Lapsiperhearki ja miehen surkea asenne

Nyt on ihan pakko kysyä - anteeksi jo etukäteen - että halusiko mies lapsia, vai oliko se enemmänkin sinun päätöksesi, johon mies taipui vastentahtoisesti tai tyhmyyttään?

Kuulostaa nimittäin siltä, että hän ei välitä isyydestään pätkääkään. 

Ja jos ihan toden sanon, niin minä nostaisin tuossa tilanteessa lasten kanssa kytkintä. Mitä lapset saavat tuollaisesta perhe-elämästä, jossa isä näyttää kaikin tavoin, ettei piittaa heistä lainkaan?

Sittenpä saisitte sen jälkeen olla lasten kanssa rauhassa, eikä sinulla olisi stressiä ilmapiirin huonoudesta ja miehen motivoinnista. Lapsetkin olisivat rauhallisempia ja tyytyväisempiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä isän raivareita/huonoa tuulta. Ja mies saisi viettää poikamieseloaan ihan rauhassa.

Win-win-win siis.

Jos "leikkipuistot, eväsretket ja lautapelit" eli se konkreettinen arki lasten kanssa ei ole kummankaan mielestä mieluisaa tekemistä, miksi olette hankkineet lapsia?  Sama kuin hankkisi omakotitalon ja sitten harmittelisi puolison kanssa kilpaa, kuinka paljon pihatyöt, talon remppaaminen ja kiinteistön ylläpito ottavat pannuun.

Toivon, että joku jaksaisi vastata tähän asiallisesti, koska en oikeasti ymmärrä.

Harrastukset ja ystävien tapaaminen on tietenkin arjen valopilkkuja, kun elämä ei muuten ole ollenkaan omien toiveiden ja tarpeiden mukaista, mutta kaksi harrastusiltaa viikossa on aika vähän etenkin intohimoiselle harrastajalle.

Vierailija kirjoitti:

Nyt on ihan pakko kysyä - anteeksi jo etukäteen - että halusiko mies lapsia, vai oliko se enemmänkin sinun päätöksesi, johon mies taipui vastentahtoisesti tai tyhmyyttään?

Kuulostaa nimittäin siltä, että hän ei välitä isyydestään pätkääkään. 

Ja jos ihan toden sanon, niin minä nostaisin tuossa tilanteessa lasten kanssa kytkintä. Mitä lapset saavat tuollaisesta perhe-elämästä, jossa isä näyttää kaikin tavoin, ettei piittaa heistä lainkaan?

Sittenpä saisitte sen jälkeen olla lasten kanssa rauhassa, eikä sinulla olisi stressiä ilmapiirin huonoudesta ja miehen motivoinnista. Lapsetkin olisivat rauhallisempia ja tyytyväisempiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä isän raivareita/huonoa tuulta. Ja mies saisi viettää poikamieseloaan ihan rauhassa.

Win-win-win siis.

Kysy vain. Minä ilmaisin haluni lapsista ja mies ei heti halunnut, meni vuosi niin mies sanoi että saa tulla. Tuli heti. Minun nähdäkseni yhdessä tuumin nämä on tehty. Ja jossain kohtaa mies halusi kolmannenkin mutta minä en.

Mies osallistuu siten että esim vie joka päivä tarhaan, pitää heitä vapaapäivinään kotona, käy lasten kanssa anoppilassa jolloin minä saan levätä välillä. Kokkaa, pesee pyykkiä, jaetaan esim iltaisin vastuu iltatoimista jos mies ei ole töissä.. on siis fyysisesti läsnä. Mutta henkisesti tosiaan hyvin lyhytpinnainen eikä tunnu jaksavan lasten " normaalia elämää" mihin kuuluu sotkua, ääntä jne.

Luullakseni haluaa olla hyvä isä mutta syystä tai toisesta ei ns. pää kestä tätä arkea. Etenkin kun palasin töihin niin miehellä ollut rankkaa ottaa vetovastuuta kaikesta kun olen poissa.

Eron olenkin ottanut esille. Mies ei halua joten se päätös lienee loppupeleissä omilla harteillani. Tietenkin se olisi vaikea päätös.

AP

Vierailija kirjoitti:

Jos "leikkipuistot, eväsretket ja lautapelit" eli se konkreettinen arki lasten kanssa ei ole kummankaan mielestä mieluisaa tekemistä, miksi olette hankkineet lapsia?  Sama kuin hankkisi omakotitalon ja sitten harmittelisi puolison kanssa kilpaa, kuinka paljon pihatyöt, talon remppaaminen ja kiinteistön ylläpito ottavat pannuun.

