Lue keskustelun säännöt.
Miksi äidiksi tulemisen katumisesta ei saa keskustella?
08.10.2017 |
Olen äiti, tosin lapseni on jo aikuinen ja asunut pari vuotta omillaan.
Kyse ei ole siitä ettenkö rakastaisi lastani. Tottakai rakastan. Olen huolehtinut hänestä kunnolla ja hoitanut kasvatuksen kunnialla loppuun. Lapseni on nyt tasapainoinen aikuinen eikä välillämme ole mitään kaunoja tai kränää.
Silti kadun lapsen tekoa, olen katunut aina alusta asti ja kadun edelleen. Tätä ei kuitenkaan saisi koskaan sanoa missään kenellekkään. Tähänkin viestiin varmasti tulee helvetin paljon alapeukkuja, koska aihe on tabu.
Sain lapsen kun olin 25-vuotias. Nyt olen 49, viidenkympin ikä kummittelee jo nurkan takana ja kadun eniten sitä, että heitin hukkaan kokonaan parhaat vuodet elämästäni. Tulin raskaaksi ja koska olin hyvässä, pitkässä parisuhteessa ja meillä molemmilla oli hyvät työpaikat ja kaikki ylipäätään hyvin elämässä, tuntui lapsen pitäminen loogiselta ajatukselta. Olin jopa innoissani. Jotenkin en vaan ollut sisäistänyt, miten paljon vanhemmuudessa täytyy todellisuudessa uhrata.
Olen varma, että jos olisin odottanut vaikkapa 35-vuotiaaksi tai jopa pidempään, en olisi kamppaillut katumisen kanssa näin. Mutta lapsen tulon myötä tietenkin oma elämä jäi kokonaan pois. Katumus alkoi jo vuoden sisällä synnytyksen jälkeen. Istuin kotona vauvan kanssa samalla kun kaikki samanikäiset ystävät ja tutut ryhtyivät elämään mahtavaa, vapaata elämää - se kultainen vaihe, kun on vielä nuori ja energinen ja seikkailunhaluinen, mutta erona aikaisempiin, nuorempiin ikävuosiin, kaikilla on enemmän käyttörahaa ja vapautta ylipäätään. Yksi toisensa jälkeen lähti upeille matkoille, kiersivät viikko- tai kuukausitolkulla maailmaa ja näkivät ja kokivat mitä ihmeellisempiä, upeampia ja jännittävimpiä asioita. Ja kun eivät olleet maailmalla, tekivät arjessaan kaikkea mielenkiintoista ja hauskaa ja itseään kehittävää, tapasivat uusia ihmisiä alituiseen. Sitten kun kaikki tavattiin porukalla joskus, illanistujaisissa tai muissa, niin olin aina ainoa jolla ei ollut mitään hienoa tarinaa kerrottavana, koska elämäni pyöri pikkulapsiarjen syövereissä. Kuuntelin ihannoiden muiden kertomuksia kaikesta kokemastaan, kaikista hulluista sattumuksista, kaikesta tekemästään, ja mietin miksi helvetissä tein valinnan joka asetti minut väkisin aloilleen juuri siinä iässä, kun olisi ollut parhaat mahdolliset pyytteet elää täysillä nuoruutta.
Melkein kaikki nämä kadehtimani ystävät ryhtyivät sitten hankkimaan niitä omia lapsiaan juurikin siinä 33-36 ikävuoden paikkeilla. Muistan yhä elävästi kun olin kahvilla yhden heistä kanssa, ja tämä paljasti odottavansa vauvaa. Muistan nimenomaan tämän lauseen jonka hän sanoi: ”Nyt kun olen ehtinyt jo kaiken kokea, olen niin valmis perustamaan perheen.” Olin onnellinen ystäväni puolesta, mutta sisimmissäni teki mieli itkeä. Tuntui epäreilulta, että toinen sai kaiken - sai sen kokemusrikkaan nuoruuden JA tulisi saamaan sen perheen ja lapsen rakkauden ja vanhemmuuden kokemukset mitä minäkin - kun taas itse sain vain toisen noista. Tiedostin että oma valintani se oli, olisin voinut odottaa vielä kymmenen vuotta, mutta silti se tuntui epäreilulta ja katumus jatkui yhtä vahvana kuin ennenkin.
(jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (14)
Kunhan lapsi ei saa koskaan tietää miten paljon äiti kokee elämänsä menneen pilalle, on äidillä täysi oikeus tuntea mitä tuntee. Psykiatrin juttusilla voisi vaikka käydä avautumassa, jottei ihan yksin joudu asian kanssa elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keksit vaan tekosyitä miksi et voisi nyt nauttia elämästäsi. Onko vähän vaikeaa päästää irti katkeruudesta?? Katkeruus onkin hyvä ja pysyvä kaveri. Olet tainnut tämän syvän epäreiluuden antaa määritellä itsesi ihmisenä ja nyt kun ei olisi enää mitään syytä olla tylsä, niin etpä muuta osaa.
Hah. Tylsillä on tylsää.
No kyllä tuo on hyvin erikoista. Ainahan ihminen voi keksiä syitä miksi ei ole elänyt elämäänsä. Yksi lapsi ja lapsella hyvä isä, ja sinä itket että lapsi pilasi elämäsi?
Ikäkriisi sulla on. Miksi muuten viisikymppinen kaivelee 25 vuotta vanhoja juttuja ja kaihoaa menetettyä nuoruutta? Se tulee, jos on tullakseen, valinnoista riippumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tästä tulee vaan mieleen se että elämässä voi menettää aika paljon asioita aika monella tavalla. Ei elämässä ole mitään että kaikille kuuluisi sama määrä kaikkea minkä automaattisesti saa jos vaan ei tee lapsia. Ei minulla nyt nuorena olisi esim varaa lähteä millekään matkalle tai tehdä oikein mitään erityistä muutenkaan vaikka ei olisi lasta. Ja joku voi olla pyörätuolissa ja silti tekee upeita asioita. En edes jaksa nyt muotoilla kunnolla mitä ajattelen mutta ymmärrän että olet katkera mutta koetas nyt ajatella vähän laajemmin ja mieti sitä mitä sinä olet saanut, älä sitä mitä muut saa. Tuolla asenteella on nimittäin vaikea nauttia yhtään mistään oli miten paljon nuoruutta ja rahaa tahansa.
Ja silti on olemassa paljon nuorempana lapsensa saaneita, joilta ei jäänyt elämä elämättä.
Etenkin yhden lapsen kanssa on paljon helpompaa. On helpompi lähteä sen kanssa reissuun ja on paljon helpompaa löytää yhdelle lapselle hoitaja.
Ymmärrän kyllä että lasten saanti saattaa kaduttaa. mutta luulen että sun ongelma on nyt joku aivan muu kuin se minkä ikäisenä lapsen sait.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ikäkriisi sulla on. Miksi muuten viisikymppinen kaivelee 25 vuotta vanhoja juttuja ja kaihoaa menetettyä nuoruutta? Se tulee, jos on tullakseen, valinnoista riippumatta.
Itse olen 50 v. enkä kaihoa yhtään nuoruutta. Voin edelleen tarvittaessa käydä katsomassa bändejä, jos siltä tuntuu. Yleensä en mene, koska baaribiletys ei enää houkuttele. Siellä tuntuu olevan lähinnä oikeasti nuoret ja eronneet/karanneet, joilta on jäänyt nuoruus elämättä... ei kivaa seuraa.
Tällä hetkellä kaihoan lähinnä sitä, että isä kuoli muutama vuosi sitten ollessaan 73 v. ja äidilläkin on etenevä sairaus. Ensimmäisen lääkäriarvion mukaan äiti olisi kuollut ennen isää, mutta toisin kävi.
