Muistellaan edesmenneitä lemmikkejä - kerro oma tarinasi

Oma gorillaystäväni menehtyi tänään.

Gambialaisen ystäväni kautta varmistin että lahjoitus menee todella omalle gorillalleni. Nyt kuulin, että hän oli sairastunut vakavaan maksatulehdukseen ja menehtynyt 34-vuotiaana. Jotenkin tyhjä ja kamala olo. Miten tästä pääsee yli?

Mulla oli saksanpaimenkoiranarttu joka tuli meille kun olin 15v.

Mainio koira. Älykäs, rauhallinen, nopea oppimaan. Kääntöpuolena itsepäinen kuin fan, pirullisen kekseliäs ja hyvin inhimillisen oloinen kaikkine ”nobody loves me” ja ”sad puppy”-ilmeineen.

Koira joka mm. kuuli ulkoa naapurin mummon avunhuudot kun tämä oli kaatunut postilaatikolla, vaati ulospääsyä ja kun päästin pihalle juoksi saman tien naapuriin. Menin perässä ja huomasin että koira oli mennyt mummon viereen niin että hän sai otteen kaulapannasta ja koira veti hiljalleen mummoa istumaan. Autoin sitten mummon jaloilleen ja kotiin.

Koira joka makasi lattialla hivahtamatta kun sukulaisen konttausikäinen lapsi yht’äkkiä tarrasi poskista kiinni. Vingahteli hiljaa että ottakaa tämä peto pois minun kimpusta. Mutta ei murissut, ei näyttänyt hampaita.

Koira joka istui hiekkalaatikon vieressä vahtimassa reilu 1v serkkupoikaani. Joka kerta kun lapsi yritti pois hiekkalaatikosta, koira nosti lapsen haalarin niskasta takaisin laatikkoon.

Ja sitten: kostoksi söi mm. isäni takin helman sekä veljeni toppatakin selkämyksen jos olimme hänen mielestä liian kauan poissa kotoa.

Varasti liiteristä halkoja ja silppusi ne tikuiksi hyvin nopeasti ja tehokkaasti.

Oppi karkaamaan 2,5m korkeasta koiratarhasta verkkoaitaa pitkin kiipeämällä.

Röyhkeästi asettui nukkumaan minun vanhaan sänkyyni ja kun yritimme mieheni kanssa mennä nukkumaan, tunki itsensä sänkyyn nukkujan ja seinän väliin. Laittoi tassut seinää vasten ja alkoi työntää ihmisiä pois ”hänen sängystään”.

Koira jouduttiin lopettamaan 10-vuotiaana pahojen selkäkulumien takia. Ei enää aamuisin päässyt aamupissalta ylös maasta ja pelkona oli että halvaantuu.

Perheelläni oli kissa, joka otettiin meille, kun olin varhaisessa teini-iässä.

Ollessaan vielä nuori ja jäntevä kissamme putosi parvekkeelta, seitsemännestä kerroksesta, ja loukkasi toisen takajalkansa. Eläinlääkäri sanoi, että jos kissaa kuntouttaa, se toipuu. Kissamme oli silloin sisäkissana, koska asuimme tosiaan kerrostalossa, mutta aloin kuntouttaa kissaamme lähimetsän maastossa.

Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, otinkohan suurenkin riskin, kun ulkoilutin kissaamme ilman mitään valjaita ja hihnoja metsässä, siis täysin vapaana... Entä jos kissa olisi karannut? Luotin vain, että se ei karkaa.

Myöhemmin muutimme omakotitaloon, ja kissamme sai olla vapaasti ulkona ja sisällä. Sen jalka kuntoutui entisestään. Alussa korttelin muut kissat kurmottivat kissaamme, uutta ja vammaista tulokasta, ja kerran alkuaikoina kissamme tuli kotiin pahoinpideltynä ja yltäpäältä kissanpissassa. Pesimme isosiskoni kanssa kissamme shampoolla.

Eräänä joulukuisena myöhäisiltana, kun kaikki muut olivat jo nukkumassa, alkoi sataa ensilunta. Menin ulos kävelemään, ihastelemaan hiljalleen leijuvia lumihiutaleita, jotka hohtivat kuun ja tähtien valossa. Kissamme tuli mukaan. Se käveli vierelläni, katsoi minua aina välillä ja äänteli hiljaa. Ajattelin, etten koskaan unohda sitä hetkeä.

Vuosia myöhemmin kissamme jäi auton alle ja jouduttiin lopettamaan. Ikävöin vieläkin kissaamme ja itken ikävääni aina välillä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli saksanpaimenkoiranarttu joka tuli meille kun olin 15v.

Mainio koira. Älykäs, rauhallinen, nopea oppimaan. Kääntöpuolena itsepäinen kuin fan, pirullisen kekseliäs ja hyvin inhimillisen oloinen kaikkine ”nobody loves me” ja ”sad puppy”-ilmeineen.

Koira joka mm. kuuli ulkoa naapurin mummon avunhuudot kun tämä oli kaatunut postilaatikolla, vaati ulospääsyä ja kun päästin pihalle juoksi saman tien naapuriin. Menin perässä ja huomasin että koira oli mennyt mummon viereen niin että hän sai otteen kaulapannasta ja koira veti hiljalleen mummoa istumaan. Autoin sitten mummon jaloilleen ja kotiin.

Koira joka makasi lattialla hivahtamatta kun sukulaisen konttausikäinen lapsi yht’äkkiä tarrasi poskista kiinni. Vingahteli hiljaa että ottakaa tämä peto pois minun kimpusta. Mutta ei murissut, ei näyttänyt hampaita.

Koira joka istui hiekkalaatikon vieressä vahtimassa reilu 1v serkkupoikaani. Joka kerta kun lapsi yritti pois hiekkalaatikosta, koira nosti lapsen haalarin niskasta takaisin laatikkoon.

Ja sitten: kostoksi söi mm. isäni takin helman sekä veljeni toppatakin selkämyksen jos olimme hänen mielestä liian kauan poissa kotoa.

Varasti liiteristä halkoja ja silppusi ne tikuiksi hyvin nopeasti ja tehokkaasti.

Oppi karkaamaan 2,5m korkeasta koiratarhasta verkkoaitaa pitkin kiipeämällä.

Röyhkeästi asettui nukkumaan minun vanhaan sänkyyni ja kun yritimme mieheni kanssa mennä nukkumaan, tunki itsensä sänkyyn nukkujan ja seinän väliin. Laittoi tassut seinää vasten ja alkoi työntää ihmisiä pois ”hänen sängystään”.

Koira jouduttiin lopettamaan 10-vuotiaana pahojen selkäkulumien takia. Ei enää aamuisin päässyt aamupissalta ylös maasta ja pelkona oli että halvaantuu.

Voi ei miten ihana persoona <3 tuli suru tätä lukiessa!