Ulkopuolisuuden tunne. Mistä se tulee ja miten auttaa?

Hiljattain olen lukenut siitä, mutta enpä näköjään muista enää. Liittyiköhän se ihan vain itsetuntoon...

Vierailija kirjoitti:

Hiljattain olen lukenut siitä, mutta enpä näköjään muista enää. Liittyiköhän se ihan vain itsetuntoon...

Ei se ehkä ollut tuo vaan enemmänkin kiintymyssuhdeongelma. Liittyy hylätyksi tulemisen pelkoon.

Voi olla jotakin tuollaista. Vanhemmat erosi kun olin ala-asteella ja muistan miten ikävöin isää kokoajan. Mikähän auttaisi? Että ei jäisi ulkopuolelle kaikkialla? ap

Minulla on sama. Vanhempani eivät ole eronneet, mutta muutimme paljon kun olin lapsi. Tuntuu että jään aina ulkopuoliseksi kaikissa paikoissa. En tykkää tunkea mukaan valmiisiin porukoihin, se on ainakin yksi syy. Olen myös aikuisiällä vaihtanut ammattia ja tässä uudessa tuntuu aina työpaikoilla että jo ikäni puolesta olen kummajainen ja ulkopuolinen, kun kuitenkin olen "uusi".

Yrität liikaa ja pelkäät yksinäisyyttä. Mulla oli ennen sama juttu. Lapsena mua kiusattiin ja jätettiin porukan ulkopuolelle. Noin 18-24-vuotiaana kiinnyin liikaa ihmisiin, joihin tutustuin. En halunnut jäädä ulkopuoliseksi, joten yritin liikaa olla kiva kaikille. Se liika yrittäminen näkyy, etkä ole silloin aidoimmillasi.

Jotenkin havahduin tuohon pari vuotta sitten, oon nyt 27v. Nykyään oon aidosti oma itseni, puhun mitä mieleen juolahtaa, en mieti mitä muut ajattelee musta tai mun jutuista. En yritä miellyttää ketään. Jos joku ei pidä musta, niin ei ole mun ongelma tai vaikuta muhun mitenkään. Oon nykyään iloinen ja positiivinen, enkä tarraudu keneenkään. Ja huomaan, että nykyään ihmiset hakeutuvat seuraani, enkä jää koskaan ulkopuoliseksi. Oon oppinut myös juttelemaan luontevasti ja mun seurassa on helppo olla. Ennen jännitin mitä sanon tai minkälaisen kuvan annan itsestäni. Itsetunto on parantunut muutaman vuoden aikana todella paljon ja se tietysti vaikuttaa myös huomattavasti.

Tsemppiä!

Nokun minulle on aina sanottu että olen kiva ja kaikkien kaveri. Kuitenkin opiskellessa heti alkuun muut löysi parempia kavereita, minä en. Tulin kaikkien kanssa juttuun mutta en saanut omia kavereita joiden viereen mennä ja kenen kanssa viettää tauot. Ruokailut meni alkuun niin että kaikki syötiin porukalla kunnes muut alkoi muodostaa pienempiä kuppikuntia ja minulle oli aina miettiminen, minkä porukan pöytään uskallan tarjottimen työntää. Opiskelijakaverit kävi pikkuporukoilla viikollakin iltaisin pelaamassa jotain tai välillä kaupungin illassa, minua ei koskaan kysytty mukaan mihinkään porukkaan. Työpaikalla on joskus koulutus tai virkistymenoja mitä kammoan, en tiedä kenen seuraan niissä voi lyöttäytyä. Itse koulutus menee mutta sen jälkeen kun on vapaata, moni hajaantuu kaupungille syömään aina samojen tyyppien kanssa. Minulla jää tunne että kaikki lähtee eri ilmansuuntiin muutaman hengen ryhminä ja minä en ehdi edes kysyä pääseekö mukaan. ap

Vierailija kirjoitti:

Nokun minulle on aina sanottu että olen kiva ja kaikkien kaveri. Kuitenkin opiskellessa heti alkuun muut löysi parempia kavereita, minä en. Tulin kaikkien kanssa juttuun mutta en saanut omia kavereita joiden viereen mennä ja kenen kanssa viettää tauot. Ruokailut meni alkuun niin että kaikki syötiin porukalla kunnes muut alkoi muodostaa pienempiä kuppikuntia ja minulle oli aina miettiminen, minkä porukan pöytään uskallan tarjottimen työntää. Opiskelijakaverit kävi pikkuporukoilla viikollakin iltaisin pelaamassa jotain tai välillä kaupungin illassa, minua ei koskaan kysytty mukaan mihinkään porukkaan. Työpaikalla on joskus koulutus tai virkistymenoja mitä kammoan, en tiedä kenen seuraan niissä voi lyöttäytyä. Itse koulutus menee mutta sen jälkeen kun on vapaata, moni hajaantuu kaupungille syömään aina samojen tyyppien kanssa. Minulla jää tunne että kaikki lähtee eri ilmansuuntiin muutaman hengen ryhminä ja minä en ehdi edes kysyä pääseekö mukaan. ap

Sanoisin, että mietit liikaa. Lyöttäydyt vaan rohkeasti seuraan, älä mieti mihin "voit" mennä. Menet ensimmäiseen porukkaan jonka tunnet edes jotenkin. Kysyt rohkeasti ja iloisesti "onko tässä tilaa, voinko istua?" Ja aloitat itse keskustelun ihan mistä vaan reippaasti. Iloiset ihmiset vetää puoleensa ja niiden seurassa on helppo olla. Jos menet porukkaan ja odotat, että muut alkaa juttelemaan tai yrität osallistua keskusteluun, mistä et tiedä mitään, sinusta saa vain oudon kuvan ja näytät siltä, että yrität väkisin olla mukana.

Eli reippaasti vaan, ole oma-aloitteinen! :)

T. 5

Olen 40-vuotias nainen, jota ulkopuolisuuden tunne vaivaa edelleenkin. Se on jo osa minua. Usein ihmiset tuntuvat tosi kovilta, ja olen varovainen ja varautunut varsinkin isommissa porukoissa.

Nykyään vain hyväksyn asian. Olen se porukan hiljaisin, mutta silti minulla on ystäviä ja perhe. Ehkä minussa onkin jokin piirre, joka todella tekee minut erilaisiksi kuin muut. Mielenkiinnon kohteeni ovat ainakin varsin erilaiset verrattuna muihin ikäisini naisiin.

Kaikki eivät ole laumasieluja.

Olen aina tuntenut olevani ulkopuolinen. Uskon vahvasti, että hylkäämisillä ja hylätyksitulemisen pelolla on iso vaikutus asiaan. Olen lukenut jostain, että hylkäämiset saattavat heijastua moneen sukupolveen. Siitä minullakin on kokemusta, sillä sukua tutkiessani olen törmännyt useisiin tapauksiin, jossa lapset on tyrkätty ruokolle joko sukulaisiin tai tuntemattomille. Myös kruunu (=valtio) otti lapsia huostaan ja saattoi siirtää kauaskin kotipaikasta, kuten kävi isoisoisälleni ja hänen veljelleen 1800-luvun puolivälissä. Kruunun kasvatit eivät olleet huutolaisia, vaan pysyivät sijoituspaikassaa yli rippikouluiän ja yleensä saivat opastusta johonkin ammattiin. Mutta vaikka kasvattiperhe olisi miten hyvä, niin ei se kuitenkaan korvaa omia vanhempia. Moni ei pysty sitoutumaan täysillä kehenkään ihmiseen, koska aina takaraivossa on pelko hylkäämisestä. Jos jo perintönä on saanut tällaisen piirteen ja jos itsekin kokee hylkäämisiä varhaislapsuudessaan, niin eipä siitä paljon muuta voi seurata kuin ulkopuolisuus. Tähän kun vielä lisätään introverttius, niin siinähän sitten olet puhtaan kaulan kanssa.