Toivon, että joku jaksaisi vastata tähän asiallisesti, koska en oikeasti ymmärrä.

Minulle nuo on ihan mieluisia tekemisiä tavallisesti, mielestäni sanoin ettei ne "aina" itselläkään ole se mieluisin vaihtoehto. Kun on ollut ensin töissä, käynyt kaupassa, tehnyt ruuat, siivonnut, kysyy tahdonvoimaa lähteä vielä puistoon tms. Luulen että se on ihan inhimillistä pikkulapsiarjessa.

Ap

En ole ap, mutta meillä mies kärtti lasta vuosia, ja sitten kun lopulta suostuin, se olikin juuri tuota. Huijattu olo. Erosimme tietysti, eihän tuollaista äijää jaksanut katsella. Mies oli kotona suorastaan hirviö ja ulospäin ihan täydellinen. Sekin teki erosta vaikean, kun sain vielä lähipiirin paheksunnan päälleni, miksi niin hyvän miehen jätin. Osa sitten myöhemmin tajunnut mikä mies oli oikeasti miehiään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos "leikkipuistot, eväsretket ja lautapelit" eli se konkreettinen arki lasten kanssa ei ole kummankaan mielestä mieluisaa tekemistä, miksi olette hankkineet lapsia?  Sama kuin hankkisi omakotitalon ja sitten harmittelisi puolison kanssa kilpaa, kuinka paljon pihatyöt, talon remppaaminen ja kiinteistön ylläpito ottavat pannuun.

Toivon, että joku jaksaisi vastata tähän asiallisesti, koska en oikeasti ymmärrä.

Minulle nuo on ihan mieluisia tekemisiä tavallisesti, mielestäni sanoin ettei ne "aina" itselläkään ole se mieluisin vaihtoehto. Kun on ollut ensin töissä, käynyt kaupassa, tehnyt ruuat, siivonnut, kysyy tahdonvoimaa lähteä vielä puistoon tms. Luulen että se on ihan inhimillistä pikkulapsiarjessa.

Ap

Minulla on tapana valita se vapaavalintainen elämänsisältöni sen perusteella, että nimenomaan työn ja arjen pakollisten askareiden jälkeen on jotakin mieluisaa ja palkitsevaa, mitä odottaa. Olen olettanut, että vanhemmille se on nimenomaan sitä lapsen kanssa olemista ja tekemistä; että töiden jälkeen päivän kohokohta on se, kun pääsee lapsen kanssa ulkoilemaan raittiiseen ilmaan tai syventymään lautapelin pariin.

Hyvä, jos sinulle asia on yleensä noin. Ilmeisesti miehelle sitten ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on ihan pakko kysyä - anteeksi jo etukäteen - että halusiko mies lapsia, vai oliko se enemmänkin sinun päätöksesi, johon mies taipui vastentahtoisesti tai tyhmyyttään?

Kuulostaa nimittäin siltä, että hän ei välitä isyydestään pätkääkään. 

Ja jos ihan toden sanon, niin minä nostaisin tuossa tilanteessa lasten kanssa kytkintä. Mitä lapset saavat tuollaisesta perhe-elämästä, jossa isä näyttää kaikin tavoin, ettei piittaa heistä lainkaan?

Sittenpä saisitte sen jälkeen olla lasten kanssa rauhassa, eikä sinulla olisi stressiä ilmapiirin huonoudesta ja miehen motivoinnista. Lapsetkin olisivat rauhallisempia ja tyytyväisempiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä isän raivareita/huonoa tuulta. Ja mies saisi viettää poikamieseloaan ihan rauhassa.

Win-win-win siis.

Kysy vain. Minä ilmaisin haluni lapsista ja mies ei heti halunnut, meni vuosi niin mies sanoi että saa tulla. Tuli heti. Minun nähdäkseni yhdessä tuumin nämä on tehty. Ja jossain kohtaa mies halusi kolmannenkin mutta minä en.

