Olen mies ja kysyn: miksi ette tule toimeen oman tai miehenne äidin kanssa?

Arvostin äitiä sen verran kuin kykenin ihan siitä syystä, että hän oli äitini. Mutta jossain kohtaa tuli raja vastaan, kun äiti oli mikä oli. Tiedätte sen ihmistyypin, joka hyväksyy vain yhden mielipiteen eli omansa ja jolle ei riitä, että muut ovat mielipiteistään hiljaa - heidän pitäisi olla aktiivisesti samaa mieltä. Äiti oli juuri tällainen. 

Puolisoni äidin kanssa olen ihan hyvissä, hieman etäisissä mutta aivan sopuisissa väleissä.

Iän arvostamisen ymmärtää vasta kun ikää on tullut, mutta ikä ei ole itseisarvo. Jotkin asiat vaan oppii kokemuksen kautta.

Voit verrata nykyminääsi, vaikka kahdeksantoista kesäiseen itseesi.

Joka vuosi oppii uutta. Nuoruuteen usein kuuluu ehdottomuus, mikä loivenee iän myötä yleensä.

Kysyjän asenne on jo valmiiksi sellainen, että keskustelu on hyödytöntä.

Miten ikä aiheuttaisi arvostusta?

Minä en ole väleissä äitini kanssa, siksi että se ämmä on aikoinaan sotkeentunut perheeni asioihin ja aiheuttanut paljon harmia. Meidän elämänlaatu parani ja eläminen helpottui, kun lakattiin pitämästä häneen minkäänlaista yhteyttä.

t. Mies

Koska äitini halveksii minua eikä vieläkään hyväksy että olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja kun hän toivoi.

Kerron esimerkin viikonlopulta. Olin kylässä vanhemmilla, koska haluan kuitenkin pitää vanheneviin vanhempiini yhteyttä. Heti kun tulin sinne, äiti (joka muuten oli viikkoja ruinannut tulemaan pitkästä aikaa kylään ja vakuuttanut ikäväänsä) totesi kylmästi, että on sulla taas takapuoli levinnyt. Tämän jälkeen arvosteltiin kampaukseni ja vaatteeni. Sain pyytämättä neuvoja, miten ikäiseni naisen kuuluisi pukeutua, ja että minun pitäisi värjätä tukkani blondiksi, koska se nuorentaa. Tumma (luonnonväri) on kuulemma kovan ja kamalan näköinen ikäiselläni nelikymppisellä.

No, parhaani mukaan nielin kaiken kritiikin vain hyvin neutraalisti ja kiihtymättä vastaan laittaen.  "Ei, blondi ei oikein ole mun juttu, enkä halua joutua värjäyskierteeseen", "ei, en oikein ole twinset-tyylinen ihminen". Jonkin aikaa siinä keskusteltiin kuulumisia ihan sovussa, mutta saunan jälkeen äiti alkoi taas ikuiset valituksensa elämänvalinnoistani. Miksi en ole tuottanut hänelle lapsenlasta? Miten voin olla niin itsekäs ja omituinen, etten ole edes miestä etsinyt ja tehnyt lasta? Äidin mielestä naisen elämän tehtävä on avioliitto ja lapset, ja minä taas olen valinnut hyvin erilaisen tien elämäntapasinkkuna ja it-yrittäjänä. 

Sitten alkoi mm. siivouksesta jäkättäminen. Äiti ei ole käynyt kotonani yli 10 vuoteen joten hän ei tiedä onko minulla siistiä vai epäsiistiä. Mutta hän olettaa että hyvin saastaista ja epäsiistiä, ja katsoo parhaaksi saarnata siivousasioista. Samoin ruokavaliosta. Ja "lapsellisesta" tietokonepelaamisesta. Ja sadasta muusta asiasta. 

