Vaikuttaako lapsuus ja vanhemmat oikeasti kuitenkaan niin paljon kuin väitetään?

Kiusaaminen.

YH-äitien lapset ovat kansainvälisissä ongelmatilastoissa yliedustettuina. Jopa niin paljon, että vakava sairaus perheessä tai alkoholismi jää toiseksi.

Vierailija kirjoitti:

YH-äitien lapset ovat kansainvälisissä ongelmatilastoissa yliedustettuina. Jopa niin paljon, että vakava sairaus perheessä tai alkoholismi jää toiseksi.

Niin että kamala juoppo mies olisi parempi perhemalli, vaikka välillä vähän läimäkin kävisi?

No ap. Ihmisen pärjäämistä ei ratkaise pelkästään ulkoiset seikat kuten koulutus, taloudellinen tilanne tai alkoholittomuus. Kysymyksessä on paljon syvemmät asiat, kuten miten vanhemmat ovat kyenneet vastaamaan lapset yksilöllisiin tarpeisiin; mm hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, miten ovat sopivassa suhteessa osanneet kasvattaa ja helliä jnejne. Sekään että vanhemmat "rakastava" lapsiaan ja lapset ovat "kaikki kaikessa"- ei tarkoita välttämättä yhtään mitään, jos vanhempi itse on vaikka tullut lapsuudessa laiminlyödyksi. Sama laiminlyöminen siirtyy tavalla tai toisella eteenpäin, ihan huolimatta vuosituloista.  Jos ei lähde kohtaamaan ja selvittämään niitä omia ongelmiaan. Kaikki mitä vanhemmat ja koti edustavat siirtyy tavalla tai toisella lapsiin. Ja varsinkin kaikki se, mitä vanhemmat eivät tiedosta ja mistä eivät näinollen ota vastuutakaan. Ja lapsissa jäljet sitten näkyvät olosuhteista ja persoonasta riippuen. Eli vastaus on kyllä. Lapsuudenkoti ja vanhempien tapa kohdata lapsi vaikuttaa ihan kaikkeen. Se antaa suunnan elämälle, ja on ihmisen psyykkistä rakennusainetta. Myöhemmät ongelmat ovat aina jossakin suhteessa siihen lapsuuteen- esimerkiksi lapsena arvottoman kohtelun kokenut hakee aikuisenakin ihmissuhteita, töitä ja kumppaneita joiden kanssa tuo arvoton kohtelu toistuu. Toki elämässä voi tulla vastaan ihan random- haasteitakin, ja ne vakuttavat ja muokkaavat ihmistä. Mutta niistäkin selviytymiseen vaikuttaa lapsuuden opit. Jotta lapsi voisi olla lapsi- hän tarvitsee vierelleen aikuisen joka kykenee olemaan riittävän hyvä aikuinen. Lapsi on täysin riippuvainen osakseen saamasta aikuisuudesta, hän tulee tietoiseksi itsestään ja elämän mahdollisuuksista vain tämän aikuisuusluupin kautta. Toki täytyy muistaa ettei kukaan ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla. Mutta lapsiin meidän valintamme ja vastuumme vaikuttavat ja muokkaavat heidän mahdollisuuksiaan. Eikä useinkaan niin kuin kuvittelemme. 

Vierailija kirjoitti:

No ap. Ihmisen pärjäämistä ei ratkaise pelkästään ulkoiset seikat kuten koulutus, taloudellinen tilanne tai alkoholittomuus. Kysymyksessä on paljon syvemmät asiat, kuten miten vanhemmat ovat kyenneet vastaamaan lapset yksilöllisiin tarpeisiin; mm hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, miten ovat sopivassa suhteessa osanneet kasvattaa ja helliä jnejne. Sekään että vanhemmat "rakastava" lapsiaan ja lapset ovat "kaikki kaikessa"- ei tarkoita välttämättä yhtään mitään, jos vanhempi itse on vaikka tullut lapsuudessa laiminlyödyksi. Sama laiminlyöminen siirtyy tavalla tai toisella eteenpäin, ihan huolimatta vuosituloista.  Jos ei lähde kohtaamaan ja selvittämään niitä omia ongelmiaan. Kaikki mitä vanhemmat ja koti edustavat siirtyy tavalla tai toisella lapsiin. Ja varsinkin kaikki se, mitä vanhemmat eivät tiedosta ja mistä eivät näinollen ota vastuutakaan. Ja lapsissa jäljet sitten näkyvät olosuhteista ja persoonasta riippuen. Eli vastaus on kyllä. Lapsuudenkoti ja vanhempien tapa kohdata lapsi vaikuttaa ihan kaikkeen. Se antaa suunnan elämälle, ja on ihmisen psyykkistä rakennusainetta. Myöhemmät ongelmat ovat aina jossakin suhteessa siihen lapsuuteen- esimerkiksi lapsena arvottoman kohtelun kokenut hakee aikuisenakin ihmissuhteita, töitä ja kumppaneita joiden kanssa tuo arvoton kohtelu toistuu. Toki elämässä voi tulla vastaan ihan random- haasteitakin, ja ne vakuttavat ja muokkaavat ihmistä. Mutta niistäkin selviytymiseen vaikuttaa lapsuuden opit. Jotta lapsi voisi olla lapsi- hän tarvitsee vierelleen aikuisen joka kykenee olemaan riittävän hyvä aikuinen. Lapsi on täysin riippuvainen osakseen saamasta aikuisuudesta, hän tulee tietoiseksi itsestään ja elämän mahdollisuuksista vain tämän aikuisuusluupin kautta. Toki täytyy muistaa ettei kukaan ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla. Mutta lapsiin meidän valintamme ja vastuumme vaikuttavat ja muokkaavat heidän mahdollisuuksiaan. Eikä useinkaan niin kuin kuvittelemme. 

