Oletko päätynyt puolisoon, joka ei ollut "tyyppiäsi"?

Olen :D Deittailin aina, poikkeuksetta, korkeasti koulutettuja, itseäni pidempiä ja vaaleita kantasuomalaisia; nyt mulla on mua itseäni ehkä muutaman sentin lyhyempikin ei-kantasuomalainen, jolla on amiskoulutus. Alussa oli vähän hankalaa tottua kovasti totutusta poikkeavaan ulkonäköön (oikeesti se karvankasvun määrä! Ei voi olla! :D) mutta nyt tietysti rakastaa eikä pois vaihtaisi. <3 

Otin sen ainoan naisen, joka musta oli 15v aikana kiinnostunut. Ei ollut tyyppiäni, mutta kuitenkin kiltti ja mukava, joten en kadu valintaani

Intohimon puutetta en kyllä kestäisi... Vaikka se totta onkin ettei täydellistä kumppania ole olemassakaan. Aina on jotain, mitä voisi hiukan rukata jos pystyisi.

up

Minulla on aika tarkalleen sama tilanne kuin ap:lla. Olen suhteellisen pitkä ja muodokas, ja olen aina pitänyt pidemmistä ja muutenkin isokokoisista miehistä. Nykyinen avopuolisoni on kuitenkin ns. nörttimäinen, samanpituinen ja minua laihempi. Mutta ihanampaa miestä ei voisi olla, enkä minäkään tätä valintaa kadu. Aion olla loppuelämäni hänen kanssaan, vaikka joskus minullekin tulee "mitä jos.." fiilis ulkonäköpuolesta.

Ja vitonen jatkaa: minullekin tuli erittäin paha ja jotenkin syyllinen olo tämän asian kirjoittamisesta, en ole koskaan aiheesta sanonut kenellekään. Rakastan miestäni ja meillä menee parisuhteessa todella hyvin. Joskus kuitenkin leikittelen ajatuksella siitä, että saisi treffailla taas isoja ja miehekkäitä miehiä.

Miten suhtautuisitte, jos vaikka 10 vuoden yhdessäolon jälkeen nykyiset "ei tyyppiäni" - miehet rakastuisi johonkin parikymppiseen blondiin ja häipyisivät? Tuntuisiko vain siltä kuten yleensä suhteen loputtu että "voi vittu että vituttaa, yhyy", vai myös "voi vittu, minä uhrauduin olemaan tuon kanssa ja tässä kiitos, olisi vaan pitänyt ottaa se iso ja pitkä mies!"

?

Samanlainen kokemus täälläkin. 30 vuotiaaksi asti miehet joiden kanssa olin ollut parisuhteessa ja heidänlaisistaan luulin ainoastaan kiinnostuvani olivat korkeastikoulutettuja, vaaleita viikinkejä. No viimeisen pitkän suhteen jälkeen tapasin viimekesänä netin kautta oikean sielunkumppanini, herkän ja keskustelevaisen vähän introvertin miehen, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Baarissa olisin juossut karkuun, ulkonäkö ei vastannut ollenkaan ihannettani; todella hoikka kroppainen, pitkä tosin, ihan tummat hiukset ja silmät. Ensimmäisellä tapaamisella säikähdinkin että tähänkö tämä nyt kaatuu mutta onneksi jatkoin tutustumista. Ja tiedättekö, nyt ulkonäöllä ei ole enää väliä, ja olen löytänyt hänestä ulkoisesti erittäin viehättäviä asioita; kuten silmät, paksut hiukset ja ihanat kädet :D..vaikka välillä, harvoin, mieleen hiipiikin häiritsevä laihuus niin en halua välittää siitä. Tiedän että haluan olla tämän miehen kanssa lopun elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Miten suhtautuisitte, jos vaikka 10 vuoden yhdessäolon jälkeen nykyiset "ei tyyppiäni" - miehet rakastuisi johonkin parikymppiseen blondiin ja häipyisivät? Tuntuisiko vain siltä kuten yleensä suhteen loputtu että "voi vittu että vituttaa, yhyy", vai myös "voi vittu, minä uhrauduin olemaan tuon kanssa ja tässä kiitos, olisi vaan pitänyt ottaa se iso ja pitkä mies!"

?