Kun siinä oli kuunnellut jo lauantaipäivän jatkuvaa jäkätystä, niin myönnän että sunnuntaiaamuna aamiaisella taas petti hermo, kun äiti huomautti: "syödessä istutaan selkä suorana, eikä murustella tassin ulkopuolelle". Unohdin hetkeksi itsehillinnän ja totesin, että voi hyvä ihminen, joku hemmetin eläköitynyt kaupanmyyjä opettaa nelikymppiselle, akateemisesti koulutetulle startup-yrittäjälle syömistä ja istumisasentoa! No, tästä äiti otti toki megalomaaniset marttyyriraget, koska iskin arkaan paikkaan eli siihen että hän on ollut "vain" myyjä. Niinpä taas visiitti päättyi riitaan.

Vierailija kirjoitti:

Iän arvostamisen ymmärtää vasta kun ikää on tullut, mutta ikä ei ole itseisarvo. Jotkin asiat vaan oppii kokemuksen kautta.

Voit verrata nykyminääsi, vaikka kahdeksantoista kesäiseen itseesi.

Joka vuosi oppii uutta. Nuoruuteen usein kuuluu ehdottomuus, mikä loivenee iän myötä yleensä.

Väittäisin että tuo pätee enemmänkin miehiin. Yli viisikymppiset miehet ovat usein hyvinkin lupsakoita ja ymmärtäväsiä, vaikka kyllä heissäkin on kusipäistä. Sen sijaan vaihdevuodet ylittäneet naiset tuntuu olevan todella usein kireitä ja varsin auliita kertomaan negatiiviset mielipiteensä mistä tahansa asista, halusi sen kuulla tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Koska äitini halveksii minua eikä vieläkään hyväksy että olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja kun hän toivoi.

Kerron esimerkin viikonlopulta. Olin kylässä vanhemmilla, koska haluan kuitenkin pitää vanheneviin vanhempiini yhteyttä. Heti kun tulin sinne, äiti (joka muuten oli viikkoja ruinannut tulemaan pitkästä aikaa kylään ja vakuuttanut ikäväänsä) totesi kylmästi, että on sulla taas takapuoli levinnyt. Tämän jälkeen arvosteltiin kampaukseni ja vaatteeni. Sain pyytämättä neuvoja, miten ikäiseni naisen kuuluisi pukeutua, ja että minun pitäisi värjätä tukkani blondiksi, koska se nuorentaa. Tumma (luonnonväri) on kuulemma kovan ja kamalan näköinen ikäiselläni nelikymppisellä.

No, parhaani mukaan nielin kaiken kritiikin vain hyvin neutraalisti ja kiihtymättä vastaan laittaen.  "Ei, blondi ei oikein ole mun juttu, enkä halua joutua värjäyskierteeseen", "ei, en oikein ole twinset-tyylinen ihminen". Jonkin aikaa siinä keskusteltiin kuulumisia ihan sovussa, mutta saunan jälkeen äiti alkoi taas ikuiset valituksensa elämänvalinnoistani. Miksi en ole tuottanut hänelle lapsenlasta? Miten voin olla niin itsekäs ja omituinen, etten ole edes miestä etsinyt ja tehnyt lasta? Äidin mielestä naisen elämän tehtävä on avioliitto ja lapset, ja minä taas olen valinnut hyvin erilaisen tien elämäntapasinkkuna ja it-yrittäjänä. 

Sitten alkoi mm. siivouksesta jäkättäminen. Äiti ei ole käynyt kotonani yli 10 vuoteen joten hän ei tiedä onko minulla siistiä vai epäsiistiä. Mutta hän olettaa että hyvin saastaista ja epäsiistiä, ja katsoo parhaaksi saarnata siivousasioista. Samoin ruokavaliosta. Ja "lapsellisesta" tietokonepelaamisesta. Ja sadasta muusta asiasta. 

Kun siinä oli kuunnellut jo lauantaipäivän jatkuvaa jäkätystä, niin myönnän että sunnuntaiaamuna aamiaisella taas petti hermo, kun äiti huomautti: "syödessä istutaan selkä suorana, eikä murustella tassin ulkopuolelle". Unohdin hetkeksi itsehillinnän ja totesin, että voi hyvä ihminen, joku hemmetin eläköitynyt kaupanmyyjä opettaa nelikymppiselle, akateemisesti koulutetulle startup-yrittäjälle syömistä ja istumisasentoa! No, tästä äiti otti toki megalomaaniset marttyyriraget, koska iskin arkaan paikkaan eli siihen että hän on ollut "vain" myyjä. Niinpä taas visiitti päättyi riitaan.

