Ystävyys ja lapset

Mä en ole nähnyt erästä pitkäaikaista ystävääni ilman, ettei hänen lapsensa roikkuisi hänessä nonstop, viimeiseen 7 vuoteen. Nykyään hänen vartaloonsa on kiinnittyneenä myös toinen takiainen. Samalla hän on menettänyt kyvyn puhua muusta kuin lapsista(an). Aivan kuin hänelle olisi tehty lobotomia. Enää ei ole edes ikävä.

Osaatko sinä, äitinä, ottaa ystäväsikin vielä huomioon?