Mies osallistuu siten että esim vie joka päivä tarhaan, pitää heitä vapaapäivinään kotona, käy lasten kanssa anoppilassa jolloin minä saan levätä välillä. Kokkaa, pesee pyykkiä, jaetaan esim iltaisin vastuu iltatoimista jos mies ei ole töissä.. on siis fyysisesti läsnä. Mutta henkisesti tosiaan hyvin lyhytpinnainen eikä tunnu jaksavan lasten " normaalia elämää" mihin kuuluu sotkua, ääntä jne.

Luullakseni haluaa olla hyvä isä mutta syystä tai toisesta ei ns. pää kestä tätä arkea. Etenkin kun palasin töihin niin miehellä ollut rankkaa ottaa vetovastuuta kaikesta kun olen poissa.

Eron olenkin ottanut esille. Mies ei halua joten se päätös lienee loppupeleissä omilla harteillani. Tietenkin se olisi vaikea päätös.

AP

Jos lapsiperhearki kuormittaa liikaa, ei sitä asennetta vaihtamalla voi muuttaa. "Surkea asenne" ei ole oikea selitys tässä.

Pikkulapsiaika on rankkaa. Ei sun miehesi mikään huono ole, kun noinkin paljon tekee lasten eteen. Eiköhän se helpota, kun lapset vähän kasvavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on ihan pakko kysyä - anteeksi jo etukäteen - että halusiko mies lapsia, vai oliko se enemmänkin sinun päätöksesi, johon mies taipui vastentahtoisesti tai tyhmyyttään?

Kuulostaa nimittäin siltä, että hän ei välitä isyydestään pätkääkään. 

Ja jos ihan toden sanon, niin minä nostaisin tuossa tilanteessa lasten kanssa kytkintä. Mitä lapset saavat tuollaisesta perhe-elämästä, jossa isä näyttää kaikin tavoin, ettei piittaa heistä lainkaan?

Sittenpä saisitte sen jälkeen olla lasten kanssa rauhassa, eikä sinulla olisi stressiä ilmapiirin huonoudesta ja miehen motivoinnista. Lapsetkin olisivat rauhallisempia ja tyytyväisempiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä isän raivareita/huonoa tuulta. Ja mies saisi viettää poikamieseloaan ihan rauhassa.

Win-win-win siis.

Kysy vain. Minä ilmaisin haluni lapsista ja mies ei heti halunnut, meni vuosi niin mies sanoi että saa tulla. Tuli heti. Minun nähdäkseni yhdessä tuumin nämä on tehty. Ja jossain kohtaa mies halusi kolmannenkin mutta minä en.

Mies osallistuu siten että esim vie joka päivä tarhaan, pitää heitä vapaapäivinään kotona, käy lasten kanssa anoppilassa jolloin minä saan levätä välillä. Kokkaa, pesee pyykkiä, jaetaan esim iltaisin vastuu iltatoimista jos mies ei ole töissä.. on siis fyysisesti läsnä. Mutta henkisesti tosiaan hyvin lyhytpinnainen eikä tunnu jaksavan lasten " normaalia elämää" mihin kuuluu sotkua, ääntä jne.

Luullakseni haluaa olla hyvä isä mutta syystä tai toisesta ei ns. pää kestä tätä arkea. Etenkin kun palasin töihin niin miehellä ollut rankkaa ottaa vetovastuuta kaikesta kun olen poissa.

Eron olenkin ottanut esille. Mies ei halua joten se päätös lienee loppupeleissä omilla harteillani. Tietenkin se olisi vaikea päätös.

AP

Jos lapsiperhearki kuormittaa liikaa, ei sitä asennetta vaihtamalla voi muuttaa. "Surkea asenne" ei ole oikea selitys tässä.

Vaikea sanoa. Kuormittaa toki mutta mielestäni monesta selviäisi vähän paremmalla asenteella. Jos esim menemme grillaamaan makkaraa, koko retki voi mennä piloille siksi että mies alkaa nalkuttamaan lapsille jostain minun nähdäkseni vähäpätöisestä asiasta.

AP

Sanoisin sille ihan suoraan, että jos asenne ei ala muuttua, on valinta selvä. Omat huushollit molemmille, lapset tasavuoroin 50/50. Sitten saa isukki oikein tosissaan nähdä mitä se lasten kanssa oleminen tarkoittaa. Jos niitä on kerran halunnut, niiden kanssa ollaan, huvitti tai ei. Ei mitään rusinat pullasta -isyyttä silloin kun itseä huvittaa.

Lapsilla on ihan varmasti tarpeeksi mielekästä tekemistä päiväkodissa yhdelle päivälle.