Ja ihan turhaan yh-äitejä mollaatte. Kyllä sitä paskaa siirtyy ihan yhtä paljon sieltä ydinperheistä. Yh-äidit ovat vain haavoittuvaisemmassa asemassa taloudellisesti ja jaksamisensa kanssa, eikä yhteiskuntaa kiinnosta heitä myöskään kovin paljoa tukea. Ero usein laittaa ihmisen kohtaamaan omia ongelmiaan joten siinä mielessä yh-äidillä on mahdollisuus olla paljon parempikin vanhempi kuin ydinperheen kuplassa pyörivät. Ja alkoholismi- se on tyyppiesimerkki lahjasta, jonka vanhemmat lapsilleen antavat kun eivät kohtaa omia ongelmiaan. 

Kyllä nykyään tiedetään että miltei yhtä paljon ellei jossain tilanteessa enemmänkin vaikuta kaverit/kouluympäristö. Moni on onnellinen lapsi onnellisessa kodissa KUNNES päätyy syystä tai toisesta esim. kiusatuksi.

Empatiakyky on pitkälti synnynäistä, siksi myös rakastavasta kodista voi tulla esim. väkivaltarikollisia.

Vierailija kirjoitti:

Empatiakyky on pitkälti synnynäistä, siksi myös rakastavasta kodista voi tulla esim. väkivaltarikollisia.

Minun käsitykseni mukaan empatiakyky on kyllä jotakin mikä opitaan sen mukaan miten lapsen tarpeisiin vastataan. 

Vierailija kirjoitti:

Empatiakyky on pitkälti synnynäistä, siksi myös rakastavasta kodista voi tulla esim. väkivaltarikollisia.

Määrittele "rakastava koti"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiakyky on pitkälti synnynäistä, siksi myös rakastavasta kodista voi tulla esim. väkivaltarikollisia.

Minun käsitykseni mukaan empatiakyky on kyllä jotakin mikä opitaan sen mukaan miten lapsen tarpeisiin vastataan. 

Sinulla on virheellinen käsitys. Empatiakyky on synnynnäistä. Kasvatuksella voi toki jonkinverran lisätä tai vähentää empatiakykyä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä nykyään tiedetään että miltei yhtä paljon ellei jossain tilanteessa enemmänkin vaikuta kaverit/kouluympäristö. Moni on onnellinen lapsi onnellisessa kodissa KUNNES päätyy syystä tai toisesta esim. kiusatuksi.

Ja on ihmisiä (myös aikuisissa), joille on kauhean tärkeää että on hyväksytty, pidetty, tietty kaveripiiri voi olla tärkeä. Jos tällaiselle lapselle nuorelle sitten osuu vähän "huonommat" kaverit, jotka hän kokee tärkeiksi ja alkaa heitä miellyttämään, voi olla että kodin hyväkin pohja menettää merkityksensä, koska kaverien suosio on tärkeää ja sen vuoksi tehdään tyhmyyksiä.

Jos ajatellaan, että vain "parhaimmat" ihmiset ovat hyviä vanhempia ja kasvattajia, niin aika harva voisi lisääntyä, ottaen huomioon että suurimmalla osalla ihmisistä on ongelmia itsetuntonsa, läheisriippuvaisuuden, minäkuvan, ulkonäön, oman lapsuutensa, parisuhdetaitojensa jne kanssa. Jos lapsi olisi vain vanhempiensa "tuote" ilman omaa tahtoa, luonnetta ja järkeä, harvassa olisivat fiksut lapset ja tulevat aikuiset.

Ja onnistuivat ne sotatraumatisoituneet menneet polvetkin kaiken puutteen ja menneisyyden painolastien kanssa kasvattamaan lapsilaumoistaan ihan kelpo kansalaisia.

Kyllähän lapsuus vaikuttaa siihen millainen aikuinen ihmisestä kasvaa. Joskus kuitenkin ottaa päähän, että moni heittäytyy siihen mutku-mun-rankka-lapsuus-selittelyyn. Jossain kohtaa ihmiselle tulee vastuu itsestään ja toimistaan, oli se lapsuus millainen tahansa.

Itse olen kasvanut väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, enkä koskaan ole sillä mitään asiaa elämässäni perustellut. Ihan menestynyt ja onnellinen ihminen minusta kasvoi.

