituksia, joiden avulla tsemppaat itsesi suhtautumaan hänen tyynesti ja kärsivällisesti.

Otan osaa. Lasten takia yritän jaksaa omaani ja olla väleissä. Mieluiten osoittaisin koko eukolle ovea. Pidä puolesi ja nauti siitä jos mököttää ja saat olla sen ajan rauhassa. Se joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy!

Vierailija kirjoitti:

Joogaa ja rentoutumisharjoituksia, joiden avulla tsemppaat itsesi suhtautumaan hänen tyynesti ja kärsivällisesti.

Tämä. Anopit on parhaita zen-mestareita ja siksi hyödyllisiä. Vähän niinkuin hyttyset tai paarmat.

Tuskin voit tulla toimeen. Jos miehesi on tukenasi, pärjäät kyllä. Pidät mahdollisimman etäiset ja muodolliset välit ja annat hänen olla oikeassa vaikka olisi väärässä.

Itselläni kävi niin, että anoppini oli täysi hirviö. Ja mieheni ei ollut katkaissut napanuoraa häneen. Eroja siitä tuli.

Helpommalla pääset kun et välitä hänen jutuistaan etkä metkuistaan. Ja sinun ei ole pakko pitää yhteyttä häneen, miehesi pitäköön sen mitä pakko on.

Yhteydenpito minimiin. Tarvittaessa nollaan.

Onko miehesi sinun vai anopin puolella?

Jos anopin, edessä on ero ennemmin tai myöhemmin.

Vai onko niin, että hänestä ongelmaa ei ole lainkaan, että sinä olet liian herkkä tai että asia ei kuulu hänelle lainkaan?

Jos avioliittosi on sinulle/teille kallis, menkää pariterapiaan heti.

Eikö mies suostu?

Siinä tapauksessa voit panna eropaperit vetämään ja alkaa katsella itsellesi aikuista miestä.

Lyhyt kommentti, jonka taakse kätkeytyy niin pitkä tarina ettet arvaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Lasten takia yritän jaksaa omaani ja olla väleissä. Mieluiten osoittaisin koko eukolle ovea. Pidä puolesi ja nauti siitä jos mököttää ja saat olla sen ajan rauhassa. Se joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy!

Tuollaista sanontaa en ole kuullutkaan! Totta taitaa olla. Mutta siis joo.. Oletan että leppyy kun aikansa on mököttönyt, koska näin on käynyt ennenkin. Mutta siinä saattaa hyvin mennä aikaa puolisen vuotta, vuosi.. Ihan älytöntä mun mielestä, enkä pysty käsittää tällaista käytöstä ollenkaan. Tästä syystä olen aina pitänyt tietyn etäisyyden siihen ihmiseen, siis sillai että tiedän että meistä ei koskaan tämän takia voi tulla kovin läheisiä. Ja samalla myös syyllistynyt mielistelemään häntä ja pitämään mielipiteeni omana tietona, mutta se on raskasta, kun toinen on hyvin ehdoton omissa mielipiteissään ja "aina oikeassa".

Viimeksi kun hän piti mykkäkoulua tai jotain sen tapaista, erehdyin yrittää keskustella hänen kanssaan asioista, mutta siitähän ei tullut yhtään mitään. Hän ei kykene, eikä halua sopia asioita, vaan haluaa murjottaa ja olla marttyyri. Sitten kun jossain nähdään, niin toivon aina, et voi kun kaikki olisi taas ihan ok, ja alan normaalisti jutella, niin eiköhän anoppi edelleen vaan käyttäydy oudosti, ei tyyliin edes puhu mitään, ja on selvästi loukkaantunut jostain? Niin en siis edes tiedä tarkalleen, että mistä. Ja tosiaan jos häneltä sitä kysyisin, niin ärsyttävintä on se, ettei hän myönnä mitään, vaan itselleni tulee ihan tyhmä olo, enkä siis todellakaan niin tee. Ärsyttää kyllä koko ihminen!