Miehen työ on tietysti rankkaa ja fyysistä ja aloittaja istuu jossain toimistossa?

Mikä pakko on arkipäiviin tunkea kaiken muun rumban ohelle vielä jotain LASTEN lautapelejä?

Ihan oikeasti?

Ja teksteistä käy selvästi ilmi, että ap on painostanut miehen lasten hankintaan.

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapsiaika on rankkaa. Ei sun miehesi mikään huono ole, kun noinkin paljon tekee lasten eteen. Eiköhän se helpota, kun lapset vähän kasvavat.

Sitäkin olen miettinyt.. jospa aika helpottaa. Kunhan minä en katkeroidu tms sitä ennen.

AP

Vierailija kirjoitti:

Lapsilla on ihan varmasti tarpeeksi mielekästä tekemistä päiväkodissa yhdelle päivälle.

Miehen työ on tietysti rankkaa ja fyysistä ja aloittaja istuu jossain toimistossa?

Mikä pakko on arkipäiviin tunkea kaiken muun rumban ohelle vielä jotain LASTEN lautapelejä?

Ihan oikeasti?

Ja teksteistä käy selvästi ilmi, että ap on painostanut miehen lasten hankintaan.

Kyllä meillä molemmilla on fyysisesti rankka työ. Ja miehellä on enemmän vapaa-aikaa + saa arki-aamuisin lisäksi omaa aikaa välillä kun minä olen töissä ja lapset pk-ssa.

En minä pakottamalla tunge mitään lautapelejä. Mutta jos ollaan vain kotosalla, ei mies kestä sitäkään kun lapsilla on sitten niitä omia leikkejä (jotka voi olla meluisia ym) tai kiehnäävät jaloissa. Siksi olen mieheltä kysynyt mitä hän oikein haluaa?!! Kun ne lapset on siinä halusit tai et. Mutta se mitä niiden kanssa tekee on ihan omista valinnoista ja asenteesta kiinni.

Pakotin? Pidin asetta ohimolla? Ihan oikeasti?

AP

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin sille ihan suoraan, että jos asenne ei ala muuttua, on valinta selvä. Omat huushollit molemmille, lapset tasavuoroin 50/50. Sitten saa isukki oikein tosissaan nähdä mitä se lasten kanssa oleminen tarkoittaa. Jos niitä on kerran halunnut, niiden kanssa ollaan, huvitti tai ei. Ei mitään rusinat pullasta -isyyttä silloin kun itseä huvittaa.

Miehenhän ei ole mikään pakko suostua 50/50 jakoon.

Eron syynä se, että äityli haluaa pelata hungry hippo-peliä koko perheen kesken ja päättää mielivaltaisesti aivan kaikesta mitä perheessä tapahtuu.

Käsittämätöntä, millaisia naisia maa päällään kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on ihan pakko kysyä - anteeksi jo etukäteen - että halusiko mies lapsia, vai oliko se enemmänkin sinun päätöksesi, johon mies taipui vastentahtoisesti tai tyhmyyttään?

Kuulostaa nimittäin siltä, että hän ei välitä isyydestään pätkääkään. 

Ja jos ihan toden sanon, niin minä nostaisin tuossa tilanteessa lasten kanssa kytkintä. Mitä lapset saavat tuollaisesta perhe-elämästä, jossa isä näyttää kaikin tavoin, ettei piittaa heistä lainkaan?

Sittenpä saisitte sen jälkeen olla lasten kanssa rauhassa, eikä sinulla olisi stressiä ilmapiirin huonoudesta ja miehen motivoinnista. Lapsetkin olisivat rauhallisempia ja tyytyväisempiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä isän raivareita/huonoa tuulta. Ja mies saisi viettää poikamieseloaan ihan rauhassa.

Win-win-win siis.

Kysy vain. Minä ilmaisin haluni lapsista ja mies ei heti halunnut, meni vuosi niin mies sanoi että saa tulla. Tuli heti. Minun nähdäkseni yhdessä tuumin nämä on tehty. Ja jossain kohtaa mies halusi kolmannenkin mutta minä en.

Mies osallistuu siten että esim vie joka päivä tarhaan, pitää heitä vapaapäivinään kotona, käy lasten kanssa anoppilassa jolloin minä saan levätä välillä. Kokkaa, pesee pyykkiä, jaetaan esim iltaisin vastuu iltatoimista jos mies ei ole töissä.. on siis fyysisesti läsnä. Mutta henkisesti tosiaan hyvin lyhytpinnainen eikä tunnu jaksavan lasten " normaalia elämää" mihin kuuluu sotkua, ääntä jne.

