Onko muille käynyt niin, että fyysistä vaivaa on hoidettu psyykkisenä?

Synnynäinen lonkkavika. Kipuja läpi elämän, nyt onneksi jo kolmas tekonivel. Ennen keinoniveliä olin lääkäreiden ja myös vanhempieni mielestä vain laiska, flegmaattinen  ja vetelä, joka halusi vain maata sohvalla. Huippuelämää, jeeee!!!

Nyt menee paremmin!

Tavallaan ja parhaillaan.

Sairastan paria kipusairautta, 3- hermosärkyä, uniapneaa ja loukkasin itseni todella pahasti 5kk sitten. Näistä sairauksista olen saanut hoidoksi psykoterapiaa jotta oppisin hyväksymään kivun.

Ihan älytöntä, olisi ehkä parempi etsiä kivun syyt ja hoitaa niitä. Ei mulla mitään masennusta olisi kivuttomana! Onneksi olen nyt lopultakin saanut taisteltua itseni magneettikuvaan (vain osan kropasta), ehkä tuon selkäkivun syy löytyy sieltä

Olin koulukiusattu lapsena ja kärsin päänsärystä. Lääkäri tutki päätä ja kysyi, kuinka koulussa menee. Äiti on jälkeenpäin sanonut, että teki mielensä purra kielensä poikki, kun meni sanomaan siitä kiusaamisesta - sen jälkeen ihan kaikki oli psyykkistä.

Lopulta päänsärkyni korjaantui. Silmälaseilla.

Minulla on todettu pientä selkävikaa alaselässä teini-iässä. Ei mitenkään hoitoa vaativaa mutta lähtee helposti säteilemään kipua muualle, vaikkei itse selkään sattuisikaan. Yleensä kipu hellittää kunhan saa selän "naksautettua".

Useampi vuosi sitten heräsin aamuyöllä siihen, kun tuntui ettei sydän jaksa toimia, hengitys hyvin raskasta ja päässä heittää. Hieman helpotti kun nousi istumaan, joten odotin aamuun ennenkuin lähdin ensiapuun. Hoitaja otti vastaan, teki muutamia tutkimuksia ja lähtetti takaisin kotiin kun ei mitään löytynyt. Oireet vaan pahenivat, mukaan tuli mm. ruokahaluttomuutta, pahoinvointia, hengästymistä pelkästä vaatteiden pukemisesta, yms. Kävin kolmella eri lääkärillä, jotka kaikki vähättelivät ja ehdottelivat psykologia/psykiatria. Yksi pisti verikokeeseen, vaikkakin vastahakoisesti, ja kaikki näkyi olevan normaalia. Kuten arvata saattaa, en menny millekkään kallonkutistajalle.

Puoli vuotta meni, oireet välillä heikkenivät ja välillä kovenivat. Yhtenä päivänä venytellessä tunsin miten yläselässä lapaluiden kohdilla nikama muljahti ja heti tuli autuaampi olo. Tätä nikamaa sai sitten naksautella useamman kerran päivässä, ja pikkuhiljaa alkoi oireeitkin hellittää. Nykyisin se naksuu enää hyvin harvoin, ja jos alkaa esim henkeä ahdistamaan, niin tietää mitä tehdä. Kai tuohon voisi jonkun diagnoosin hakea, mutta tuo aiempi syyllistäminen on juurtunut pahasti etten oikein lääkärille halua asiaan liittyen enää mennä.

Lapsella oli vatsavaivoja. Kun lääkärille selvisi, että lapsi on tunnollinen oppilas, joka saa hyviä numeroita, hän oli varma, että lapsella on suorituspaineita ja reagoi näihin vatsallaan.

Kun lopulta tutkittiin, havaittiin lapsella haavainen paksusuoli, johon on nyt lääkkeet ja vointi on parempi.

up

Noin 18v sitten jouduin ambulanssilla sairaalaan pahan huimauksen vuoksi. En pysynyt pystyssä ja oksensin. Oireitani hoidettiin masennuksena. Nuorimmainen lapseni oli silloin 7kk ikäinen. Sain mielialalääkkeet ja lähetteen terapiaan. 

Myöhemmin sama vaiva toistui -tosin ei niin rajuna, ja lähdin selvittämään asiaa. Oireiden syyksi paljastuikin hyvänlaatuinen asentohuimaus. 