T.ap

Mieheni onneksi on minun puolellani, ja hänellä myös ajoittain ollut huonot välit äitinsä kanssa, enkä kyllä yhtään ihmettele. Anoppi puhunut välillä minullekin siitä, että mieheni on vaikea ihminen jne. Siis tällaisia juttuja pitää sitten vaan hymistellä "joo, niin..". Ehkä voisi katsoa peiliin? Perheessä kaikenkaikkiaan tosi kummallinen dynamiikka.

T. Ap

Osaatko itse katsoa peiliin?

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Anoppini asuu 50 km päässä, ei minulla ole todellakaan mitää tietoa siitä, mitä hän tekee selkäni takana. Miehen suvun kanssa emme ole päivittäin tekemisissä, joten ei aavistustakaan, mitä minusta puhuvat. Miten te muut olette noin kamalan tiiviisti miehen suvun kanssa tekemisissä, että tiedätte joka risauksen, mitä anoppi on tehnyt?

Vierailija kirjoitti:

Osaatko itse katsoa peiliin?

Olen yrittänyt, ja alunperin pyysin jo pari kuukautta sitten anteeksi, kun huomasin että yhdessä keskustelussa hän muuttui oudoksi. Ei siis ollut mikään riitatilanne, mutta hän ilmeisesti loukkaantui siitä. Tai sitten oli loukkaantunut jostain jo aiemmin, en osaa sanoa. Ongelma on se, että hän ei myönnä mitään. Anteeksipyyntö ei auta mitään, koska hän osaa senkin kääntää jotenkin itsestään pois, keskustelut menee oudoksi, ja itselle tulee vaan tyhmä olo. Hassua kyllä hän saattaa jollekin muulle sukulaiselle kyllä avautua loukkaantumisestaan. Mutta se on se mitä hän haluaa tehdä. Puhua muille paskaa, olla loukkaantunut, marttyyri jne. Eikä selvittää ja sopia tilannetta.

T.ap

Meillä appivanhemmat änkeää itseään kutsumatta meille jatkuvasti kylään, mm. tämä on yksi aika iso ongelma. Mies ei osaa sanoa ei, vaikka äitinsä soittaisi, että ollaan tulossa. Joskus tosin ovat jo pihassa kun soittavat, joten hankala siinä on kieltäytyäkään enää, kun näkevät, että ollaan kotona. T. 2 & 9 vastaukset kirjoittanut

Susi lammasten vaatteissa kuvaa kyllä hyvin anoppiani. Hän tekee paljon hyväntekeväisyyttä eläkepäivillään, auttelee vanhoja sukulaisia ym, ja noin päällisin puolin onkin tosi hyvä ihminen. Taustalla on sitten riitaa yhden jos toisenkin kanssa. Ei esim tule oman siskonsa kanssa toimeen ollenkaan, haukkuu häntä jatkuvasti, puhuu hänestä "hulluna" ja ties minä. Samoin osaa siskon lapsista haukutaan kovin sanoin. Sitä haukkumista on oikeasti tosi raskas kuunnella, koska en usko että anoppini tuntien hän täysin syytön on tulehtuneisiin väleihin. Myös omaa isäänsä haukkuu aina, vaikka silti käy häntä velvollisuudesta auttelemassa. Toisen miniän kanssa ei tule ollenkaan toimeen, tämä toinen miniä kun ei jaksa mielistellä häntä ollenkaan.

Jotenkin itse ajattelen, että ihmisillä on aina toivoa kasvaa ja kehittyä ihmisenä, ja olen anteeksiantavainen, mutta anoppini kanssa alan menettää toivoni.

T.ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Pahalta kuulostaa, todella pahalta.

Mitä pidempään tuollaisessa parisuhteessa elää, sitä pahemmin siinä hajoaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Pahalta kuulostaa, todella pahalta.

Mitä pidempään tuollaisessa parisuhteessa elää, sitä pahemmin siinä hajoaa.

Kyllä, aika raskasta on ja on ollut. Tähän kirjoittamani on vain pintaraapaisu kaikesta vuosien varrella sattuneesta.