Luullakseni haluaa olla hyvä isä mutta syystä tai toisesta ei ns. pää kestä tätä arkea. Etenkin kun palasin töihin niin miehellä ollut rankkaa ottaa vetovastuuta kaikesta kun olen poissa.

Eron olenkin ottanut esille. Mies ei halua joten se päätös lienee loppupeleissä omilla harteillani. Tietenkin se olisi vaikea päätös.

AP

Jos lapsiperhearki kuormittaa liikaa, ei sitä asennetta vaihtamalla voi muuttaa. "Surkea asenne" ei ole oikea selitys tässä.

Vaikea sanoa. Kuormittaa toki mutta mielestäni monesta selviäisi vähän paremmalla asenteella. Jos esim menemme grillaamaan makkaraa, koko retki voi mennä piloille siksi että mies alkaa nalkuttamaan lapsille jostain minun nähdäkseni vähäpätöisestä asiasta.

AP

Et selvästikään ole koskaan sairastunut uupumukseen ja ahdistukseen. Hankipa vähän tietoa ahdistuneen ihmisen psykologiasta, niin pystyt toimimaan paremmin perheesi parhaaksi.

Onko lapsilla ja isällä mitään yhteistä kivas juttua? Siis joku sellanen harrastus tms.(en siis tarkoita virallisessa muodossa harrastus vaan ennemmi joku yhteinen mielekäs tekeminen), joka lujittaisi isän ja lapsen suhdetta?

Ja varmasti kun lapset kasvaa on helpompi keksiä sellasta mielekästä tekemistä lapsen ja isän välillä. Minun mielestä ei kannattas heittää hanskoja tiskiin vielä. On ihan ymmärrettävää et kaikille ei vaan sovi se pikkulapsiarki kaikkine käänteinern ja mutkineen, musta ihan hyvä jo se että mies haluais olla ns. parempi isä.

Toki jos mies on vaan ottanut sellasen asenteen et ei vaan kiinosta nii voi olla vaikea muuttaa asennetta.

Annathan miehen olla isä omalla tavallaan? Siis että annat isän tehdä asiat omalla tyylillään, ei ole niin vaarallista vaikka isä tekisi jotku asiat mielestäsi erilailla/huonommin mitä itse tekisit.

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsilla ja isällä mitään yhteistä kivas juttua? Siis joku sellanen harrastus tms.(en siis tarkoita virallisessa muodossa harrastus vaan ennemmi joku yhteinen mielekäs tekeminen), joka lujittaisi isän ja lapsen suhdetta?

Ja varmasti kun lapset kasvaa on helpompi keksiä sellasta mielekästä tekemistä lapsen ja isän välillä. Minun mielestä ei kannattas heittää hanskoja tiskiin vielä. On ihan ymmärrettävää et kaikille ei vaan sovi se pikkulapsiarki kaikkine käänteinern ja mutkineen, musta ihan hyvä jo se että mies haluais olla ns. parempi isä.

Toki jos mies on vaan ottanut sellasen asenteen et ei vaan kiinosta nii voi olla vaikea muuttaa asennetta.

Annathan miehen olla isä omalla tavallaan? Siis että annat isän tehdä asiat omalla tyylillään, ei ole niin vaarallista vaikka isä tekisi jotku asiat mielestäsi erilailla/huonommin mitä itse tekisit.

Ei oikein ole, samaa mieltä että sellainen olis hyvä olla!

Palasin tosiaan töihin puoli vuotta sitten jolloin mies on joutunutkin ottamaan tosi paljon roolia kotona. Ja pyrin olemaan siihen puuttumatta ja hyvin hän on asioita myös hoitanut (esim lasten päivähoitojutut). Mutta aika usein lähden töihin ja kotona on jonkinlainen kolmas maailmansota hermostuneen isän ja riehuvien lasten kesken..

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko lapsilla ja isällä mitään yhteistä kivas juttua? Siis joku sellanen harrastus tms.(en siis tarkoita virallisessa muodossa harrastus vaan ennemmi joku yhteinen mielekäs tekeminen), joka lujittaisi isän ja lapsen suhdetta?

