Lue keskustelun säännöt.
Lapsen kaverit ja kyläily vs oma lapsuus
25.10.2017 |
Mietin tässä vaan, kun mun tyttärellä on kavereita kylässä ja ne norkoilee täällä ympäri kämppää, että ei tämmöistä ollut mun lapsuudessa. Silloin oltiin kaverin huoneessa eikä todellakaan häiritty kaverin perhettä. Nykyään ihan kaikki kaikki kaverit tuntuu olevan samanlaisia, yhtäkkiä tullaan tähän mun vierelle sohvalle istumaan ja katselemaan mun kanssa telkkaria tai kun istuin miehen kanssa keittiössä kahvilla, niin nämä pari tyttöä tuli siihenkin norkoilemaan. Ja heidät oli kyllä ruokittu, vein voileipiä tyttöni huoneeseen ja saivat siellä syödä.
Tyttöni huoneessa on myös kaikenmaailman huvitukset, telkkari, pleikkari, leluja, lautapelejä. Silti se ei riitä, vaan levottomasti vaelellaan nurkka nurkalta läpi.
Onko se tää nykyajan lapsiystävällinen kulttuuri vai miten nämä nykyajan muksut on jotenkin röyhkeämpiä? Oon ihan loppu näiden kaverivierailujen jälkeen..
Kommentit (19)
Harvoin tyttöjä kiinnostaa pleikkarit ja pelaaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole onnellinen että kavereita piisaa.
Meillä saa olla ihan vapaasti, ainoastan vanhempien makkari ja mun työhuone on nounou.
Ja siskon huoneeseen ei saa mennä jos sisko ei ole itse paikalla.
Olen huomannut samaa. Vaellellaan ympäri taloa, eikä keksitä itse mitään tekemistä, aikuisen pitää olla ohjeistamassa ja ehdottelemassa. Osa ei leiki enää ollenkaan, lähtevät pois jos eivät saa olla älylaitteensa edessä koko ajan.
Vierailija kirjoitti:
Minusta röyhkeys oli vähän voimakkaasti sanottu.
Sanotaan vastaan perheen aikuisille, norkoillaan kaapeille, ollaan kuin kotona, ei kylässä. Käytöstapojen puutetta vai röyhkeyttä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta röyhkeys oli vähän voimakkaasti sanottu.
Sanotaan vastaan perheen aikuisille, norkoillaan kaapeille, ollaan kuin kotona, ei kylässä. Käytöstapojen puutetta vai röyhkeyttä?
No ei ap puhunut vastaan sanomisesta ja kaapeille menosta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen huomannut samaa. Vaellellaan ympäri taloa, eikä keksitä itse mitään tekemistä, aikuisen pitää olla ohjeistamassa ja ehdottelemassa. Osa ei leiki enää ollenkaan, lähtevät pois jos eivät saa olla älylaitteensa edessä koko ajan.
Ne on niitä laitoksissa varhaiskasvatettuja.
Aika päinvastaisia kokemuksia täällä, kyllä nuo melko visusti lasten omissa huoneissa pysyvät ja pikaiset moikat vaan huikkaavat tullessa ja mennessä. Ehkä olen ikävä äiti eikä mun seura kiinnosta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta röyhkeys oli vähän voimakkaasti sanottu.
Sanotaan vastaan perheen aikuisille, norkoillaan kaapeille, ollaan kuin kotona, ei kylässä. Käytöstapojen puutetta vai röyhkeyttä?
No tämmöiseen en ole törmännyt, en omassa lapsuudessa enkä lasten kavereiden kanssa.
Mutta nämä oma lapsuus vs. nykyisyys on aina ihmeellinen vertailu sinänsä, että siinä verrataan vain kahta havaintoa toisiinsa.
Kun me oltiin lapsia, leikittiin muuallakin kuin omissa huoneissa ja niin leikkivät lapset kavereineen. Norkoilua en ole havainnut - eli lapsille on tehty selväksi, että hän "isännöi/ emännöi" omat vieraansa ja aikuisten makuuhuoneeseen tai sisaruksen huoneeseen ei mennä.
Jos omat lapset syövät, myös kaverille tarjotaan. Koululaiset voivat ottaa välipalansa itse jne.