Miksi käyt? Anna olla rauhassa.

t. Mies

Mulla on ikävä ex-anoppia enemmän kuin exää. Anoppi oli aika villi tapaus, ja se tykkäsi vähän kiusoitella. Se oli aika humoristi ja voimaakin sillä oli. Se rakensi taloja työkseen. Se ymmärsi elämää ja ihmisiä, ja se oli myös sopivasti juntti. Jos se halusi pihasaunan tai mitä vaan niin se rupesi pykäämään sitä samana päivänä itse. Sen kanssa pystyi puhumaan syvällisiäkin. Se osasi nauraa itselleen. Tatuointejakin oli, eikä se häpeillyt lähteä lähiräkälään ryyppäämään. Sen kaverit oli kaikenlaisia. Se oli jotenkin aito. Se ei peitellyt mitään, eikä se halunnut pahaa. Lapsiaan ja heidän puolisojakin se rakasti täydellä sydämellä.

On kova ikävä oikeastaan.

Oman äitini kanssa en ole niin tullut toimeen, mutta en sitä inhoakaan.

Äitini kanssa en tule toimeen, koska en kelpaa hänelle. Olen hyvin erilainen luonteeltani kuin hän, ja hän muistaa aina kertoa miten epäonnistunut ihminen olen. Lisäksi äitini on katkera, epävakaa alkoholisti. Anoppini kanssa tulen toimeen, mutta en oikein viihdy, koska hän on tyhmä kuin saapas (juonut päänsä piloille). Mukava ihminen muuten, mutta ei sitä jaksa kun hän ei pysy kärryillä mistään keskusteltaessa.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut teot vaan ottaa päähän, kuten se, että on meillä kylässä ja välittää vain omasta hyvinvoinnistaan. Minulla vaativa työ, hän eläkkellä. Lepäilee vierashuoneessa ja katselee telkkaria sillä aikaa kun minä valmistan ateriat ja hoidan lapset. Tulee sitten valmiiseen pöytään. Ei leiki lasten kanssa yksin. Joskus tulee mukaan, kun minä olen siinä. Silloinkin usein sivuuttaa lasten kommentit, niin että minä joudun pyytämään häntä kuuntelemaan, mitä lapsella oli asiaa tai vastaamaan lapsen kysymykseen. Hän selittää vain omia asioitaan. Olisi ihanaa, kun olisi joku, joka ottaisi edes hetkeksi täyden vastuun lapsista niin, että minä saisin levätä. Veisi vaikka ulos tai leikkisi oma-alotteisesti. Kävisi vaikka kaupassa. Olen ihan kuitti palatessani vierailujen jälkeen takaisin töihin. Kyllä se ottaa päähän niin, että saatan joskus väsyksyssäni sanoa jotain suoraankin, mikä tulehduttaa välejä. Äiti ottaa nokkiinsa, mutta mikään ei muutu.

Oma äitini supattelee lapsille miten huonosti niitä kohdellaan kotona ja ruuan aikaan kieltäytyy syömästä ja paukuttelee ovia kun ei saa päättää asiosta kylässä olessaan. No eipä ole enää käynyt meillä, eikä me heillä.

Ehkä pahin asia mitä isovanhempi voi tehdä, on se että puhuu lapsille pahaa näiden vanhemmista. Sitä ei ainakaan pidä sietää lainkaan.

Tulenhan minä! Hyvinkin.

Joten väitteesi oli paskaa.

Opettele kirjoittamaan asiallisempia aloituksia ja ennen kaikkea otsikoita, niin saat parempia kommentteja vastaukseksikin. Jos haluat käydä keskustelua laajemmasta ilmiöstä, et hyökkää yksilöitä kohtaan ja yleistä joidenkin naisten ongelmia koskemaan kaikkia.