Jättäminen sattuisi joka tapauksessa ja paljon. En tiedä tulisiko tuota kuvailemaasi tunnetta, sillä en koe "uhrautuvani" tämänhetkisessä suhteessa mitenkään. Enemmän ehkä häiritsisi jos olisin ulkonäön takia ollut pitkässä suhteessa sen ison ja pitkän miehen kanssa, ja myöhemmin tämä osoittautuisi enemmän ja enemmän epäsopivaksi kumppaniksi minulle. Se rasittaisi pitkässä juoksussa henkisesti enemmän kuin se, että nykyinen laiha mutta ihana mies jättää toisen naisen takia. Silloin ainakin voisi ajatella, ettei ero ole oma vika, ja siitä voisi päästä yli.

Aika sama tilanne kuin ap:lla. Tosin en koskaan seurustellut vakavasti niiden toisenlaisten miesten kanssa, joten varsinaista kokemusta ei ole. Se että nuo autoja rassaavat perinteisellä tavalla miehekkäät miehet on itseäni kiinnostanut johtuu luultavasti siitä että isäni ja veljenikin on sitä tyyppiä. Nuo miehet tuntuu siis tavallaan heti tutulta. Välillä mietin että sopisinko yhteen paremmin jonkun tuollaisen kanssa niin tiedän kyllä oikeasti miten se menisi. Ensin olisi varmasti todella hauskaa ja sitten menisi hermot, koska oikeasti en halua mitään sovinistia junttieinaria joka syytää rahaa autoon ja käy poikien kanssa juopottelemassa kalareissuilla tms. mitä nyt veljenikin hommailevat. Lyhytaikainen tulisi siitä suhteesta. Se on vaan niin kun tarpeeksi kauan on jonkun kans niin ehtii miettiä kaikenlaista melko turhaakin.

Vierailija kirjoitti:

Miten suhtautuisitte, jos vaikka 10 vuoden yhdessäolon jälkeen nykyiset "ei tyyppiäni" - miehet rakastuisi johonkin parikymppiseen blondiin ja häipyisivät? Tuntuisiko vain siltä kuten yleensä suhteen loputtu että "voi vittu että vituttaa, yhyy", vai myös "voi vittu, minä uhrauduin olemaan tuon kanssa ja tässä kiitos, olisi vaan pitänyt ottaa se iso ja pitkä mies!"

?

Ketä kohtaan tässä kuviossa uhraudutaan? En minä ainakaan säälistä ole mieheni kanssa, vaikka välillä tuntuukin että olemme kuin yö ja päivä. Jos uhriutumaan alkaisi niin enemmän niin päin että uhraan tämän suhteen että mies pääsee etsimään jonkun enemmän hänen tyyppisensä. En vain tunne tarvetta nyt uhrautua. Jos mies haluaa myöhemmin jonkun nuorikon niin hoitakoon sen lähtemisen sitten itse.

Seurustelin venäläisen ja virolaisen miehen kanssa, ja pidin siitä, että naisena olin ns. naisellinen nainen. Suhteet olivat tietyllä tapaa lähellä suomalaisia suhteita, mutta tietty noiden maiden kulttuuriset eroavaisuudet näkyivät suhteessa. Nämä miehet olivat siis aina asuneet Suomessa, jo lapsuudesta saakka. Uskoin aina, että menen naimisiin Tony Soprano -tyylisen patriarkaalisen kulttuurin edustajan kanssa, olen ns. kotiäiti-tyyppinen (on minulla työllistävä ammatti) ja hoitelen puutarhaa. Ajattelin, että mies voisi olla vähän minua vanhempi, jopa 10 vuotta. Suhteeni olivat leiskuvia ja romanttisia.

Sitten tapasin yhtäkkiä erottuani suomalaisen miehen, joka on hyvin tasa-arvoinen. Jouduinkin siihen asemaan, että jos haluan hyvän elintason niin minunhan on itse tehtävä aika paljon enemmän. Tein kaksi uutta yliopistotutkintoa neljässä vuodessa ja loin itselleni uran. Mies hoitaa lasta kotona ja siivoaa. :D Tämä mies on saman ikäinen kuin minä ja asunut lapsuutensa 2km päässä minusta. Hän on pitkä ja karski, mutta ei yhtään sellainen miehekkään miehekäs. Ei muista minua kukin, ei ole kovin romanttinen ja riitelee olemalla hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin venäläisen ja virolaisen miehen kanssa, ja pidin siitä, että naisena olin ns. naisellinen nainen. Suhteet olivat tietyllä tapaa lähellä suomalaisia suhteita, mutta tietty noiden maiden kulttuuriset eroavaisuudet näkyivät suhteessa. Nämä miehet olivat siis aina asuneet Suomessa, jo lapsuudesta saakka. Uskoin aina, että menen naimisiin Tony Soprano -tyylisen patriarkaalisen kulttuurin edustajan kanssa, olen ns. kotiäiti-tyyppinen (on minulla työllistävä ammatti) ja hoitelen puutarhaa. Ajattelin, että mies voisi olla vähän minua vanhempi, jopa 10 vuotta. Suhteeni olivat leiskuvia ja romanttisia.