Ap, mulla vähän samanlaista. Isä hylkäsi minut lennosta, kun olin viiden vanha.

Kun kuulin ekaa kertaa Jenni Vartiaisen Sivullisen autoradiosta, purskahdin itkuun.

Jännää. Itse olen aina kokenut ulkopuolisuuden tunteen lähinnä henkisenä asiana, ei konkreettisena hylkäämisen pelkona tms. Minua ei oikein voisi vähemmän kiinnostaa päästä kenenkään kanssa läheisiksi, ystäviä ja muita läheisiä on ihan tarpeeksi. Silti minulla on yleensä aina jonkinasteinen ulkopuolisuuden tunne esim. työelämässä, kaikissa ryhmätilanteissa, uusia ihmisiä tavatessa jne. Olen ajatellut sen johtuvan lähinnä siitä, että vastaanotto on usein hyvin kalsaa ja epäkohteliasta, joten oletan ihmisten olevan vihamielisiä, vaikka ehkä se nihkeys pelkkä kulttuurin ominaisuus eikä mikään yksittäisen ihmisen valinta on olla tunteeton tai epäystävällinen muita kohtaan.

Olen asunut vuosia myös eräässä toisessa kulttuurissa, jossa en koskaan tuntenut jääväni ulkopuolelle, vaikka ulkomaalaisena sen olisi luullut olevan melko luonnollistakin.

Eikä minuakaan ole lapsena kukaan hyljännyt, eikä kyllä myöhemminkään. Omat läheiset kun voi valita niistä ystävällisemmistä ihmisistä.

Mulla ulkopuolisuuden tunne liittyy ystävyyssuhteisiin, ei parisuhteisiin. Ystävystymisessä ja ystävyyssuhteissa olen kokenut paljon takaiskuja.

Jossakin vaiheessa opin että ei kannata yrittää mihinkään porukkaan. Opin kuuntelemaan itseäni ja sitä, että haluanko mä itse oikeasti tutustua johonkin ihmiseen tai porukkaan, synkkaako meillä oikeesti. Olen saanut ystäviä, mutta sitä tapahtuu harvemmin. Hyvää tässä on se, että nämä ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneet minusta ja heidän kanssa persoonani, keskustelutaitoni ja huumorintajuni yms. pääsee esille.

En siis yritä olla mukava ja tehdä yksipuolisesti kysymyksiä ja tapaamisehdotuksia ihmisiä, joitten kanssa en tunne yhteyttä. Sellainen tuntuisi aika raskaalta, epäluontevalta ja epätoivoiselta.

*ihmisille

Vierailija kirjoitti:

Nokun minulle on aina sanottu että olen kiva ja kaikkien kaveri. Kuitenkin opiskellessa heti alkuun muut löysi parempia kavereita, minä en. Tulin kaikkien kanssa juttuun mutta en saanut omia kavereita joiden viereen mennä ja kenen kanssa viettää tauot. Ruokailut meni alkuun niin että kaikki syötiin porukalla kunnes muut alkoi muodostaa pienempiä kuppikuntia ja minulle oli aina miettiminen, minkä porukan pöytään uskallan tarjottimen työntää. Opiskelijakaverit kävi pikkuporukoilla viikollakin iltaisin pelaamassa jotain tai välillä kaupungin illassa, minua ei koskaan kysytty mukaan mihinkään porukkaan. Työpaikalla on joskus koulutus tai virkistymenoja mitä kammoan, en tiedä kenen seuraan niissä voi lyöttäytyä. Itse koulutus menee mutta sen jälkeen kun on vapaata, moni hajaantuu kaupungille syömään aina samojen tyyppien kanssa. Minulla jää tunne että kaikki lähtee eri ilmansuuntiin muutaman hengen ryhminä ja minä en ehdi edes kysyä pääseekö mukaan. ap

Se on juuri sitä kun olet kaikkien kanssa kaveri, mutta et kenenkään yhden erityisesti parempi kaveri. Kuten huomaat muut tekevät sen kaverisuhteen sen yhden ja saman ihmisen kanssa ja siitä lähtien sitten aina irtaantuvat tai palaavat ryhmään sen saman kaverinsa kanssa. Tuollainen pöydän vaihtaminen tai jopa paikan vaihtaminen tuhoaa sen.