Oma äitini on melko raskas ihminen. Näköalaton, kapeakatseinen, itsekeskeinen, ei ajattele omilla aivoillaan. Vie ylikilttiä isääni kuin litran mittaa, koska on todella vahvatahtoinen ja itsepäinen sekä nostaa äläkän jos joku kohottaa sormensa häntä vastaan.

Ei järin fiksukaan. Esimerkiksi omaan ruokavalioonsa eivät viljat kuuluisi, silti syö ruisleipää "kun se on niin hyvää" tai suurustaa kastikkeen kun "ei haittaa jos ihan vähän laittaa". Sitten kärvistelee kivuissaan ja vesiripuloi. Minulle tyrkyttää kaalilaatikkoa jossa jauhelihaa, vaikken syö lihaa (ja hän tietää sen vallan hyvin). Kun eihän se haittaa kun sitä on niin vähän. Ei ymmärrä, kun vastaan ettei absolutistillekaan tyrkytetä snapsia koska siinähän on ihan pieni tilkka vaan. Niin juu viinakin äidille maistuu, vatsa- ja unilääkkeeksi ja ihan vaan viikonlopun rentoutukseksi.

Äiti myös paheksuu ihmisiä oikeastaan kaikesta. Erään perhetutun lapsi sai nimekseen vähän harvinaisemman nimen. "Miten pappi on voinut sallia tuollaisen nimen?!" No ehkä siksi kun ei se papille kuulu eikä papilla ole sananvaltaakaan nimiasioissa.

Anoppi on ihan mukava, tosin kova hössöttämään ja puhumaan (Karjalasta kotoisin). En häntä niin hyvin tunne että voisin syvempää analyysiä tehdä.

Suhde lähivanhempaan on tärkeä, siis omaan äitiin. Siksi siihen myös saattaa syntyä ristiriitoja.

Isä on vähemmän läsnä, siksi isäsuhteeseen on helpompo suhtautua evvk ja kärsivällisyydellä.

Mutta oma äiti - tai anoppi siinä tapauksessa, että anoppi pyrkii liikaa päsmäröimään - on herkempi juttu. Äidin mielipiteet, tavat ja maailmankatsomus, käytös sekä elämäntavat ovat naiselle tärkeitä identiteetin ja elämän rakennuspuita. Jos äiti on mitätöivä päällepäsmäri, se tuhoaa paljon todennäköisemmin tyttären itsetunnon kuin jos isä on mulkku kotidiktaattori.

Äidistä haetaan mallia ja samaistumiskohdetta, henkistä tukea. Äidillä on väliä.

Siksi.

Vierailija kirjoitti:

Koska äitini halveksii minua eikä vieläkään hyväksy että olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja kun hän toivoi.

Kerron esimerkin viikonlopulta. Olin kylässä vanhemmilla, koska haluan kuitenkin pitää vanheneviin vanhempiini yhteyttä. Heti kun tulin sinne, äiti (joka muuten oli viikkoja ruinannut tulemaan pitkästä aikaa kylään ja vakuuttanut ikäväänsä) totesi kylmästi, että on sulla taas takapuoli levinnyt. Tämän jälkeen arvosteltiin kampaukseni ja vaatteeni. Sain pyytämättä neuvoja, miten ikäiseni naisen kuuluisi pukeutua, ja että minun pitäisi värjätä tukkani blondiksi, koska se nuorentaa. Tumma (luonnonväri) on kuulemma kovan ja kamalan näköinen ikäiselläni nelikymppisellä.

No, parhaani mukaan nielin kaiken kritiikin vain hyvin neutraalisti ja kiihtymättä vastaan laittaen.  "Ei, blondi ei oikein ole mun juttu, enkä halua joutua värjäyskierteeseen", "ei, en oikein ole twinset-tyylinen ihminen". Jonkin aikaa siinä keskusteltiin kuulumisia ihan sovussa, mutta saunan jälkeen äiti alkoi taas ikuiset valituksensa elämänvalinnoistani. Miksi en ole tuottanut hänelle lapsenlasta? Miten voin olla niin itsekäs ja omituinen, etten ole edes miestä etsinyt ja tehnyt lasta? Äidin mielestä naisen elämän tehtävä on avioliitto ja lapset, ja minä taas olen valinnut hyvin erilaisen tien elämäntapasinkkuna ja it-yrittäjänä. 