Sitten tapasin yhtäkkiä erottuani suomalaisen miehen, joka on hyvin tasa-arvoinen. Jouduinkin siihen asemaan, että jos haluan hyvän elintason niin minunhan on itse tehtävä aika paljon enemmän. Tein kaksi uutta yliopistotutkintoa neljässä vuodessa ja loin itselleni uran. Mies hoitaa lasta kotona ja siivoaa. :D Tämä mies on saman ikäinen kuin minä ja asunut lapsuutensa 2km päässä minusta. Hän on pitkä ja karski, mutta ei yhtään sellainen miehekkään miehekäs. Ei muista minua kukin, ei ole kovin romanttinen ja riitelee olemalla hiljaa.

Niin siis, onhan hänellä ammatti ja käy töissäkin. Mutta on tosiaan perinteisen suomalainen mies, ja siinä on iso ero aiempaan.

En. En päädy edes toisille treffeille, jos nainen ei ole tyyppiäni. Tiedän, mitä haluan.

Olen. Kaikesta huolimatta valitsin miehen, joka pystyy tarjoamaan taloudellisen turvallisuuden ja jopa hiema ylellisyyttäkin.

(naimisissa yli 20v).

Wallah! kirjoitti:

Olen :D Deittailin aina, poikkeuksetta, korkeasti koulutettuja, itseäni pidempiä ja vaaleita kantasuomalaisia; nyt mulla on mua itseäni ehkä muutaman sentin lyhyempikin ei-kantasuomalainen, jolla on amiskoulutus. Alussa oli vähän hankalaa tottua kovasti totutusta poikkeavaan ulkonäköön (oikeesti se karvankasvun määrä! Ei voi olla! :D) mutta nyt tietysti rakastaa eikä pois vaihtaisi. <3 

Kitos kulta kaunista sanosta. Sä tietä etä mä rakkauta sinua monta paljoa. puss puss iltala näkeä taas.

Olen! Deittailin nuorena vaaleita ja ns siistejä hillittyjä akateemisia kauluspaita-tyylisiä miehiä. Siinä ei ollut ikinä kemiaa. En uskaltanut tavata naistenmiestyyppisiä, koska pelkäsin, etten kelpaisi heille. Hassua kyllä vanhempana tapasin mieheni, joka on näiden vastakohta. Tumma ja miehekkään karskin oloinen, keskiasteen koulutus ja harrastuksena moottoripyörät ja käyttää farkkuja, t-paitaa ja nahkatakkia. ihan vastakohta aikaisemmalle.

Jaa mulla ei ikinä ole ollut "tyyppiä" pitäisi ilmeisesti olla, on ollut vaaleaa, tummaa, pitkää ja pätkää, nuorempaa ja vanhempaa, korkeasti koulutettua ja duunaria. En tiedä vieläkään mikä mun tyyppi on. Niin kliseistä kuin se onkin, niin todella yleensä ihastun siihen olemukseen ja yhdessä olemisen tuomaan tunteeseen. 

Ei ole koskaan ollut mitään tyyppiä vaan miehet ovat olleet hyvinkin erilaisia vaihdellen metsämiehestä sijoitusneuvojaan. 

Olen polyamorinen. Minulla on kolme poikaystävää ja he ovat kaikki ulkonäöltään hämmentävän samanlaisia. :D Melko pitkiä, pitkätukkaisia ja parrakkaita miehiä. Mutta luonteiltaan ovatkin sitten melko erilaisia, vaikka tullaankin kaikki toimeen silloin, kun porukalla (liian harvoin!) ehditään nähdä.

Mutta vaikka päällisin puolin mieheni ovat vähän samanlaista tyyppiä, niin silti kaikkia on aivan erilaista halia ja pussailla. Jokainen on niin ainutlaatuinen, ihana olento. Aivan valtava rikkaus, että he ovat kaikki elämässäni. :)