Oletteko huomanneet mitään eroa pitkään yksin eläneiden ja pitkään parisuhteellisena/perheellisenä eläneiden persoonissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanteesta riippuen se on joko se että etsitään sohva joka ei ole vain siedettävä, toinen luopuu ajatuksesta että se sohva on saatava paikkaa johon se toisen mielestä ei kuulu ollenkaan.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mikä sen määrittää, kumpi antaa periksi?

Se jolle on tärkeämpää parisuhde kuin sohva joustaa sohva asiassa ja jos toisinpäin tilanne se jolle sohva on tärkeämpi parisuhdetta joustaa parisuhteesta. Jos toiselle tärkeintä on sohva ja toiselle parisuhde molemmat joutuu joustamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tilanteesta riippuen se on joko se että etsitään sohva joka ei ole vain siedettävä, toinen luopuu ajatuksesta että se sohva on saatava paikkaa johon se toisen mielestä ei kuulu ollenkaan.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mikä sen määrittää, kumpi antaa periksi?

Se jolle on tärkeämpää parisuhde kuin sohva joustaa sohva asiassa ja jos toisinpäin tilanne se jolle sohva on tärkeämpi parisuhdetta joustaa parisuhteesta. Jos toiselle tärkeintä on sohva ja toiselle parisuhde molemmat joutuu joustamaan.

Eiköhän melkein kaikille parisuhde ole tärkeämpi kuin sohva. Kysymys kuuluu, miten muodostat tuosta hyvän kompromissin. Oletetaan, että parisuhde on molemmille sohvaa tärkeämpi mutta että myös kokemukset siitä, että koti tarvitsee sohvan, ja että kotiin ei pidä tuoda huonekaluja jotka ovat vain siedettäviä, ovat yhtälailla tosia ja keskenään yhtä voimakkaita.

Minusta se, että toinen vain luopuu omasta tarpeestaan, ei ole kompromissi, mutta sinulla voi olla eri käsitys. Joka tapauskessa haluaisin kuulla, miten käytännössä tämä tilanne voisi ratketa tyydyttävästi.

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, että toinen vain luopuu omasta tarpeestaan, ei ole kompromissi, mutta sinulla voi olla eri käsitys. Joka tapauskessa haluaisin kuulla, miten käytännössä tämä tilanne voisi ratketa tyydyttävästi.

Käytännössä tuo tilanne ratkaistaisiin esim. meillä niin että se joka valitsee sohvan valitsee se mutta toisen mielipide otetaan huomioon siinä mihin se ei hänen mielestään sovi ollenkaan. Esim. toisen tilaa jonka voi sisustaa makunsa mukaan on yläkerran olohuone toisella se on paikka on alakerrassa.

Tai jos kuvitellaan että tilaa ei olisi tuohon tarpeeksi ja minulle sohva on ehdottoman tärkeä toinen joustaa tässä asiassa ja minä jossakin toisessa joka on hänelle ehdottoman tärkeä vaikka minä sitä asiaa siedän juuri ja juuri. Todennäköisesti myös itse opetteluun sietämään sitä asiaa nykyistä paremmin yrittämällä ymmärtää niitä asioita mikä toiselle sen asian tekee niin tärkeäksi.

Yksin viihtyvillä on ehkä vaatimattomammat sosiaaliset tarpeet. Ei kaivata toista viereen kyhnyttämään. Oma seura on hyvää, ja yksin asuva kokee yksinkin riittävästi yhteyttä muihin ihmisiin, kuuluvansa joukkoon ja olevansa pidetty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, että toinen vain luopuu omasta tarpeestaan, ei ole kompromissi, mutta sinulla voi olla eri käsitys. Joka tapauskessa haluaisin kuulla, miten käytännössä tämä tilanne voisi ratketa tyydyttävästi.

Käytännössä tuo tilanne ratkaistaisiin esim. meillä niin että se joka valitsee sohvan valitsee se mutta toisen mielipide otetaan huomioon siinä mihin se ei hänen mielestään sovi ollenkaan. Esim. toisen tilaa jonka voi sisustaa makunsa mukaan on yläkerran olohuone toisella se on paikka on alakerrassa.