Sitten alkoi mm. siivouksesta jäkättäminen. Äiti ei ole käynyt kotonani yli 10 vuoteen joten hän ei tiedä onko minulla siistiä vai epäsiistiä. Mutta hän olettaa että hyvin saastaista ja epäsiistiä, ja katsoo parhaaksi saarnata siivousasioista. Samoin ruokavaliosta. Ja "lapsellisesta" tietokonepelaamisesta. Ja sadasta muusta asiasta. 

Kun siinä oli kuunnellut jo lauantaipäivän jatkuvaa jäkätystä, niin myönnän että sunnuntaiaamuna aamiaisella taas petti hermo, kun äiti huomautti: "syödessä istutaan selkä suorana, eikä murustella tassin ulkopuolelle". Unohdin hetkeksi itsehillinnän ja totesin, että voi hyvä ihminen, joku hemmetin eläköitynyt kaupanmyyjä opettaa nelikymppiselle, akateemisesti koulutetulle startup-yrittäjälle syömistä ja istumisasentoa! No, tästä äiti otti toki megalomaaniset marttyyriraget, koska iskin arkaan paikkaan eli siihen että hän on ollut "vain" myyjä. Niinpä taas visiitti päättyi riitaan.

Aika lailla samantyyppistä mulla oli oman äitini kanssa. Lopulta opin, miten äidin sanomisten voi ihan oikeasti antaa mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos ilman, että niihin reagoi tai tuntee edes halua väittää vastaan. Toki sitä olisi toivonut voivansa olla omalle äidilleen mieleen, mutta kun ei ollut... Niin mä sitten vain hyväksyin sen, että tuommoista puhetta äiti pitää, kun mä olen siellä käymässä.

Kun äiti ei enää saanut mua itkemään, suuttumaan tai edes väittelemään, hän siirtyi syyttelemään mua kylmäksi ja kovaksi ihmiseksi. Kun sekään ei tepsinyt, häneltä loppuivat vähitellen sanomiset kesken. Yritti kyllä joka kerta, kun tavattiin, mutta yksinään on ilmeisesti aika turhauttava riidellä...

Eipä meillä sitten kovin paljon puheenaiheita ollut.

Miksi en tule toimeen anoppini kanssa? 

Anoppi on ilkeä, kaikkia muita ihmisiä halveksiva narsistipaska. Yrittää jatkuvasti puuttua perheeni asioihin. Ihan kaikkeen, lakanat on väärän väriset, pyykinpesuaine väärän merkkistä, viherkasvitkin pitäisi korvata muoviversioilla, kun ovat niiiiiin käteviä. Lapsille syötän vääränlaista ruokaa enkä suo lapsille mitään hyvää, koska joka päivä ei ole meillä karkkipäivä. Lisäksi on alistanut poikansa niin, ettei vieläkään osaa sanoa äidilleen ei, kun tämä tarvitsee apua klo 1.30 aamulla sulakkeiden kanssa (asuu melkein naapurissa). Puhuu kaikista pahaa selän takana. Haukkuu joka tapaamiskerralla jotain minussa. Vaihtoehtoja on runsaasti - yleensä en osaa kasvattaa lapsiani tai vanhempani ovat tehneet jotain väärin. (Mun vanhemmat asuvat kaukana, eikä ihan joka kuukausi edes nähdä.)

Ei harmittaisi, vaikka en ikinä enää tapaisi kyseistä myrkkyämmää.

Vierailija kirjoitti:

Koska äitini halveksii minua eikä vieläkään hyväksy että olen tehnyt elämässäni erilaisia valintoja kun hän toivoi.

Kerron esimerkin viikonlopulta. Olin kylässä vanhemmilla, koska haluan kuitenkin pitää vanheneviin vanhempiini yhteyttä. Heti kun tulin sinne, äiti (joka muuten oli viikkoja ruinannut tulemaan pitkästä aikaa kylään ja vakuuttanut ikäväänsä) totesi kylmästi, että on sulla taas takapuoli levinnyt. Tämän jälkeen arvosteltiin kampaukseni ja vaatteeni. Sain pyytämättä neuvoja, miten ikäiseni naisen kuuluisi pukeutua, ja että minun pitäisi värjätä tukkani blondiksi, koska se nuorentaa. Tumma (luonnonväri) on kuulemma kovan ja kamalan näköinen ikäiselläni nelikymppisellä.