Sinun pitäisi jaksaa pysyä pidempään sen yhden tai kahden ihmisen seurassa useita päiviä tai viikkoja putkeen. Niin, että teille syntyy juttujen jatkuvuutta. Alat ymmärtämään mistä juuri se henkilö pitää ja mitä tykkää tehdä. Ihmiset tykkäävät niistä jotka tykkäävät puhua heistä ja heille tärkeistä asioista, jotka haluavat mennä heille tärkeisiin paikkoihin jne. Mutta olennaista on, että sinäkin viihdyt sen uuden ystäväsi kanssa.

Ystävyys on jakamista ei vaan samassa seurassa seisomista. Ja jos muut jakavat kokemuksiaan ystävilleen ja yksi on siinä vaan seisomassa seurassa, niin ei ihme, että kaikki kokevat hänet ulkopuoliseksi kuten hän itsekin.

Pelaaminen ei itsessään ole monellekaan se juttu vaan niiden ystävien kanssa oleminen. Eli jos tarvitaan pelkkää pelaajaa, niin silloin kutsuun riittää, että olet todella hyvä pelaaja. Mutta jos kyseessä on halu viettää kivaa aikaa yhdessä, niin silloin sinun pitäisi olla mukavaa seuraa ja silloin olet joko tärkeä jollekin henkisesti, porukan pelle tai rikas.

Oletan, että haluasit olla tärkeä ihmisille noista vaihtoehdoista, jolloin sinun pitää oppia puhumaan tunteista, haaveista, tulevaisuudesta, ihmissuhteista. Kyetä olemaan luotettava ja toisaalta piristävä ihminen.

Sen lisäksi ei ryhmissä ole yleensä jotain pomoa, vaan muutama kaksinkaveripa sopii jutun ja siinä on se suurempi seurue.

Joten sinun pitää aluksi pyrkiä sen kaikkein sinulle mieluisimman seuraan ja ystäväksi ja vasta sitten suureen kaveriporukkaan menette yhdessä. Ei toisin päin.

Et ole yksin ongelmasi kanssa, ap! Tunnen juuri tuon kuvaamasi tunteen kun muut pariutuvat keskenaan ja katoavat ymparilta kaikkiin ilmansuuntiin. Jotenkin kaikki muut aivan silmanrapayksessa loytavat omat suosikki-ihmisensa ja homma on jo ohi kun itse havahdun ilmioon.

En ole itse viela keksinyt ratkaisua, mutta olen ottanut asenteen etta minun pitaa vain sitten parjata keskenani. Aina joskus kirpaisee kun naen ihmisia pareittain ja pienissa ryhmissa ja itse olen se yksinainen outolintu. Olen ollut aika samanlainen lapsuudesta asti, kun jouduin vaihtamaan koulua viisi kertaa. En solmi syvia ystavyyksia mutta voin jutella monille ihmisille ja tuntemattomillekin. Vaivaantukoot seurastani jos vaivaantuvat. On helpompaa (ainakin minulle) olla rehellisesti erilainen outolintu kuin yrittaa teeskennella ja sulautua joukkoon. Missasin jonon jossa jaettiin sosiaalisia kristallipalloja joten pitaa pelata korteilla jotka itse sain.

Sama juttu täällä. Ulkopulisuuden tunne on vaivannut koko ikäni. Kavereita on jokunen mutta ei yhtään sydänystävää, jolle jakaisi surut ja murheet.