Tai jos kuvitellaan että tilaa ei olisi tuohon tarpeeksi ja minulle sohva on ehdottoman tärkeä toinen joustaa tässä asiassa ja minä jossakin toisessa joka on hänelle ehdottoman tärkeä vaikka minä sitä asiaa siedän juuri ja juuri. Todennäköisesti myös itse opetteluun sietämään sitä asiaa nykyistä paremmin yrittämällä ymmärtää niitä asioita mikä toiselle sen asian tekee niin tärkeäksi.

Okei, nyt ymmärrän ajatuksiasi. Tuossa on varmasti paljon etua hyvistä ongelmanratkaisutaidoista ja kyvystä ajatella ns. laatikon ulkopuolella. Esimerkiksi täytyykö sohvan olla juuri sohva, vai vastaisiko samaan tarpeeseen hyvän näköinen nojatuoli, kunnes molempien mielestä ihana sohva löytyy.

Tämän keskustelun luettua täytyy ihmetellä miten sitten työelämä toimii jos kerta jako on noin mustavalkoista yksinasuvien/perheellisten suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, että toinen vain luopuu omasta tarpeestaan, ei ole kompromissi, mutta sinulla voi olla eri käsitys. Joka tapauskessa haluaisin kuulla, miten käytännössä tämä tilanne voisi ratketa tyydyttävästi.

Käytännössä tuo tilanne ratkaistaisiin esim. meillä niin että se joka valitsee sohvan valitsee se mutta toisen mielipide otetaan huomioon siinä mihin se ei hänen mielestään sovi ollenkaan. Esim. toisen tilaa jonka voi sisustaa makunsa mukaan on yläkerran olohuone toisella se on paikka on alakerrassa.

Tai jos kuvitellaan että tilaa ei olisi tuohon tarpeeksi ja minulle sohva on ehdottoman tärkeä toinen joustaa tässä asiassa ja minä jossakin toisessa joka on hänelle ehdottoman tärkeä vaikka minä sitä asiaa siedän juuri ja juuri. Todennäköisesti myös itse opetteluun sietämään sitä asiaa nykyistä paremmin yrittämällä ymmärtää niitä asioita mikä toiselle sen asian tekee niin tärkeäksi.

Okei, nyt ymmärrän ajatuksiasi. Tuossa on varmasti paljon etua hyvistä ongelmanratkaisutaidoista ja kyvystä ajatella ns. laatikon ulkopuolella. Esimerkiksi täytyykö sohvan olla juuri sohva, vai vastaisiko samaan tarpeeseen hyvän näköinen nojatuoli, kunnes molempien mielestä ihana sohva löytyy.

Joustavuudesta ja toisen näkemyksen ymmärtämisestä on niin parisuhteessa kuin elämässä muutenkin hyötyä. Ongelman ratkaisu kykyä varmasti tarvitaan yhtä lailla niin yksin kuin yhdessä asuessa. Toisaalta ne on minusta myös pitkälti taitoja joita pystyy halutessaan opettelemaan.

Varmasti yksin elävä tai lapseton voi paremmin kuin perheellinen, on hauskempi ja luovempi ja onnellisempi. Lapsiin kun oma elämä loppuu täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se totta, että lapseton yksineläjä ei oikein pysty ymmärtämään, miten perheessä lasten tarpeet menevät niin usein aikuisen tarpeiden edelle. Ja perheellinen vanhempi ei oikein pysty ymmärtämään, miksi lapseton yksineläjä valittaa yksinäisyyttään.

No ei kyllä ole totta. Suurin osa ihmisistä ymmärtää ihan hyvin, että lasten tarpeet menevät aikuisten edelle, ja että yksin elävällä on joskus yksinäistä. Miten tyhmä ihminen ei tuollaisia itsestäänselvyyksiä muka ymmärrä? En ole koskaan tavannut sellaisia.

Näihin asioihin on törmätty täälläkin mitä tulee sinkku-perheellinen -suhteisiin. Joka on ketjun aihe. Jos sinä et ole törmännyt tällaiseen, niin ehkä se sitten tarkoittaa että olet oikeassa ja älykäs..

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteellisen kanssa on helpompi olla, koska yhteistyö on joustavampaa. Parisuhteelliset ovat huomioivempia ja tottuneet kompromisseihin. Itsekin siis pitkässä parisuhteessa.

Sinkut (pitkäaikaiset) ovat niin omavoimaisia, etteivät he suostu helposti poistumaan omalta mukavuusalueelta kenenkään vuoksi. Heidän kanssa yhdessä kävelykin on hankalampaa kun eivät anna merkkejä mihin suuntaan ovat menossa ym.