No, parhaani mukaan nielin kaiken kritiikin vain hyvin neutraalisti ja kiihtymättä vastaan laittaen.  "Ei, blondi ei oikein ole mun juttu, enkä halua joutua värjäyskierteeseen", "ei, en oikein ole twinset-tyylinen ihminen". Jonkin aikaa siinä keskusteltiin kuulumisia ihan sovussa, mutta saunan jälkeen äiti alkoi taas ikuiset valituksensa elämänvalinnoistani. Miksi en ole tuottanut hänelle lapsenlasta? Miten voin olla niin itsekäs ja omituinen, etten ole edes miestä etsinyt ja tehnyt lasta? Äidin mielestä naisen elämän tehtävä on avioliitto ja lapset, ja minä taas olen valinnut hyvin erilaisen tien elämäntapasinkkuna ja it-yrittäjänä. 

Sitten alkoi mm. siivouksesta jäkättäminen. Äiti ei ole käynyt kotonani yli 10 vuoteen joten hän ei tiedä onko minulla siistiä vai epäsiistiä. Mutta hän olettaa että hyvin saastaista ja epäsiistiä, ja katsoo parhaaksi saarnata siivousasioista. Samoin ruokavaliosta. Ja "lapsellisesta" tietokonepelaamisesta. Ja sadasta muusta asiasta. 

Kun siinä oli kuunnellut jo lauantaipäivän jatkuvaa jäkätystä, niin myönnän että sunnuntaiaamuna aamiaisella taas petti hermo, kun äiti huomautti: "syödessä istutaan selkä suorana, eikä murustella tassin ulkopuolelle". Unohdin hetkeksi itsehillinnän ja totesin, että voi hyvä ihminen, joku hemmetin eläköitynyt kaupanmyyjä opettaa nelikymppiselle, akateemisesti koulutetulle startup-yrittäjälle syömistä ja istumisasentoa! No, tästä äiti otti toki megalomaaniset marttyyriraget, koska iskin arkaan paikkaan eli siihen että hän on ollut "vain" myyjä. Niinpä taas visiitti päättyi riitaan.

Nuo jutut on käsittämättömän kylmiä ja törkeitä ja röyhkeitä. Äitisi ei kunnioita sua pisaraakaa eikä tuosta enää muutu, itse en pitäisi yhteyttä. Sulla ei ole mitään velvollisuutta siihen.

Kaikki anopit ovat musta tykänneet, olen jopa ollut suosituin miniä ja muut miniät olleet kateellisia.

Oma äiti ihan jees.

Miesten kanssa niitä ongelmia tulee, ei naisten...

Vähemmistö naisista tulee ihmisten kanssa toimeen. Jotkut tulevat näennäisesti joidenkin eläinten kanssa toimeen ja tämäkin vain siksi, kun eläin on niin helppo alistaa täysin naisen armoille.

Vierailija kirjoitti:

Näen ihan liikaa kaikkialla naisia joilla on todella ongelmallinen suhde omaan äitiinsä. Ja samalla pitävät vihaa miehensä äidin kanssa. Mikä ihmeen myytti tässä on pelissä? Miksi ette voi arvostaa vanhempia ihmisiä ja sillä selvä???

Kokeneempi kaverini sen kiteytti: naiset haluavat aina kontrolloida kaikkea. Sanoisin, että nainen kokee olevansa "perheen pää" ja naisten kesken tulee sitten se valtataistelu etä kuka se tässä porukassa näyttääkään kaapin paikan.

Toki tuota miestenkin joukossa esiintyy, mutta uskallan väittää että "luolamies" on joutunut metsästämään toisten kundien kanssa ja sen vuoksi kykenee sopeutumaan laumaelämään kun tilanne sitä vaatii.