Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Säälittekö te yksinäisiä ihmisiä?
17.10.2017 |
Säälittekö te (etäisyyden päästä) niitä ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä ja ulkopuolisia kaikesta? Tunnette myötätunnon pilkahduksen, mutta sitten ajattelette, että onneksi tuossa en ole minä?
Kommentit (33)
En taida tuntea yksinäisiä ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säälisin, mutta olen niin yksinäinen etten tiedä kenenkään yksinäisyydestä.
No, mukava juttu että voit ajatella että "onneksi tuossa en ole minä". ole siitä onnellinen. toiseksi, ihmisestä ei voi kyllä nähdä päälle päin onko hän yksinäinen vai en. Esimerkiksi minä, kukaan ei voi mitenkään arvailla miten iloisen "maskin" alta löytyy oikeasti yksinäinen ihminen, minulla ei ole yhtään ketään kenen kanssa viettää aikaa, soittaa kun sille tuntuu, lähteä lasilliselle. Joten.. siinähän sääli minua.
Usein yksinäisyys ei ole valinta, joidenkin meistä kohdalla se on pakonomainen tila, johon olemme ajautuneet ja josta on hankala päästä ulos. Minua on aina syrjitty mm. hiljaisuuteni ja ulkonäköni takia, ja tämä alkoi ja tarhaikäisenä. Nämä ovat asioita joita en voi muuttaa itsessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen empatiaa ja samaistumista. Kun katson esimerkiksi koulun pihaa, en näe pelkkiä "iloisia lapsosia telmimässä", vaan surullisen sosiaalisen viidakon ja valtahierarkioita. Mutta jatkan matkaani. Sääli ei auta mitään. Ei yksinäinen ihminen kaipaa sääiä Punaisen Ristin kaverityöntekijältä, vaan ihan oikeita positiivisia ihmsikontakteja. Ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita hänestä. Siksi suhtaudun skeptisesti erilaisiin kampanjoihin ja "nimettyihin kaveritukihenkilöihin". Avainsana on yhteisömme asennemuutos.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen empatiaa ja samaistumista. Kun katson esimerkiksi koulun pihaa, en näe pelkkiä "iloisia lapsosia telmimässä", vaan surullisen sosiaalisen viidakon ja valtahierarkioita. Mutta jatkan matkaani. Sääli ei auta mitään. Ei yksinäinen ihminen kaipaa sääiä Punaisen Ristin kaverityöntekijältä, vaan ihan oikeita positiivisia ihmsikontakteja. Ihmisiä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita hänestä. Siksi suhtaudun skeptisesti erilaisiin kampanjoihin ja "nimettyihin kaveritukihenkilöihin". Avainsana on yhteisömme asennemuutos.
Minusta taas kaveritukihenkilöt ovat tyhjää parempia, sillä kokonaisvaltaista asennemuutosta yksinäisiä kohtaan tuskin tulee koskaan tapahtumaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä säälin. Tunnen yhden yksinäisen, joka on itse sanonut kärsivänsä yksinäisyydestään. Yritän vetää häntä mukaan toimintaan ja muutenkin jutella ihmissuhdeasioista, jotta hän oppisi sosiaalisuutta. Mutta mielestäni hänellä on mielenterveysongelmia, joita hän ei suostu hoitamaan, joten minun keinoni auttaa häntä eivät ole riittäviä.
Silti edelleen säälin häntä. Mutta ajattelen myös, että jos hän suostuisi katsomaan omaa osuuttaan asiassa, niin hän voisi auttaa itse itseään. Ja kun ei suostu, niin yksinäisyys on myös itseaiheutettua.
Säälin. Omasta mielestä yksinäisyys on pahempaa kuin köyhyys, ainakin Suomessa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmeessä?
En minä ole vastuussa heidän epäonnistumisistaan. Itse ovat tilanteensa luoneet.
Toisaalta kokemus yksinäisyydestä vaihtelee paljon ihmisestä toiseen. Minä olen varmasti kaikkien ympärilläni olevien ihmisten ja läheisteni silmissä yksinäinen, mutta itse en koe asiaa siten. Nuorempana otin paineita asiasta, mutta enää en.
Yksin ollessani en "koe olevani yksinäinen". Nautin omasta ajastani ja olen tottunut viettämään aikani itseni kanssa. Se tilanne milloin oikeasti koen olevani yksinäinen on muiden ihmisten parissa. Silloin nousee mieleen se olenko jotenkin poikkeava kun oikeasti viihdyn itsekseni? Seuraavana päivänä muistan taas, että hä? olen täysin tyytyväinen elämääni näin. En halua täyttää kalenteriani viikoksi eteenpäin tapaamisilla enkä kahvitteluilla vaan teen kunakin päivänä sitä mikä sinä päivänä sattuu huvittamaan.