Ja varmasti kun lapset kasvaa on helpompi keksiä sellasta mielekästä tekemistä lapsen ja isän välillä. Minun mielestä ei kannattas heittää hanskoja tiskiin vielä. On ihan ymmärrettävää et kaikille ei vaan sovi se pikkulapsiarki kaikkine käänteinern ja mutkineen, musta ihan hyvä jo se että mies haluais olla ns. parempi isä.

Toki jos mies on vaan ottanut sellasen asenteen et ei vaan kiinosta nii voi olla vaikea muuttaa asennetta.

Annathan miehen olla isä omalla tavallaan? Siis että annat isän tehdä asiat omalla tyylillään, ei ole niin vaarallista vaikka isä tekisi jotku asiat mielestäsi erilailla/huonommin mitä itse tekisit.

Ei oikein ole, samaa mieltä että sellainen olis hyvä olla!

Palasin tosiaan töihin puoli vuotta sitten jolloin mies on joutunutkin ottamaan tosi paljon roolia kotona. Ja pyrin olemaan siihen puuttumatta ja hyvin hän on asioita myös hoitanut (esim lasten päivähoitojutut). Mutta aika usein lähden töihin ja kotona on jonkinlainen kolmas maailmansota hermostuneen isän ja riehuvien lasten kesken..

AP

-olet siis maannut vuosikausia kotona muumilauluja laulellen

-pakotat miehesi johonkin muottiin, johon mies ei sovi

-vain sinun tapasi on ainoa oikea

-lasten ei tarvitse elää pumpulissa tai vain sinun näkemyksesi mukaisesti

-haukut miestäsi täysin aiheetta

Miehenäsi ottaisin eron, ihan itse.

Väsynyt vaimo kirjoitti:

Meillä 2 päiväkoti-ikäistä lasta, ihan ns. normaaleja, toki arki on toisinaan hyvinkin rankkaa kun on lasten lisäksi kotityöt ja molemmilla omat palkkatyöt jne.

Mielestäni miehellä on kuitenkin vaan superhuono asenne kaikkeen lapsiin liittyvään, mikä tekee arjesta tarpeettoman raskasta. Jos ollaan kotona niin mies valittaa kun lapset tekee sitä ja tätä, jos koitan keksiä jotain yhteistä puuhaa niin mies vanuuvenyy vain pakosta mukana naama nurinpäin. Kaikesta paistaa aina se ettei häntä vaan kiinnosta. Enkä väitä että itsellekkään ne leikkipuistot, eväsretket ja lautapelit olisi aina niin mieluista tekemistä, mutta sentään yritän. Koitan myös tukea miestä kasvatustyössä mutta usein hän on minusta aivan kohtuuton, jolloin muutun erotuomariksi lasten ja miehen välille.

Miehellä on paljon enemmän vapaa-aikaakin kuin minulla; pari harrastusiltaa viikossa ja näkee myös kavereitaan. Ei se minua haittaa ja ajattelin että se tukisi jaksamista hänelläkin, mutta ei. Nykyään lähinnä korpeaa kun ensin mies nakkelee niskojaan kotona meidän kanssa, mutta kun ilta + harkat lähestyy niin mies muuttuu totaalisesti - iloiseksi kuin naantalin aurinko.

En tiedä voiko tässä mitään tehdä kun asiasta keskustelu ei tunnu menevän perille.. onko täällä joku joka painii samojen ongelmien kanssa?

Apua, tää on nyt ihan totaali-ohis mutta kuvailit oman isäni ihan täydellisesti kertoessasi miehestäsi. Vartuin ajatellen, että olen tosi nolo, tylsä, epäkiinnostava, merkityksetön - tämän luin päivittäin isäni ilmeistä ja teoista vaikka äiti yrittikin parhaansa. Nyt aikuisena on isoja ongelmia oma-arvontunnon kanssa, olen kipuillut asian kanssa lapsesta asti ja juossut viime vuodet terapiassa.

Puhu miehesi kanssa, kerro että jos lasten kanssa ei ole kiva olla, fine, hän voi muuttaa pois elämään ihanaa sinkkuelämää. Naamanvääntely, silmienpyörittely ja huokailu lasten seurassa on henkistä pahoinpitelyä, sen on loputtava välittömästi keinolla millä hyvänsä. Jos voisin palata omaan lapsuuteni, tämä on viesti jonka kertoisin äidilleni.

Voimia.