Muistisairaiden läheiset

Pääsi siinä vaiheessa, kun ainoana omaisena ilmoitin, että en voi ottaa vastuuta hänestä. Kaikenlaisia onnettomuuksia oli jo tapahtunut.

Siihen varmana vaikuttaa todella moni asia, mm. Se, onko kotona tervettä puolisoa avustamassa vai ei, onko asunto turvallinen, onko lapsia lähellä valmiina auttamaan, mikä kunta on kyseessä, toimiiko kotihoito jne.

Mun äitilläni diagnosoitiin Alzheimer kuusi vuotta sitten. Viime talvena kunto heikkeni nopeasti, alkoi laskea alleen ja käydä aika aggressiiviseksi. Jutut jauhoivat samoja asioita koko ajan, lähimuisti ei pelaa juurikaan. Ei huolinut kotiin kotisairaanhoitajaa, ei olisi millään mennyt laitoshoitoonkaan, mutta ei hän enää olisi kotona raihnaisen isän kanssa pärjännyt, ja me lapset asumme yli 400 km päässä.

Äiti on nyt 83, asui alkukevääseen asti kotona isän (nytemmin jo 90 v) kanssa. Pääsi sitten laitoshoitoon. Kyseessä pienehkö kaupunki.

Onnettomuuksia tapahtui jo. Kotihoito kävi maksimikäynnit päivässä. Sairautta takana yli 10v.

Kiitos vastauksista. Pelkään ettei omaiseni pääse laitokseen vaikka muisti on jo mennyt. Hokee samoja koko ajan. Laskee alleenkin. Ei pärjää yhtään.

Siinä vaiheessa kun omainen ilmoittaa että nyt mä en enää pärjää hänen kanssaan.

Omasta jaksamisesta puhuminen ei auta mitään.

Dementikon omaisella ei ole työaikoja eikä palkkaa. Hänen pitää olla aina valmiina. Esim. dementikon lapsella ei ole suotavaa olla omaa perhettä.

Kaupunkien hoitokäytännöissä ei ole logiikkaa.Yksi sanoo yhtä, toinen toista. Käytäntö voi muuttua milloin vain.

Merkitse aina muistiin henkilö ja asema, kenen kanssa olet puhunut. Jos tuuri käy, hän on töissä vielä ensi kuussakin. Tod.näk ei.

Älä luota kenenkään lupauksiin.

Valvo lääkityksiä.

Pidä huolta itsestäsi!!!

Onko teillä kunnallinen kotihoito? Se pitää ensin hankkia ja maksimikäynnit/vrk täyttyä ainakin meidän kunnassa ennen laitoshoitoa. Meillä pidettiin varmaan kymmenen hoitopalaveria kolmen vuoden aikana joissa tilannetta tutkittiin kun olimme asian suhteen aloitteellisia, äiti ei enää huolehtinut itsestään hyvin (hygienia ja ravitsemus) ja kaatuili ja välillä eksyi ulos. Pari kertaa savua asunnossa kun hellan levy jäi päälle.

Oli pitkä taistelu saada apua mutta onneksi äiti sai kuitenkin, toiveensa mukaisesti asua kotonaan niin pitkään kuin... no, ainakaan sivullisille ei aiheutunut konkreettisia vahinkoja, esimerkiksi tulipaloa.

Vielä: sano itsellesi joka päivä peilin edessä:

x.n dementia ei ole minun syyni.

ja

minä en pysty parantamaan x.ää.

Siinä vaiheessa pääsi, kun intervallijaksolla ilmoitettiin, että ei enää haeta kotiin. Olin silloin muualla töissä, eikä häntä voinut lukita päiväksi yksinään kotiin.

Kyllä dementikon omaisella on oma elämä, jopa oma työ. Ei kukaan tule toimeen pelkällä omaishoitotuella. Sitä paitsi se on kolmivuorotyötä aivan vuorotta, eli ei millään jaksa kovin pitkään vaikka ei ole kuin yksi hoidettava.

Jo ennen sitä vein kerran sairaalaan suoraan osastolle ja ilmoitin vaan, että pitäkää huolta ja kävelin ulos.

Tämä on varmaan monen mielestä rumasti sanottu, mutta ei siinä auta muu kuin kylmästi viedä laitokseen ja jättää sinne.