En mikään täysin erakkokaan ole vaan mulla on elämässä tärkeintä miesystävä ja kaksi kissaa sekä tietysti perhe. Miehen perhe on myös tullut itselleni läheiseksi ja tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Kohtuudella tosin.
En oikeastaan ymmärrä miksi yksinäisyyttä pitäisi "hävetä". Itselläni kesti noin 30 vuotta tuonkin tajuamiseen. Nyt elän juuri siten kuin itse haluan ja olen tyytyväinen elämääni.
Tsemppiä kaikille itsensä yksinäisiksi kokeville!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä säälin. Tunnen yhden yksinäisen, joka on itse sanonut kärsivänsä yksinäisyydestään. Yritän vetää häntä mukaan toimintaan ja muutenkin jutella ihmissuhdeasioista, jotta hän oppisi sosiaalisuutta. Mutta mielestäni hänellä on mielenterveysongelmia, joita hän ei suostu hoitamaan, joten minun keinoni auttaa häntä eivät ole riittäviä.
Silti edelleen säälin häntä. Mutta ajattelen myös, että jos hän suostuisi katsomaan omaa osuuttaan asiassa, niin hän voisi auttaa itse itseään. Ja kun ei suostu, niin yksinäisyys on myös itseaiheutettua.
Olen saanut paljon alapeukkuja. Mikä olisi teidän mielestä parempi vastaus?
En sääli. En usko, että yksinäiset kaipaavat sääliäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä säälin. Tunnen yhden yksinäisen, joka on itse sanonut kärsivänsä yksinäisyydestään. Yritän vetää häntä mukaan toimintaan ja muutenkin jutella ihmissuhdeasioista, jotta hän oppisi sosiaalisuutta. Mutta mielestäni hänellä on mielenterveysongelmia, joita hän ei suostu hoitamaan, joten minun keinoni auttaa häntä eivät ole riittäviä.
Silti edelleen säälin häntä. Mutta ajattelen myös, että jos hän suostuisi katsomaan omaa osuuttaan asiassa, niin hän voisi auttaa itse itseään. Ja kun ei suostu, niin yksinäisyys on myös itseaiheutettua.
Olen saanut paljon alapeukkuja. Mikä olisi teidän mielestä parempi vastaus?
Voisit ymmärtää, että mt-ongelmiin on todella vaikea saada apua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä säälin. Tunnen yhden yksinäisen, joka on itse sanonut kärsivänsä yksinäisyydestään. Yritän vetää häntä mukaan toimintaan ja muutenkin jutella ihmissuhdeasioista, jotta hän oppisi sosiaalisuutta. Mutta mielestäni hänellä on mielenterveysongelmia, joita hän ei suostu hoitamaan, joten minun keinoni auttaa häntä eivät ole riittäviä.
Silti edelleen säälin häntä. Mutta ajattelen myös, että jos hän suostuisi katsomaan omaa osuuttaan asiassa, niin hän voisi auttaa itse itseään. Ja kun ei suostu, niin yksinäisyys on myös itseaiheutettua.
Olen saanut paljon alapeukkuja. Mikä olisi teidän mielestä parempi vastaus?
Voisit ymmärtää, että mt-ongelmiin on todella vaikea saada apua
Selvä. No tuo tyyppi kuitenkin pääsi työterveydestä suoraan kävelemällä avun piiriin. Mutta ei suostunut puhumaan siellä eikä menemään uudelleen.
Jos siitä vain oli kyse, niin nyt osui haukku vain väärään puuhun.
Vierailija kirjoitti:
En sääli. En usko, että yksinäiset kaipaavat sääliäni.
Vaikka sääliä saisi kuinka paljon hyvänsä, on sillä kaikella sinänsä kuitenkin yhtä vähän käyttöä sille kohteelleen.
Ääneen lausutut säälittelyt, päinvastoin, tuntuvat pikemminkin vain inhottavilta,pelkiltä lausujansa omahyväisyyden korostamisilta ja OMAN ERINOMAISUUTENSA ALLEVIIVAAMISILTA.
Vierailija kirjoitti:
Säälin. Omasta mielestä yksinäisyys on pahempaa kuin köyhyys, ainakin Suomessa
Ok. Kerrotko missä mielessä ja mihin kokemuksiin perustuu tuo sinun kommenttisi?
Kaikki ihmiset kun ei koe "yksinäisyyttä" samalla tavalla kuin sinä.
Kyllä, itse olen ns. yksinäinen eli ei ole kavereita. Vaan en "koe" itseäni yksinäiseksi. Olen huomannut, että muut ihmiset mielellään määrittelevät minut yksinäiseksi ja joskus jopa säälivät sen takia.