On näitä toisinkin päin.. Yksi läheinen ramppaa lääkärillä aivan jatkuvasti milloin minkäkin oireen takia. Osa sairauksista on ihan todettuja fyysisiä juttuja mutta oireilu jatkuu aina vaan eikä mistään ole apua. Taustalla on kuitenkin vuosikymmeniä sitten tapahtunut raiskaus, josta ei ole koskaan puhunut kuin muutamalle ihmiselle, ei koskaan nostanut rikosjuttua (ns daterape -case) eikä suostu menemään mihinkään terapiaan purkamaan pahaa oloaan. Kärsii vaihtelevasti unettomuudesta, ahdistuksesta, masennuksesta, pelkotiloista jne. mutta näitä ei halua kertoa lääkäreille "ettei leimata mielenterveyspotilaaksi" Kumma juttu kun fyysinen olo ei vaan parane millään. Ja tyhmää kun kukaan hoitavista lääkäreistä ei lähde kysymään milloin kaikki oireilu alkoi ja mitä muuta on kuin vatsa kipeä/ selkä kipeä/ ruokahaluttomuus/ väsymys (joille ei mistään verikokeesta, magneettikuvasta, röntgenkuvasta eikä muustakaan kokeesta löydy selitystä) voisi olla kyse. Hirveää seurata vierestä kun elämä valuu hukkaan järjettömän ja turhan ja halvaannuttavan häpeän takia.

Vierailija kirjoitti:

On näitä toisinkin päin.. Yksi läheinen ramppaa lääkärillä aivan jatkuvasti milloin minkäkin oireen takia. Osa sairauksista on ihan todettuja fyysisiä juttuja mutta oireilu jatkuu aina vaan eikä mistään ole apua. Taustalla on kuitenkin vuosikymmeniä sitten tapahtunut raiskaus, josta ei ole koskaan puhunut kuin muutamalle ihmiselle, ei koskaan nostanut rikosjuttua (ns daterape -case) eikä suostu menemään mihinkään terapiaan purkamaan pahaa oloaan. Kärsii vaihtelevasti unettomuudesta, ahdistuksesta, masennuksesta, pelkotiloista jne. mutta näitä ei halua kertoa lääkäreille "ettei leimata mielenterveyspotilaaksi" Kumma juttu kun fyysinen olo ei vaan parane millään. Ja tyhmää kun kukaan hoitavista lääkäreistä ei lähde kysymään milloin kaikki oireilu alkoi ja mitä muuta on kuin vatsa kipeä/ selkä kipeä/ ruokahaluttomuus/ väsymys (joille ei mistään verikokeesta, magneettikuvasta, röntgenkuvasta eikä muustakaan kokeesta löydy selitystä) voisi olla kyse. Hirveää seurata vierestä kun elämä valuu hukkaan järjettömän ja turhan ja halvaannuttavan häpeän takia.

Joo tällainen tapaus on ehkä 1 tuhannesta. Nyt kun tolla tavalla yleisesti kirjoitat, että tuttavallasi välillä: selkä kipeä, vatsa kipeä, väsyttää, sitä tätä tota yleistä vaivaa, niin joo kyllä vähän kuulostaa psyykkiseltä. Kumma kun terveydenhuoltohenkilöstö ei pysty erottamaan sieltä tällaisia tapauksia, vaan lähettää psykiatrille vaikka ihmisen, jolla on esim. keuhkoputkentulehdus ja selkä venähtänyt koiraa nostaessa, tai sitten sydänvaivoja. Pitää olla hyvin hyvin tarkka, miten tuo vaivansa esiin. Luulisi myös, että kun menee lääkärille, siellä ei pitäisi olla parhaimmillaan vaan kipeänä niin kuin onkin.

Vierailija kirjoitti:

On näitä toisinkin päin.. Yksi läheinen ramppaa lääkärillä aivan jatkuvasti milloin minkäkin oireen takia. Osa sairauksista on ihan todettuja fyysisiä juttuja mutta oireilu jatkuu aina vaan eikä mistään ole apua. Taustalla on kuitenkin vuosikymmeniä sitten tapahtunut raiskaus, josta ei ole koskaan puhunut kuin muutamalle ihmiselle, ei koskaan nostanut rikosjuttua (ns daterape -case) eikä suostu menemään mihinkään terapiaan purkamaan pahaa oloaan. Kärsii vaihtelevasti unettomuudesta, ahdistuksesta, masennuksesta, pelkotiloista jne. mutta näitä ei halua kertoa lääkäreille "ettei leimata mielenterveyspotilaaksi" Kumma juttu kun fyysinen olo ei vaan parane millään. Ja tyhmää kun kukaan hoitavista lääkäreistä ei lähde kysymään milloin kaikki oireilu alkoi ja mitä muuta on kuin vatsa kipeä/ selkä kipeä/ ruokahaluttomuus/ väsymys (joille ei mistään verikokeesta, magneettikuvasta, röntgenkuvasta eikä muustakaan kokeesta löydy selitystä) voisi olla kyse. Hirveää seurata vierestä kun elämä valuu hukkaan järjettömän ja turhan ja halvaannuttavan häpeän takia.

