Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka kasvaneet kokonaan ilman isää - miten on vaikuttanut teihin?
tyttiK
21.10.2017 |
Olen nelikymppinen nainen, kasvoin lapsuuteni vain äitini kanssa. En edes tiennyt pienenä kuka isäni oli. Vähän vanhempana sitten tutustuin häneen, mutta emme koskaan tehneet mitään yhdessä. Hän kuoli, kun olin 18.
En koskaan lapsena kärsinyt isättömyydestä, mutta nyt olen ollut muutaman vuotta jotenkin alakuloinen. Huomaan kaipaavani todella paljon miesten huomiota. En halua viedä mitään pidemmälle, mutta nautin siitä, että minua huomioidaan. Toisaalta tämä masentaa minua, koska miehethän haluavat useimmiten vain seksiä, ja huomio on hyvin pinnallista. Olen myös tosi herkkä, ja todella tunnollinen, ja otan vastuu aina kaikkien asioista. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (6)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli aina töissä tai kavereiden kanssa. Hän oli arvostettu virkamies, lapset olivat ylimääräinen riesa, joita hän ei halunnut nähdä tai kuulla. Ollessani 6-vuotias isä muutti pois kodistamme toisen naisen kanssa ja jätti äitini huolehtimaan lapsista.
Äitikään ei huolehtinut lapsista, olimme aina yksin kotona.
Elatusapua isä ei viitsinyt maksaa, joten kuljin rääsyissä, ei ollut polkupyöriä tms., enkä päässyt opiskelemaan peruskoulun jälkeen.
Isä kuoli kun täytin 30 vuotta, en osannut surra häntä. Vieras, tyly ja saita ukko, mikälie olikaan, en tuntenut.
En ole ikinä nähnyt isääni tai oikeastaa en muista kun olin 1v.. Äijä oli lähteny kun olin vuoden vanha. Sitten se kuoli ja sain perinnön. Pässi ei ollu edes tehny testamenttia ja sillä oli kaks lasta, jotka ei ollu sen omia. oli puolfaijana koko niiden 25v ajan. Ei ollu menny naimisiin sen naisen kanssa ja niistä ketään ei edes tienny että mä olen olemassa. Perin ihan kaiken. Voitte kuvitella paljon ne kaks pentuu ja ämmä raivos. Tuli mökki kaks osaketta, rahaa ja auto. Kuittasin paperit ja heippa. Ne yritti saada kaikkea itelleen. mun lakimies ilmotti niille, että ei ole testamenttia ja laillilinen perijä on minä. Perunkirjotuksiin ne tuli möykkää ja vittuilee.. Sanoin etten mä edes tiedä teitä, joten mua ei kiinnosta ja tää mitä nyt sain on mun vitutuksesta sitä pässii kohtaan. Se makso nyt mun kivut ja säryt, koska mulla ei ole ollu koskaa isää eikä isähahmoa.
Minun isäni kuoli kun olin 4-vuotias, eli ihan kokonaan ilman isää en ole kasvanut. Heti kuoleman jälkeen kaipasin isää jonkin aikaa (hataria muistoja + olen kuullut), mutta sitten sitä oppi elämään kaksin äidin kanssa. Myöhemmin kuvioihin tuli muutamaksi vuodeksi isäpuoli, mutta en koskaan kiintynyt häneen kuten isään.
Olen vähän ap:ta nuorempi ja huomaan, että nyt olen jo enemmän sinut isättömyyden kanssa. Sen sijaan teini-ikäisenä ja parikymppisenä hain (ja sain) epätoivoisesti huomiota yleensä itseäni vanhemmilta miehiltä. Jonkinlaista isän ikävää se varmasti oli.
Samoin minua on usein surettanut, ettei äidin lisäksi ole ollut toista vanhempaa, jolle jutella asioistaan. Äiti on hyvin erilainen kuin minä, enkä joissakin asioissa pääse hänen kanssaan ollenkaan samalle aaltopituudelle. Olisikohan isän kanssa ollut helpompaa? Arvaukseksi jää.
Up. Kertokaa nimenomaa, miten asia on vaikuttanut persoonaanne.
Minä taas en kaipaa miehiä mihinkään, missään nimessä en halua heidän huomiotaan.