Jotenkin ihmettelen ajatusmaailmaa, että lasten pitäisi piiloutua huoneisiinsa - oli kavereita tai sitten ei.
Tyttömäisiä ovat kirjoitti:
Harvoin tyttöjä kiinnostaa pleikkarit ja pelaaminen.
Aika usein kyllä kiinnostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin lapsi, eivät kaverit viihtyneet meillä. Äitini asetti niin tiukat rajat, että eivät tulleet kovin montaa kertaa meille. Leikimme ulkona sen minkä leikimme.
Lapseni saavat tuoda kavereitaan, kunhan ilmoittavat siitä minulle. Joka viikko käy useita lapsia meillä. Meillä saa myös välipalaa. Ujoimmat eivät uskalla jutella minulle, mutta uskaltavat kävellä huoneitamme läpi. Vähitellen tulevat ja viereen istumaan, sitten uskaltavat nauraa ja vastata jos kysyn. Lasten huoneista kuuluu puheenpulputus kyllä. Muuten käytöstavat ovatkin ok näillä lapsilla, jotka tulevat usein. Yhden lapsen olen kieltänyt ja suurin osa saa tulla vain silloin, kun aikuinen on kotona.
En ole kieltänyt kavereita meillä vaeltelemassa, koska en halua olla mikään natsiäiti. Kannustan heitä tonne pihalle leikkimään ja joskus pelaillaankin yhdessä. En vaan ymmärrä, miten lapset kehtaavat tulla tohon viereen tuijottelemaan, kun mä syön? Tai miksi mieluummin pyörivät meidän aikuisten jaloissa, kuin keksisivät jotain tekemistä keskenään? Siis kun ihan oikeasti meillä lapsuudessa oli aika tarkatkin säännöt jokaisen kodissa, ja ne oli just tota että saa olla vaan kaverin huoneessa tai ei ainakaan ihan kauheasti häiritä kaverin perhettä.
Ja en siis sano, että oma lapseni olisi mikään kullanmuru, mistäs mä tiedän mitä hän itse kylässä tekee, vaikka olisin opettanut kuinka olemaan kohtelias ja ettei häiritse siellä muita. Nykyään kun vaan yhä enemmän keskitytään lapsiin, mikä on tietysti hienoa, mutta kyllä se vaan alkaa tuntumaan tosiaan vähän raskaalta, kun melkein joka päivä näitä tyttöjä täällä käy ja tuntuu, että omassa kodissa joutuu olemaan koko ajan tarkkailun kohteena, ei vaan voi rauhassa löhöillä ja olla. Ja kyllä, olen kotiäiti, joten olen usein kotona kun nämä kaverit tulevat kylään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole kieltänyt kavereita meillä vaeltelemassa, koska en halua olla mikään natsiäiti. Kannustan heitä tonne pihalle leikkimään ja joskus pelaillaankin yhdessä. En vaan ymmärrä, miten lapset kehtaavat tulla tohon viereen tuijottelemaan, kun mä syön? Tai miksi mieluummin pyörivät meidän aikuisten jaloissa, kuin keksisivät jotain tekemistä keskenään? Siis kun ihan oikeasti meillä lapsuudessa oli aika tarkatkin säännöt jokaisen kodissa, ja ne oli just tota että saa olla vaan kaverin huoneessa tai ei ainakaan ihan kauheasti häiritä kaverin perhettä.
Ja en siis sano, että oma lapseni olisi mikään kullanmuru, mistäs mä tiedän mitä hän itse kylässä tekee, vaikka olisin opettanut kuinka olemaan kohtelias ja ettei häiritse siellä muita. Nykyään kun vaan yhä enemmän keskitytään lapsiin, mikä on tietysti hienoa, mutta kyllä se vaan alkaa tuntumaan tosiaan vähän raskaalta, kun melkein joka päivä näitä tyttöjä täällä käy ja tuntuu, että omassa kodissa joutuu olemaan koko ajan tarkkailun kohteena, ei vaan voi rauhassa löhöillä ja olla. Ja kyllä, olen kotiäiti, joten olen usein kotona kun nämä kaverit tulevat kylään.
Ap
Pitäisikö muiden asettaa ne säännöt lapsilleen miten teillä kuuluu olla?