Joo mun appivanhemmat ei ainakaan selkeästikään aio kehittyä ihmisinä yhtään mihinkään suuntaan. En jaksa keskustella aina ja "selvitellä välejä" koska ne samat keskustelut on käyty juurta jaksaen jo aiemmin eikä mitään muutosta ole tapahtunut, eli eivät vain osaa mennä itseensä.

Narsisti?

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Meillä ihan sama homma. Joskus kaduttaa, että sain nämä ihanat lapset juuri tämän miehen kanssa :( Kyllä se vaan vie voimia, jos on ainoa aikuinen, joka asettaa rajoja rajattomalle sukulaiselle.

Meilläkin tämä alkoi lasten synnyttä. Anoppi alkoi käyttäytyä kuin olisi saanut lapsen mieheni kanssa, vaikea selittää muille, mutta tämä on ainoa tapa miten osaan kuvailla anoppini käytöksen kokonaisuudessaan lyhyesti. On todella ahdistavaa, yrittää suunnitella isänpäivät, syntymäpäivät, aikoinaan ristiäiset,lapsen nimen ja kummit jne. yhdessä miehen kanssa ilman minua. Mies kuittaa nämä hössötyksellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa osittain tutulta, minun mieheni perheessä on myös mielestäni hyvin outo dynamiikka. Harmi vain, että silmäni aukesivat tälle vasta lasten syntymän jälkeen pikkuhiljaa. Oma anoppini on ns. susi lampaiden vaatteissa ja siksi kesti asia huomata. Minulla monesti mies menee äitinsä puolelle ja ollaan etäännytty tämän vuoksi toisistamme. Pariterapia varmaan olisi tarpeen, jos liiton meinaa pelastaa. Mies on vaan niin sokea monelle asialle äitinsä suhteen. Napanuora kiinni vielä äidissään. Mulle jää se paha rooli, vedän rajoja mutta paljon myös menee läpi sormien, koska se martyrismi mikä rajojen vedosta seuraa on väsyttävää. Vittuillaan asiasta kk tolkulla ja ollaan naama norsunvitulla.

Meillä ihan sama homma. Joskus kaduttaa, että sain nämä ihanat lapset juuri tämän miehen kanssa :( Kyllä se vaan vie voimia, jos on ainoa aikuinen, joka asettaa rajoja rajattomalle sukulaiselle.

Meilläkin tämä alkoi lasten synnyttä. Anoppi alkoi käyttäytyä kuin olisi saanut lapsen mieheni kanssa, vaikea selittää muille, mutta tämä on ainoa tapa miten osaan kuvailla anoppini käytöksen kokonaisuudessaan lyhyesti. On todella ahdistavaa, yrittää suunnitella isänpäivät, syntymäpäivät, aikoinaan ristiäiset,lapsen nimen ja kummit jne. yhdessä miehen kanssa ilman minua. Mies kuittaa nämä hössötyksellä.

Kuulostaa kamalalta tuo, että anoppi pitää tyyliin lasta omanaan. Tuollaiselle pitää kyllä tehdä jo alussa loppu. Mikäköhän siinä on, että ongelmat miniän ja anopin välillä on niin yleisiä? Ei miehillä tunnu olevan samanlaisia ongelmia appiukon kanssa? Uskon, että on hankalia miniöitäkin on olemassa ja keskenkasvuisia, mutta jotenkin sitä ajattelis että vanhemmiten anopeilla kuten muillakin ihmisillä olisi jo niin paljon elämänviisautta, että osaisivat käyttäytyä suht kypsästi ja aikuismaisesti, mutta ei siltä ainakaan meidän tapauksessa vaikuta. Toisaalta jos appi on aina ollut tossun alla, ja samoin lapsetkin, niin ei ole ollut sellaista peiliä, että olisi osannut muuttua. Toisaalta perheessä on kuitenkin yksi lapsi, joka on ylitse muiden, joka saa sanoa mielipiteensä, eikä siitä anoppikaan loukkaannu. Kamalaa tuokin, että on lapsista yksi niin selvä suosikki.

19=ap