Tässä viestissä haisee pelkkä ennakkoluulo ja itsensä korostus.

Newsflash: parisuhde ei tee kenestäkään automaattisesti parempaa ihmistä.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti yksin elävä tai lapseton voi paremmin kuin perheellinen, on hauskempi ja luovempi ja onnellisempi. Lapsiin kun oma elämä loppuu täysin.

No tämä kommentti on vähän provosoiva, mutta voin perheellisenä osittain allekirjoittaa. Olen viimeiaikoina kovasti pohtinut omaa elämääni ja totta se on että yhteys omaan itseeni katkesi vuosia sitten kun perheessämme elettiin pikkulapsiaikaa. Nyt kun lapset ovat isoja ja eivät tarvitse jatkuvaa huolenpitoa, tulee reflektoitua omaa elämäänsä ja ihmeteltyä mihin se kaikki aika katosi. Vieressä on vanhentunut puoliso, jonka kanssa on joutunut omaa persoonalliisuttaan muovaamaan. En osaa sanoa olisiko elämäni ollut onnellisempi yksin, mutta olisinko yksinäisenä kaivannut juuri sitä minkä keskellä olen elänyt?    

Nuoresta yhdessä olleiden pariskuntien toinen tai molemmat osapuolet voi käyttäytyä suhteessa kuin teini vielä aikuisena. Ehkä on vaikeaa yhtäkkiä muuttua tai aikuistua kun on tottunut toimimaan jollain tavalla toisen kanssa. Varmaan muutos joidenkin osalta johtaa siihen erilleen kasvamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskustelun luettua täytyy ihmetellä miten sitten työelämä toimii jos kerta jako on noin mustavalkoista yksinasuvien/perheellisten suhteen.

Mä olen valinnut työn, jossa mun ei tarvitse tehdä kompromisseja. Asiakas kertoo, mitä hän haluaa ja sen jälkeen minä kerron hänelle, kuinka kauan sellaisen tekemiseen menee aikaa ja paljonko tulee maksamaan. Tämän jälkeen asiakas tilaa työn, minä teen sen ja lasku lähtee asiakkaalle. Jos asiakkaan mielestä hänen haluamansa asia kestää liian kauan tai on liian kallis, ehdotan hänelle nopeammin valmistuvia ja edullisempia vaihtoehtoja. En kuitenkaan osallistu asiakkaan päätöksentekoon vaan hän tekee päätöksensä ihan itse. Ja tämän jälkeen asiakas tilaa työn, minä teen sen ja lasku lähtee asiakkaalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän keskustelun luettua täytyy ihmetellä miten sitten työelämä toimii jos kerta jako on noin mustavalkoista yksinasuvien/perheellisten suhteen.

Mä olen valinnut työn, jossa mun ei tarvitse tehdä kompromisseja. Asiakas kertoo, mitä hän haluaa ja sen jälkeen minä kerron hänelle, kuinka kauan sellaisen tekemiseen menee aikaa ja paljonko tulee maksamaan. Tämän jälkeen asiakas tilaa työn, minä teen sen ja lasku lähtee asiakkaalle. Jos asiakkaan mielestä hänen haluamansa asia kestää liian kauan tai on liian kallis, ehdotan hänelle nopeammin valmistuvia ja edullisempia vaihtoehtoja. En kuitenkaan osallistu asiakkaan päätöksentekoon vaan hän tekee päätöksensä ihan itse. Ja tämän jälkeen asiakas tilaa työn, minä teen sen ja lasku lähtee asiakkaalle. 

Oikeasti hienoa että jotkut voi yhä valita työnsä. Jos en taipuisi kompromisseihin en usko että olisin työllistynyt ollenkaan.

Itse nyt parikymppisenä huomaan sinkkujen ja parisuhteellisten välissä sen eron, että sinkkujen elämänasenne on enemmän "hälläväliä- meininkiä", kun taas parisuhteeliset suunnittelevat pidemmälle ja etukäteen esim. lomia, kaupassa käyntiä, ystävien näkemistä, siivoamista. Tuntuu, että parisuhteessa olevat ovat "järkevämpiä" tai "aikuismaisempia". (Heittomerkit, koska järkeviä ja aikuismaisia sinkkujakin löytyy) 

Tuntuu, että parisuhteelliset kadottavat sponttaaniutensa (mikä on kyllä ymmärrettävää), mutta jopa siihen pisteesen, etteivät itse sitten enää hyväksy sinkkujen sponttaanisuutta. 