Lapsuudennkodissani oli alkoholismia, perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä ja mt-ongelmia. Johtunee varmaan siis osittain tästä taustasta.

Toivoisin, että lapseni säästyisivät tältä tunteelta. Siihen liittyy myös voimakas yksinäisyyden tunne. Sitä ajattelee, ettei minun asiani ketään kiinnosta, ja sulautuu ihmisjoukossa tapettiin. Zen cafen Mies jonka ympäriltä tuolit viedään kertoo just minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nokun minulle on aina sanottu että olen kiva ja kaikkien kaveri. Kuitenkin opiskellessa heti alkuun muut löysi parempia kavereita, minä en. Tulin kaikkien kanssa juttuun mutta en saanut omia kavereita joiden viereen mennä ja kenen kanssa viettää tauot. Ruokailut meni alkuun niin että kaikki syötiin porukalla kunnes muut alkoi muodostaa pienempiä kuppikuntia ja minulle oli aina miettiminen, minkä porukan pöytään uskallan tarjottimen työntää. Opiskelijakaverit kävi pikkuporukoilla viikollakin iltaisin pelaamassa jotain tai välillä kaupungin illassa, minua ei koskaan kysytty mukaan mihinkään porukkaan. Työpaikalla on joskus koulutus tai virkistymenoja mitä kammoan, en tiedä kenen seuraan niissä voi lyöttäytyä. Itse koulutus menee mutta sen jälkeen kun on vapaata, moni hajaantuu kaupungille syömään aina samojen tyyppien kanssa. Minulla jää tunne että kaikki lähtee eri ilmansuuntiin muutaman hengen ryhminä ja minä en ehdi edes kysyä pääseekö mukaan. ap

Se on juuri sitä kun olet kaikkien kanssa kaveri, mutta et kenenkään yhden erityisesti parempi kaveri. Kuten huomaat muut tekevät sen kaverisuhteen sen yhden ja saman ihmisen kanssa ja siitä lähtien sitten aina irtaantuvat tai palaavat ryhmään sen saman kaverinsa kanssa. Tuollainen pöydän vaihtaminen tai jopa paikan vaihtaminen tuhoaa sen.

Sinun pitäisi jaksaa pysyä pidempään sen yhden tai kahden ihmisen seurassa useita päiviä tai viikkoja putkeen. Niin, että teille syntyy juttujen jatkuvuutta. Alat ymmärtämään mistä juuri se henkilö pitää ja mitä tykkää tehdä. Ihmiset tykkäävät niistä jotka tykkäävät puhua heistä ja heille tärkeistä asioista, jotka haluavat mennä heille tärkeisiin paikkoihin jne. Mutta olennaista on, että sinäkin viihdyt sen uuden ystäväsi kanssa.

Ystävyys on jakamista ei vaan samassa seurassa seisomista. Ja jos muut jakavat kokemuksiaan ystävilleen ja yksi on siinä vaan seisomassa seurassa, niin ei ihme, että kaikki kokevat hänet ulkopuoliseksi kuten hän itsekin.

Pelaaminen ei itsessään ole monellekaan se juttu vaan niiden ystävien kanssa oleminen. Eli jos tarvitaan pelkkää pelaajaa, niin silloin kutsuun riittää, että olet todella hyvä pelaaja. Mutta jos kyseessä on halu viettää kivaa aikaa yhdessä, niin silloin sinun pitäisi olla mukavaa seuraa ja silloin olet joko tärkeä jollekin henkisesti, porukan pelle tai rikas.

Oletan, että haluasit olla tärkeä ihmisille noista vaihtoehdoista, jolloin sinun pitää oppia puhumaan tunteista, haaveista, tulevaisuudesta, ihmissuhteista. Kyetä olemaan luotettava ja toisaalta piristävä ihminen.

Sen lisäksi ei ryhmissä ole yleensä jotain pomoa, vaan muutama kaksinkaveripa sopii jutun ja siinä on se suurempi seurue.