Ihmettelen itsekseni (eli yksinäni) asiaa ja en ymmärrä miksi minun kuuluu kokea olevani yksinäinen vaikka en sitä ole. Mulle riittää aivan hyvin se, että asun omassa kodissani, harrastelen sitä mitä tykkään, mulla on kaksi rakasta kissaa ja maailman rakkain mies ja perhe.
Ehkäpä juuri sinä "säälijä-henkilö" koet itsesi yksinäiseksi! Sua rupeaa ahdistamaan siinä samassa kun huomaat ettei sun huomispäivään ole "buukattuna" yhden yhtä kahvittelua/ tapaamista/ blogi-päivitystä/ lounasta/ sushia/ parturia/ joogaa/ salia/ golfia/ puutarhanhoitoa/ brunssia/ shoppailua/ isoäidin nimpparia/ marsun hautajaisia/ kissanristiäisiä/ roskien viemistä/ venyttelyä/ some-kuvaus-häppeninkiä suomen syksyssä/ Ikea-reissua/ laskuvarjohyppyä/ leffaa ym...
Mä voin ihan aidosti sanoa, että olen täysin Tyytyväinen yksinäisyyteeni enkä kaipaa yhtään mitään noista ylläolevista enkä muutakaan. Otan huomenna hyvän kirjan käteen ja... nautin :)
Ensiksi pitäisi määritellä yksinäinen. Jos yksinäisellä tarkoitetaan ihmistä, joka haluaisi olla nykyistä enemmän toisten ihmisten kanssa tekemisissä, ja kärsii yksinäisyydestään, niin on se mielestäni susrullista.
Jos yksinäisellä tarkoitetaan ihmistä, joka on useimmiten kotosalla perheen kanssa tai itsekseen ja jolla ei ole paljoa sosiaalisia suhteita, niin en sääli. Olen itse tällainen omasta tahdostani - en halua olla muuta. Vapaa-aikani yltiömäinen sosiaalistaminen vähentäisi onnellisuuttani.
Vierailija kirjoitti:
Toisaalta kokemus yksinäisyydestä vaihtelee paljon ihmisestä toiseen. Minä olen varmasti kaikkien ympärilläni olevien ihmisten ja läheisteni silmissä yksinäinen, mutta itse en koe asiaa siten. Nuorempana otin paineita asiasta, mutta enää en.
Yksin ollessani en "koe olevani yksinäinen". Nautin omasta ajastani ja olen tottunut viettämään aikani itseni kanssa. Se tilanne milloin oikeasti koen olevani yksinäinen on muiden ihmisten parissa. Silloin nousee mieleen se olenko jotenkin poikkeava kun oikeasti viihdyn itsekseni? Seuraavana päivänä muistan taas, että hä? olen täysin tyytyväinen elämääni näin. En halua täyttää kalenteriani viikoksi eteenpäin tapaamisilla enkä kahvitteluilla vaan teen kunakin päivänä sitä mikä sinä päivänä sattuu huvittamaan.
En mikään täysin erakkokaan ole vaan mulla on elämässä tärkeintä miesystävä ja kaksi kissaa sekä tietysti perhe. Miehen perhe on myös tullut itselleni läheiseksi ja tykkään viettää aikaa heidän kanssaan. Kohtuudella tosin.
En oikeastaan ymmärrä miksi yksinäisyyttä pitäisi "hävetä". Itselläni kesti noin 30 vuotta tuonkin tajuamiseen. Nyt elän juuri siten kuin itse haluan ja olen tyytyväinen elämääni.
Tsemppiä kaikille itsensä yksinäisiksi kokeville!
Erikoista että vastaat kertoen olevasi yksinäinen, ja viihtyväsi niin. Miten luulet, jos sinulla ei olisi esimerkiksi kahteenkymmeneen vuoteen mitään tuollaisia tapaamisia ja kahvitteluita, ei töitä, ei miesystävää eikä perhettä/et asu heidän kanssaan ja tapaat vain harvoin?
En toki tiedä millaista yksinäisyyttä ap ajoi takaa, ja missä näitä yksinäisiä voi havaita. Minä näen käytännössä viikoittain tai harvemmin ihmisiä kaupassa käydessäni, enkä tiedä heidän elämästään yhtään mitään.
t. 3
Alue: Aihe vapaa
En. Olen omasta tahdostani ihmissuhteeton ja elämääni tyytyväinen. En automaattisesti oleta, että muutkaan välttämättä haluaisivat ihmissuhteita, ja että yksinäisyys olisi kaikille surullinen asia.