Sinkut ovat myös rentoutuneempia, kuin parisuhteelliset. (Omasta tuttava piiristä ainakin) Kai se, että joutuu aina kotona olemaan jonkun kanssa, alkaa jossain välissä käymään hermoille? Tarkoitan siis, ettei ole ollenkaan omaa aikaa, aivan yksinyksin kotona. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kompromissit on varmasti yksi eroavaisuus. Parisuhteessa joutuu tekemään kompromisseja asioista, jotka sinkkuna voi jättää kokonaan poiskin. Esimerkkinä vaikkapa kotiin hankittava sohva. Parisuhteessa elävän on tehtävä puolisonsa kanssa kompromissi, millainen sohva hankitaan. Jos toinen ehdottomasti haluaa sohvan, sohvan hankkimatta jättäminen ei ole vaihtoehto. Sinkkuna se on vaihtoehto, jos itselle mieluista sohvaa ei löydy. Parisuhteessa pitää valita jokin sohva ja on valittava se, jota kumpikin pitää edes jollain tasolla siedettävänä. 

Siis miksi parisuhteessa olisi valittava sohva ja se ei ole vaihtoehto että sitä ei hankita ollenkaan ellei löydy muuta vaihtoehtoa kuin molempien mielestä jollakin tavalla siedettävä?

Luepa uudelleen lainaamasi kirjoitus.

Jos puoliso on päättänyt, että sohva pitää hankkia, niin se hankitaan, halusinpa minä sohvan tai ei.

Ja silloin pyritään löytämään meitä molempia miellyttävä sohva.

Koska meillä on erilainen maku, joudun tyytymään siedettävään sen sijaan että päätyisimme sellaiseen, josta oikeasti pidän.

Tietysti voisin erota, niin ei tarvitsisi enää neuvotella näitä kompromisseja ja voisin olla vaikka ilman sohvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta se, että toinen vain luopuu omasta tarpeestaan, ei ole kompromissi, mutta sinulla voi olla eri käsitys. Joka tapauskessa haluaisin kuulla, miten käytännössä tämä tilanne voisi ratketa tyydyttävästi.

Käytännössä tuo tilanne ratkaistaisiin esim. meillä niin että se joka valitsee sohvan valitsee se mutta toisen mielipide otetaan huomioon siinä mihin se ei hänen mielestään sovi ollenkaan. Esim. toisen tilaa jonka voi sisustaa makunsa mukaan on yläkerran olohuone toisella se on paikka on alakerrassa.

Tai jos kuvitellaan että tilaa ei olisi tuohon tarpeeksi ja minulle sohva on ehdottoman tärkeä toinen joustaa tässä asiassa ja minä jossakin toisessa joka on hänelle ehdottoman tärkeä vaikka minä sitä asiaa siedän juuri ja juuri. Todennäköisesti myös itse opetteluun sietämään sitä asiaa nykyistä paremmin yrittämällä ymmärtää niitä asioita mikä toiselle sen asian tekee niin tärkeäksi.

Okei, nyt ymmärrän ajatuksiasi. Tuossa on varmasti paljon etua hyvistä ongelmanratkaisutaidoista ja kyvystä ajatella ns. laatikon ulkopuolella. Esimerkiksi täytyykö sohvan olla juuri sohva, vai vastaisiko samaan tarpeeseen hyvän näköinen nojatuoli, kunnes molempien mielestä ihana sohva löytyy.

Laatikon sisäpuolella on monesti pimeää, niin välillä voi virkistää olla ulkopuolella.

Monesti vanhemmat joilla laaja tukiverkosto eivät käsitä yksinhuoltajaa.

Siis yksinelävä voi unohtaa vahingossa sen, että toinen ei voi noin vain lähteä illalla tapaamiseen, mutta samoin sen unohtaa sellainen vanhempikin jolla siinä toinen hoitamassa asioita.

Osa kylläkin ymmärtää, he joilla toinen vamhempi ei osallistu lasten hoitoon.

Mutta tosiaan perheelliset muuttuvat helpommin sellaisiksi tasapaksuiksi ihmisiksi.

Mutta kyllä siellä sisällä vielä sykkii ne omatkin jutut.