Joten sinun pitää aluksi pyrkiä sen kaikkein sinulle mieluisimman seuraan ja ystäväksi ja vasta sitten suureen kaveriporukkaan menette yhdessä. Ei toisin päin.

Sinulla ei taida olla omakohtaista kokemusta asiasta. Kyseessa ei ole etta yrittamalla yrittaisi olla jokapaikanhoyla, vaan kaikilla tapaamilla ihmisilla nayttaa jo olevan omat piirinsa valmiina, ja ulkopuolisia ei hyvaksyta enaa sisaan. Ei voi vain summamutikassa valita yhta ihmista jota pommittaa viesteilla ja tuppautua aina seuraan. Tuosta vasta tuleekin ulkopuolinen ja saalittava olo, ja kaiken kukkuraksi saa friikin maineen. Vaikka huoneessa olisi vain kaksi ihmista, sina olisit silti se kolmas pyora. Ei ystavien saanti ole niin helppoa etta valitaan saalis ja pidetaan vain tahtain lukittuna.

Googlaa ap 'ulkopuolisuuden tunnelukko' . Kuulostaako tutulta ne tekstit?

Haluan vielä jakaa muutaman kokemuksen ihan vain vertaistuen nimissä.

Ystäväporukan tapaamiset. Olen osa porukkaa joka kokoontuu harvakseltaan, ja minusta tuntuu että saan ihmiset kokoon vain jos tarjoan heille kestityksen illaksi, eli kokkaan ja ostan juomat. En ole pitänyt kirjaa miten usein ollaan oltu meillä ja vastavuoroisesti muiden luona, mutta tiedän että olen itse järkännyt paljon enemmän illanviettoja kuin muut ja siitä huolimatta en ikinä saa kutsuja muualle. Eikö ihan kohteliaisuuden nimissä näitä pitäisi kierrättää? Jos itse saan käyn kylässä muiden luona, pidän huolen että kutsun heidät itse luokseni seuraavan kerran, mutta monet tuntuvat unohtavan tuon minun kohdallani.

Seminaaridrinksut. Osallistumani työpajan jälkeen oli vastaanotto, jossa ihmiset vapaamuotoisesti saivat juoda viiniä ja jutella keskenään. Olimme siis kaikki tuntemattomia toisillemme. Otin lasin viiniä ja liityin porukkaan jossa oli tuttuja naamoja. Muutaman minuutin, ettei sekunnin, sisällä piirin jäsenet lähtivät hakemaan uusia juomia tai kääntyivät kannoillaan toisen piirin sisään ja jäin yksin törröttämään viinilasini kanssa. Liityin uuteen piiriin. Sama juttu. Jätin viinilasin sivupöydälle, menin vessaan itkemään ja itseni koottua otin ensimmäisen junan pois paikkakunnalta.

Ala-astekaverit. Meillä oli kolmen tytön klikki jossa luulin että tuimme toisiamme. En ikinä puhunut pahaa kummallekaan, mutta he alkoivat levittää minusta huhuja keskenään samalla esittäen ystävääni. Miten kolmen hengen tiiviistä ryhmästä voi edes onnistua jäämään ulkopuoliseksi?

Harrastus- ja opiskeluryhmät. Samassa tilassa on 10-200 toisilleen tuntematonta ihmistä joista muodostuu täydellisen jakamattomia ryhmiä noin sekunnin sadasosassa. Juttelen ihmisille ympärilläni mutta he haipuvat pois vähintään päivien tai viikkojen kuluessa. Mistä tahansa ihmisten määrästä näyttäisi aina jäävän jakojäännökseksi täsmälleen yksi, ja se olen minä. Tästä syystä harrastan nykyisin eläinten kanssa, kun ne eivät ole vielä toistaiseksi oppineet liittoutumaan keskenään vaan ottavat minutkin huomioon.

Avomiehen sentään löysin ongelmitta, mutta parinhaku onkin yksilölaji.

up