Siinä kohtaa kun äidin mieheltä olisi seuraavaksi pettänyt selkä äitiäni siirtäessä sänkyyn, pyörätuoliin tms. Äiti meni intervallihoitoon ja viedessä miehensä ilmoitti ettei enää hae kotiin. Muutaman kk joutui olemaan tk vuodeosastolla, sitten vapautui paikka vanhainkodista. 1,5 v sinnitteli hengissä hoidossa.

Aivan järkyttävän vaikeaa oli. Muistisairaan yli 80-vuotias vaimo pakotettiin omaishoitajaksi, kun potilaan tila heikkeni huomattavasti ja hän ei enää pystynyt edes kunnolla kävelemään, oli vaipoissa, ei syönyt itse... Muistisairas joutui useamman kerran myös sairaalaan sydänongelmien ja keuhkokuumeen vuoksi ja heti kun kuume ja tulehdusarvot laskivat, hänet lähetettiin kotiin. Muistisairaan vaimo oli aivan pulassa, kuten ymmärtää saattaa. Hänellä ei riittänyt voimat, eikä kyvyt huolehtia sairaasta. Maksimikäynnit oli, koska se todella on edellytys laitoshoidolle, vaikka vaimon mielestä koko homma oli pelkkää rahastusta. Ei niissä hoitajissa sinällään mitään vikaa ollut, mutta ne teki niitä vartin, puolen tunnin vierailuita eikä niistä oikeastaan ollut mitään erityistä hyötyä, kun kuitenkin lähes koko päivän vaimo kuitenkin joutui sairaasta huolehtimaan, vaihtamaan vaipat, huolehtimaan lääkkeet jne. 

Lopulta tilanne oli sekä potilaan että omaishoitajan kannalta kestämätön ja sitten käytiinkin melko tiukkasanaista keskustelua kaupungin kanssa laitoshoidon tarpeesta, jotta omaishoitaja ei kokonaan romahda. Päädyttiin sitten sellaiseen ratkaisuun, että omaishoitosuhde lopetettiin ja niinpä potilas oli "pakko" siirtää laitoshoitoon. 

Pahin aika kesti n. 6kk eli suhteellisen vähän aikaa, vaikka toisaalta ne kuukaudet tuntuivat kyllä todella pitkiltä kaikkien lähiomaisten mielestä, puhumattakaan potilaan vaimosta ja varmaan potilaankin mielestä, silloin kun jotain tajusi. 

No, vasta oli hoitopalaveri, jonka tulos oli, että äitini 88 v ei ole vielä lähelläkään laitoshoidon tarvetta. Häntä ei esim. huimaa, joten ei ole koskaan kaatuillut, käy itse pesulla ja lämmittää ruuan. Kotihoito käy vain aamulla ja illalla. Sitä ei oteta huomioon, että äiti on todella yksinäinen, hän ei osaa enää tehdä mitään, telkkari ei kiinnosta, ei radio, ei sanomalehti, ei mikään. Hän vain istuu ja makoilee päivät, jalat on myös niin kipeät, että ei voi liikkua missään, lisäksi on sydänsairaus, verenpainetta ja unettomuuteen unilääke, joka tekee tokkuraiseksi.

Siivous ei kuulu kotihoidolle, äidin eläke on yli 800 e/kk, joten ei saa palveluseteleitäkään. Kotihoidolle ei kuulu tietenkään myöskään esim. lumityöt, nurmikonleikkuu, pyykinpesu jne. Ei ole aikaa eikä resursseja, kotikäynti kestää 15 minuuttia. Aiemmin äiti ei suostunut muuttamaan kerrostaloon ja nyt ei enää voi, menisi siitä täysin sekaisin, pärjää jotenkuten, kun on ikänsä asunut kodissaan ja kaikki on tuttua. Käyn äidin luona joka päivä, vien ostokset, lääkkeet, siivoan ja pyykkään, poikamme tekee lumityöt ja leikkaa nurmikon. Äitini soittelee minulle 10-15 kertaa päivässä ja usein pari-kolme kertaa yössä, kun unilääke ei enää oikein tehoa. 

Äitini ei saisi hoitopaikkaa, vaikka minä en hänestä huolehtisikaan, kodeissaan kuulemma makaa paljon huonompikuntoisiakin vanhuksia vaipoissa ja vailla ainoatakaan omaista. Tämä on sanalla sanottuna hirveää. 

Muut sairaudet esti kotona pärjäämisen, ei päässyt enää liikkumaan itsenäisesti. Muistisairas diagnosoituna muutaman vuoden.