Olen ollut samassa ystäväporukassa teinistä asti, ja paria ikisinkkua ystävääni yhdistää se, että he eivät ilmeisesti ihastu kovin helposti. Väitän tietäväni tämän heidän ajatusmaailmastaan, koska he eivät edes teineinä, jolloin ihastumisasioita ruodittiin kavereiden kanssa, ihastuneet kovin usein. Itse olen ollut koko aikuisikäni pitkässä parisuhteessa, ja olen sitä tyyppiä, joka kokee helposti vastakkaisen sukupuolen edustajat viehättävinä, saa perhosia usein vatsanpohjaan jne. En ole siis mikään pettäjätyyppi, vaan minun on vaan aina ollut helppo löytää ihastumisen kohteita ja tuntea vetoa uusiin ihmisiin. Tuo piirre ei ole kadonnut, vaikka olen pitkässä, onnellisessa avioliitossa (korostan edelleen, että mitään kiusauksia minulle ei ole tullut, mutta minä vain näen ihmiset eri lailla kuin nämä kaksi ikisinkkua ystävääni). Nämä ystäväni ovat usein sanoneet treffien jälkeen tai tuttavapiirin miesten piirittäessä heitä, että ei vaan ole tullut sitä oikeaa fiilistä. Tuo on varmaan sellainen asia, jolle ei oikein voi mitään. Ei omia tunteitaan voi pakottaa. Toisilla ne syttyvät herkemmin kuin toisilla. Tosin he molemmat valittelevat usein, että hyviä miehiä on niin vähän, vaikka antavat pakit aivan hyville ja mukaville miehille tuon fiiliksen puuttumisen takia. Minun on vaikea samaistua heihin, koska teoreettisesti ajateltuna mieleeni tulee kyllä useitakin miehiä jo nykyisessä elämäntilanteessani, joista voisin olla kiinnostunut, JOS olisin sinkku. Saati sitten, jos lähtisin tutustumaan uusiin ihmisiin tarkoituksella kumppanin löytääkseni.

Enkä sano, että kenenkään pitäisi aloittaa suhdetta ihan mukiinmenevän tyypin kanssa, jos "sitä fiilistä" ei tule. Tuo on vain ominaisuus, joka mielestäni selittää joidenkin ikisinkkuuden. Eivät he ole sen takia huonompia ihmisiä, vaan erilaisia kuin monet muut. En tiedä, mistä tuo ihastumisherkkyys riippuu - onko kyse jostain yksilöllisestä hormonitoiminnasta? Enkä minäkään ole mielestäni ihminen, jolle kelpaa kuka vaan, päin vastoin, mieheni on upea, ja tunnen paljon hienoja ihmisiä. En usko, että näillä ikisinkuilla ystävillänikään on kyse siitä, että he suhtautuisivat yleisesti ihmisiin vihamielisesti, eivätkä pitäisi kenestäkään. Luulen, että kyse on nimenomaan seksuaalisen ja romanttisen kemian syntymisen vaikeuksista. He saattavat ehkä näyttäytyä nirsoina, ja varmasti on paljon sinkkuja, joilla on kohtuuttomasti kriteerejä kumppaniehdokkaita kohtaan. Minusta kuitenkin näyttää siltä, että osa ei vain yksinkertaisesti ihastu kovin helposti. Ja kun nämä kaksi ystävääni ovat joskus ihastuneet, kyseessä on ollut aivan normaalit miehet, eikä mitkään saavuttamattomat prinssit.

Matkustaessa huomaan ison eron.

Silloin kun matkustan yksin, en voi kuin syyttää itseäni, jos on tylsää.

Matkaseurana jaan huoneen mieluiten perheellisen kanssa. Olen matkustellut muutaman sinkun kanssa, ja he ovat todella hankalia ihmisiä. Reissussa kun joutuu tekemään väkisinkin komporomisseja, niin nämä "vanhat piiat" haluavat mennä just sinne, mitä heitä huvittaa. Ei tule kuuloonkaan, että tänään tehtäisiin minun juttuja ja huomenna hänen juttuja. Hotellihuoneessa aina varaavat sen parhaimman pedin.

Sinkut ovat ystävinä tosi mukavia kavereita, mutta huonetta en mielellään jaa heidän kanssa. Yksikin, joka oli muuten ihan mukava, valitti siitä, kun kävin yöllä vessassa! No jos on vessahätä, kait silloin pitää käydä vessassa! Enkä laita valoja päälle ja muutenkin liikun hiljaa.