Minä joskus kun kaverit alkoi meillä käymään mietin myös sitä että he tarkkailevat. Käytännössä pelko on kyllä osoittautunut turhaksi ei lapset välitä siitä että jokin asia on erilaisia meillä kuin heidän kotonaan.
Tiedän tunteen, onneksi noita ei ole meidän lasten kavereissa kovin montaa. On varmaan aika selvä, että meille on tervetulleempia ne kaverit, jotka leikkivät tai pelaavat lapsen kanssa kuin ne, jotka kulkee edestakaisin ja keskittymiskykyä ei ole oikein mihinkään.
Mä en halua viihdyttää lasten kavereita meillä, en ole sillä tavoin lapsirakas. Toki juttelen välipalapöydässä ja olen ystävällinen, mutta leikkiä/pelata en tosiaan halua kuin omien lasten kanssa. Noita ympäriinsä vaeltelevia kavereita lapset tapaa ulkona, siellä jotenkin tuntuu se homma paremmin pysyvän kasassa, vaikka monesti tuntuu et kulkevat puistosta koulunpihaan ja takaisin-tyylillä, eli sielläkään ei osata olla yhdessä paikassa. Ja ihan hyvistä perheistä ovat nuokin, että en tiedä onko luonnekysymys vai mikä.
Mutta en minäkään muista että omassa lapsuudessa kasarilla/ysärillä olisi kavereiden kotona kuljeskeltu tai kaverin vanhemmille menty omia asioita kokoajan selittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi kun lapsella olisi niitä kavereita. Kovin on ollut hiljaista pari viime vuotta. Ei ole enää käynyt ketään kotona. Lapseni paras kaveri vain päätti, että hän ei enää halua olla lapseni kanssa. Ja luokan muutkin tytöt lähtivät tähän mukaan. Nämä tyttöjen suhteet ovat monimutkaisia.
Silloin kun kavereita vielä kävi, me pelattiin lautapelejä yhdessä tai järjestettiin ompelukerho. Tai sitten tytöt olivat keskenään tytön huoneessa. Saivat tulla olkkariin, keittiöön mutteivät meidän makkariin.
Meilläkin lapsen kaverit kuljeskelevat ja kertovat asioitaan ja sanovat että on nälkä. Omassa lapsuudessani oltiin omissa oloissa ei todellakaan häiritty vanhempia. Eikä sanottu että on nälkä. Väsyttäviä kyläilyt itsellenikin, olisi ihanaa esim lukea kirjaa rauhassa kun lapsella kaveri, no ei onnistu kun hypätään sänkyynkin viereen juttelemaan. Toisaalta mukavaa, toisaalta ei todellakaan.
Juuri noin 14 ja 16! Tavallaan on kivaa olla se luotettava aikuinen, jolle lapset rohkeasti tulevat juttelemaan ja kivaa, että osaavat olla täällä meillä rennosti. Mutta toi levottomuus on jotain mitä en käsitä. Ja ulkona tosiaan tuntuu olevan noilla muutamilla kavereilla samanlaista, lähinnä haahuillaan paikasta toiseen.
Ja tottakai olen onnellinen lapseni kavereista! Ja ikävää, että on lapsia jotka kärsivät yksinäisyydestä. Mutta saan kai silti ihmetellä, mitä tämmöinen nykyinen meininki on.
Ap
Aivan samaa mieltä Ap:n kanssa. Monesti komennetaan lapset leikkimään lastenhuoneeseen ja jos se ei ala onnistuakseen, niin sitten leikit jatkuu ulkona.
Joskus olen antanut muksujen juosta, riehua, kiljua, änkeä viereen ja kyllä olen ihan loppu sen jälkeen.
Röyhkeäksi kasvatettu - täytyypä jutella omien mukuloiden kanssa miten toimivat kylässä.
Luulen, että ainakin osittain näillä kaverinsa vanhempiin liimautuvilla lapsilla on oikeasti aikuisen kaipuu. Omat vanhemmat ovat jostain syystä joko emotionaalisesti tai fyysisesti saavuttamattomissa, siis paljon pois kotoa tai muuten vain eivät ole läsnä kohtaamassa lasta niin paljon kun lapsi toivoisi ja tarvitsisi.
Minusta röyhkeys oli vähän voimakkaasti sanottu.