Jasiis tutullasihan on todettuja fyysisiä juttuja, joten tottakai hän voi olla kipeänä. :D Jotenkin outo suhtautuminen, että kun on diagnoosi fyysiseen vaivaan, se tarkoittaa 100% paranemista. :D

On, kilpirauhasen vajaatoimintaa. Tarjottiin mielialalääkitystä. Kun sitten itse tajusin korjata tyroksiinintasoa annostusta vaiva hävisi viikossa.

Tämä ei ollut vaiva, mutta sain lähetteen psykiatrille kun halusin suunnitellun sektion. Ja ihan ilmoittamatta, lappu vaan tipahti postiluukusta. Sain kyseisen ajan peruttua soittamalla psykiatrian polin isoimmalle jehulle, joka ei myöskään ymmärtänyt lähetteen syytä. Synnytyspelko ei ole hulluutta. Päinvastoin, suunniteltu sektio on lapselle turvallisin tapa tulla maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi autoimmuunisairautta sekä toisesta niistä johtuva kilpirauhasen vajaatoiminta. Vuosia söin masennuslääkkeitä ja ravasin eri terapioissa tms. Väsymys ei vaan millään hellittänyt. Välillä mietin oikein, että miten on mahdollista että olen "vain masentunut" koska elämä, harrastukset, asiat kiinnostaa edelleen, mutta voimia ei totaalisen väsymyksen ja uupumuksen, fyysisten kipujen ja muiden oireilujen vuoksi vaan yksinkertaisesti ole yhtään mihinkään. Itsetuhoisia ajatuksia minulla ei koskaan ollut, enkä ikinä vihannut elämää tai itseäni, tästä huolimatta söin vuosikausia masennuslääkkeitä. Varmasti vuosien mittaan masennuinkin, koska lääkkeet sekä mt-tapaukseksi leimaaminen vei ne vähäiset voimat, mitä olisi edes ollut jäljellä.

Nyt vihdoin kun on lääkkeet vajaatoimintaan, toinen sairaus selvitetty ja hoidossa, sekä tiedän nyt että vaivani hoidetaan, eikä vaan väitetä vastaan, että olen mielenvikainen, niin alkaa olla inhimillinen olo taas vuosien jälkeen. Menetin tässä sekoilussa 8 vuotta elämästäni ja uskon lääkäreihin aika totaalisesti.

Kuulostat ihan minulta. Monta vuotta mennyt "masentuneena". Rakastan elämää, itseäni ja haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta olen vain ihan järkyttävän väsynyt. Väsymys kuitataan sillä, että kuuluu masennuksen oireisiin. Kukaan ei edes oikeasti viitsi tutkia minua, kun näkevät masennusdiagnoosini. Näin siis ihan yksityiselläkin puolella. Yritän olla panikoitumatta, mutta välillä pelottaa että mikä se sairaus on, joka mun voimat vie.

Vierailija kirjoitti:

Kilpirauhasen vajaatoiminta. Lähetettiin psykiatrille ja tyrkytettiin mielialalääkkeitä. Yksi vaivainen verikoe olisi kertonut todellisen vaivan.

Tämä. Juuri tämä. Kesti 10 vuotta saada oikea diangoosi. Nyt joudun tappelemaan että saisin toimivan lääkityksen. Muitakin vaihtoehtoja kun olisi olemassa, kuin tyroksiini, joka ei kohdallani auta.

Sain "väkipakolla" masennuslääkityksen tilanteessa jossa todettiin kilpirauhasen  vajaatoiminta ja B12-vitamiinin puutos (jotka molemmat voi aiheuttaa masennusta), minusta kun fyysinen puoli pitäis hoitaa kuntoon ennen kuin tuputetaan psyykelääkkeitä...

Up

Olin 19v, masennusdiagnosoitu ,kun minuun iski flunssa joka ei helpottanut.  Henkeä ahdisti enkä saanut silmiä pidettyä auki, vapisutti ja oksetti. Kävin terveyskeskuksessa ja sen jälkeen kahdesti päivystyksessä saamatta muuta apua kuin sen ,  että toisella kertaa  minut  raahattiin  yötä vasten psykiatriseen  pakkohoitoon"käyttäydyttyäni uhkaavasti" eli huusin lääkärille ja heitin  laukkuni lattiaan .  Olin vuorokauden   psykiatrisessa sairaalassa  tarkkailussa   ja sitten minut palautettiin bumerangina   tavalliseen sairaalaan, jossa  löytyi kuumeeton keuhkokuume sekä astma!  En muista kenenkään pahoitelleen asiaa  ja itse olin niin kipeä sekä pois tolaltani, etten muuta halunnut kuin  päästä kotiin ja unohtaa koko paskan. 

30 vuotta on mennyt, mutta katkeruus jäänyt sekä pelko lääkäreitä kohtaan.  Olen mm. nilkuttanut viikonlopun murtuneella nilkalla, kun pelkäsin hakeutua päivystykseen. 

Kadun yhä, etten nostanut asiasta meteliä. Miten helvetissä noin voidaan tehdä?