Lapseni on 13 v. ja hänen juttujaan on hauska seurata, aikansa kutakin.
Parempi vaan ettei sulla ole mitään pröystäileviä matkakertomuksia. Minä VIHAAN sitä kun anoppi kertoo kuinka he ovat TAAS miljoonatta kertaa tätä vuonna käyneet jossain ulkomailla ja kuinka ihanaa oli ja meillä ei ole varaa tehdä mitään vaikka olisimme nuoria ja me kyllä jaksaisimme lasten kanssa matkustaa ongelmitta.
Niin, että eipä täällä kaikilla muillakaan ole mahdollisuuksia samoja kuin mitä vaikka teidän ikäpolvella oli aikanaan eikä auta olla katkera.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kakaroita tekevät ne jotka haluavat viettää parhaat vuotensa paskankäryssä ja jälkiä siivoten.
Ihminen joka tekee isossa päätöksessä noin vahvasti väärän ratkaisun ei ole luotettava ja vakaa. Miksi pitäisi keskustella epävakaan ihmisen vääristä päätöksistä, jos itse on tehnyt pitävän ratkaisun? Kukaan ei ole kieltänyt sinua tekemästä tätä avausta, mutta älä odota keskustelua asiasta. Turhaa vatvomista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas täällä kielteistä reagointia.
Minulla on ollut saman suuntaisia ajatuksia kuin ap:lla, vaikka lapsi oli hartaasti toivottu ja sain hänet vasta yli kolmekymppisenä. Mutta olen siis ollut ilmeisesti helvetin huono kasvattaja, koska lapsesta on tullut syrjäytynyt aikuinen, joka ei käy töissä eikä opiskele. Onneksi ei tullut enempää lapsia.
Toisaalta, elämä ennen lapsen syntymää ei ollut mitenkään erityisen merkityksellisen tuntuista. Ehkä se vain on niin, että elämällä yleensäkään ei ole paljonkaan merkitystä.
Ap ei ole viiskymppinen. Ei sen ikäisillä mitään vaivoja ole. Vai että oikein sydänsairaus
Eikä hänellä ole myöskään lasta
Huono!
Joskus avauduin asiasta, tosin hyvin hienovaraisesti, eräälle ystävälle ja hän lohdutti, että siinä vaiheessa kun muut kamppailevat vielä murrosikäisten ja teinien kanssa, niin minä olen vapaa! Ja totta tosiaan odotin sitä kuin kuuta nousevaa. Mutta voin kertoa, että siinä vaiheessa kun keski-ikä häämöttää, ei yksinkertaisesti enää ole yhtä energinen ja hyväkuntoinen kuin parikymppisenä. Kroppa ja mieli on tullut vanhemmaksi. Joku upea maailmanympärysreissu ei ole minulle mahdollinen enää, koska selkävaivojen ja sydänongelmien takia minnekään pidemmälle matkaaminen ei ole enää kannattavaa, järkevää, tai edes mukavaa. Olen nyt vihdoin vapaa tekemään mitä haluan, mutta vanhuus hiipii hiipimistään, kroppa ei ole samaa mieltä kuin sielu.... Kun tuo lapseni joku päivä oman lapsensa saa, niin minulla ei ole omasta elämästäni paljoa kerrottavaa lapsenlapselleni. Elämäni voi kerrata näin: olin koulussa, sitten pääsin koulusta ja menin suoraan töihin, sitten hankin lapsen ja kasvatin sitä, sitten olinkin jo vanha. Elämäni on ollut tylsä ja yksitoikkoinen aina. En syytä siitä lastani, eihän se hänen vikansa ole, itse valitsin väärin ja tulin liian nuorena äidiksi.
Jos joku jaksoi lukea loppuun asti, niin kiitos kum vaivauduit. Teki hyvää saada purkaa ajatukseni kunnolla jonnekin, oikeassa elämässä kun en ikinä kehtaisi näitä juttuja myöntää ääneen.