Enkä tällä nyt tarkoita niitä jotka on oikeasti kokeneet rankkoja asioita lapsena. Lähinnä niitä jotka perustelee kaikki aikuisuutensa kämmit jollain alkkisisällä.

Vaikuttaa paljon enemmän mitä ymmärretään. Voiko joku väittää, että jos aikuisenakin tulisi vaikka seksuaalisesti ahdistelluksi isoisänsä taholta 15 vuoden ajan että se ei vaikuttaisi mitenkään mihinkään (lapsena kun ei voi vain häipyä paikalta, ja lapsena ei aivot ja persoona ole edes kehittynyt).

Vierailija kirjoitti:

Monilla on käsitys, että lapsuus ja vanhemmat vaikuttavat olennaisesti siihen, millainen lapsesta tulee. Miten sitten on selitettävissä se, että todella hyvissä, työssäkäyvissä, koulutetuissa, ei-alkoholiongelmaisissa ja taloudellisesti vakaissa perheissä varttuu hulttioita häiriköitä, joita ei kiinnosta työnteko ei opiskelu, mutta viinankittaus sitäkin enemmän ja vastaavasti ei-niin-hyvistä perheistä tulee koulutettuja, työteliäitä, sosiaalisia ja asiansa hoitavia nuoria ja aikuisia?

Olisiko kuitenkin niin, että ihminen itse tekee ne varsinaiset valinnat ja ne voisivat olla samanlaisia, vaikka perheolot olisivat millaiset tahansa?

Tai ehkä niitä valmiiksi ihmisessä olevia ominaisuuksia lapsuudenkoti joko vahvistaa tai vähentää? Siis että jos on kaksi yhtä "hulttiotaipuvaista", se jonka lapsuudenkoti on ns. hyvä, ollaan kiinnostuneita ja asioihin puututaan, ei ryhdy hulttioksi mutta huonommista oloista tuleva ryhtyy, koska malli kotoa ja evvk.

Vanhemmat ovat sitä mieltä, että lasten onnistumiset kuten koulumenestys ja kunnollisuus ovat heidän ansiotaan, mutta lapsen ongelmat ja "luuserius" taas johtuvat ehdottomasti kavereista, koulusta tai mistä tahansa muusta muttei vanhemmista ja kotikasvatuksesta.

Faktahan kuitenkin on, että jos lähdetään siitä oletuksesta, että vanhemmat ja kasvatus tekevät lapsesta sen mikä hänestä sitten tuleekin, niin se pätee molemmin päin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän lapsuus vaikuttaa siihen millainen aikuinen ihmisestä kasvaa. Joskus kuitenkin ottaa päähän, että moni heittäytyy siihen mutku-mun-rankka-lapsuus-selittelyyn. Jossain kohtaa ihmiselle tulee vastuu itsestään ja toimistaan, oli se lapsuus millainen tahansa.

Itse olen kasvanut väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, enkä koskaan ole sillä mitään asiaa elämässäni perustellut. Ihan menestynyt ja onnellinen ihminen minusta kasvoi.

Enkä tällä nyt tarkoita niitä jotka on oikeasti kokeneet rankkoja asioita lapsena. Lähinnä niitä jotka perustelee kaikki aikuisuutensa kämmit jollain alkkisisällä.

Määrittele menestynyt.

Mietin justiin kun luin tuossa jotain iltapäivälehteä, jossa äiti kertoi vihanneensa lastansa ensimmäiset 18 kuukautta että nuo äitiyden ja isyyden kokemukset ja voimakkuudet sekä sen miten pian lapsen tuntee omakseen selitetään usein omilla lapsuudenperheen kokemuksilla. Minun mielestäni kuitenkin parisuhteella ja etenkin sillä miten paljon pari pitää toisistaan on oleellisen tärkeä merkitys siitä, pitävätkö vanhemmat lapsistaan.

Geenit on ratkaisevia. Toki vanhemmat ja kasvatus jotain vaikuttaa, mutta ne ovat vasta toisella paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Mietin justiin kun luin tuossa jotain iltapäivälehteä, jossa äiti kertoi vihanneensa lastansa ensimmäiset 18 kuukautta että nuo äitiyden ja isyyden kokemukset ja voimakkuudet sekä sen miten pian lapsen tuntee omakseen selitetään usein omilla lapsuudenperheen kokemuksilla. Minun mielestäni kuitenkin parisuhteella ja etenkin sillä miten paljon pari pitää toisistaan on oleellisen tärkeä merkitys siitä, pitävätkö vanhemmat lapsistaan.

Ei pidä paikkansa tuo viimeinen väittämä. Lastaan yleensä rakastaa täysillä vaikkei miehestä niin välittäisi.

Katsoin dokumentin psykopaattitutkijasta, joka otatti itsestään aivokuvat ja sai selville että hänellä oli samat poikkeavuudet aivoissa kuin psykopaateilla- koska kuitenkin hänellä oli ollut onnellinen ja rakastava lapsuus niin hänestä ei tullut psykopaattia vaan menestynyt ja tunne-elämältä normaali psykologi (vai oliko se psykiatri en muista). Uskon että lapsuus vaikuttaa paljon enemmän kuin geenit.