Suurimman osan ajasta häpeän ja inhoan itseäni, onko normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ne hoituu terapiassa, mut kun sinne pitäis mennä joittenkin ihan muiden, kun itsen.

Vain itseään voi muuttaa, ei toisia!

En ajatellut muuttua huonompaan suuntaan.

Veemäisintähän näissä on aina se, että ihmiset eivät tiedä mistä tuo kaikki johtuu vaan näkevät vaan sen, miten sä käyttäydyt. Ei heitä siitä voi tietenkään syyttää..

Vierailija kirjoitti:

Veemäisintähän näissä on aina se, että ihmiset eivät tiedä mistä tuo kaikki johtuu vaan näkevät vaan sen, miten sä käyttäydyt. Ei heitä siitä voi tietenkään syyttää..

No niinpä! Itsetuntoni on erilaisten tapahtumien myötä laskenut, minusta on tullut ujo, epävarma ja arka. Tämä taas heijastuu muille niin, että olen kylmä tai epäkohtelias. Ennen olin iloinen ja sosiaalinen.

Ysi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veemäisintähän näissä on aina se, että ihmiset eivät tiedä mistä tuo kaikki johtuu vaan näkevät vaan sen, miten sä käyttäydyt. Ei heitä siitä voi tietenkään syyttää..

No niinpä! Itsetuntoni on erilaisten tapahtumien myötä laskenut, minusta on tullut ujo, epävarma ja arka. Tämä taas heijastuu muille niin, että olen kylmä tai epäkohtelias. Ennen olin iloinen ja sosiaalinen.

Ysi

Tjaa no itse en ole koskaan ollu erityisen sosiaalinen tai mikään ilopilleri vaan sellanen ihan riittävästi molempia. Enemmän kuitenkin iloinen. Mut nyt htvä etten saa paniikkikohtausta tai ryömi piiloon sosiaalisissa tilanteissa. Hävettää niin...

Eikö ihminen joka tietoisesti murtaa toisen mielen, ymmärrä mitä hän tekee toiselle. Eikä siinä vielä kaikki vaan kun se voi vaikuttaa kun domino efekti. Itse en vaan nykyään enää kaadu mihinkään. Mulla ei ole siihen yksinkertaisesti varaa.

Olet ihan kuin minä. Koko ikäni olen ollut samanlainen..ikinä ei osaa olla tyytyväinen itseensä, hävettä vaan ja stressaa ja huonommuuden tunne. Pelko epäonnistumisesta. Kotonakin vaan masistelee kaikkea joutavaa.....tämmöstäkö tämä elämä nyt sitten on.. Sitä yrittää aina tsempata itseään mutta ei. Paska olo tulee jostain aina... Pelkkää itsensä kanssa taistelua

Se on kyvyttömyyttä todelliseen itsereflektioon. Keinotekoisen raja-aidan ylläpitoa erityisesti. Kuinka paljon itsetutkiskelua todellisuudessa jääkään tuon joustamattoman ajattelun ulkopuolelle? Tarvitset tuota mallia, välttääksesi jotain... mietipä sitä. Yksiulotteisuutta, sanoisin. Joustamattomuutta itsetutkiskelussa. Piiskaamisen tavoite ja siitä kumpuavat suoritukset juontavat ihailun tarpeesta, ei siitä että todella pohdit itseäsi realistisesti, todellisine puutteinesi. Et voi lopettaa, koska et ole yhtään mitään ilman jatkuvaa ihailun tarvetta. Et voi lopettaa, koska kompetenssi ei riitä todellisen itsesi näkemiseen. Olet myös kateellinen, pikkumainen, pitkävihainen ja kiero.

Kärsin sitten hiljaa rytmihäiriöistä. Nro 25.

Vierailija kirjoitti:

Se on kyvyttömyyttä todelliseen itsereflektioon. Keinotekoisen raja-aidan ylläpitoa erityisesti. Kuinka paljon itsetutkiskelua todellisuudessa jääkään tuon joustamattoman ajattelun ulkopuolelle? Tarvitset tuota mallia, välttääksesi jotain... mietipä sitä. Yksiulotteisuutta, sanoisin. Joustamattomuutta itsetutkiskelussa. Piiskaamisen tavoite ja siitä kumpuavat suoritukset juontavat ihailun tarpeesta, ei siitä että todella pohdit itseäsi realistisesti, todellisine puutteinesi. Et voi lopettaa, koska et ole yhtään mitään ilman jatkuvaa ihailun tarvetta. Et voi lopettaa, koska kompetenssi ei riitä todellisen itsesi näkemiseen. Olet myös kateellinen, pikkumainen, pitkävihainen ja kiero.

Tai sit ei.. :D

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen suurimman osan ajasta olevani ihan p.ska ihminen. Erityisesti häpeä liittyy työssä pärjäämiseen ja tilanteisiin siellä. Pelkään kokoajan mokaavani totaalisesti ja uskon olevani jotenkin paljon huonompi kuin kollegani. Ihmettelen, miten edes olen saanut yliopistotutkinnon hankittua tai työpaikan, ja pelkään kokoajan menettäväni sen. Kuitenkin tajuan, että oikeasti pärjään työssäni varsin hyvin, enkä saa esim. huono palautetta, päinvastoin. Piiskaan kuitenkin itseäni kokoajan ja tunnen vain huijaavani ja paljastuvani p.skaksi työntekijäksi milloin tahansa. Usien kotona ollessani olen todella ahdistunut ja hoen jopa ääneen miten huono ja hävettävä ihminen olen, etenkin kun mietin jotain tilannetta jossa olen ollut. Häpeän jopa toisten ihmisten reaktioita ja typeryyksiä, kuin ne olisivat omiani. Oikeasti en ymmärrä mikä minua vaivaa ja mitä voisin tehdä että voisin joskus olla normaali...

Käytätkö huumeita tai lääkkeitä runsaasti? Jos käytät niin oot niiden ''transsissa''. Oikea persoonasi tulee esiin kun lopetat ne. Sitten voit aloittaa kuntoilemalla ja syömällä terveellisesti kehittämään sisäistä supersankariasi.

Mitä tekemistä on ihailun tarpeela ja sillä et tuntee ettei kelpaa edes terapiaan. Ihan kaikkien ei tarviis päästä nettiin ollenkaan.

Itsellä sama juttu. Tosin omat saavutukseni ovat paljon alhaisemmat kuin sinulla ja olen vasta pyrkimässä (jos saan itsestäni irti) opiskelemaan. Häpeä johtuu minulla enimmäkseen kiusaamisesta, mutta myös kotona on ollut aika vaativa ja toisaalta myös välinpitämätön kasvatus. Jossakin pääni sisällä pieni ääni sanoo, etten voi olla niin surkea ja ruma ihminen, mutta sitten kiusaajien sanat kaikuu mielessä. Kehuja en ole paljon saanut ja jos saan niin olen hyvin vaivaantunut. Lapsesta asti olen ollut myös aika epävarma ja stressaantunut herkästi. Niinpä olisinkin toivonut erilaisen kasvuympäristön ja aivan erilaisia ihmisiä ympärille. Silloin olisin voinut olla edes jotenkin tyytyväinen elämään. Nyt yritän paikkailla haavoja, mutta jotakin jälkiä nämä vuodet ovat kuitenkin jättäneet ja nykyään kyllä vähän kammoksunkin ihmisten seuraa. En ole myöskään tottunut olemaan ystävä ja silti kaipaisin yksinäisenä seuraa. Jotkut perustavat jo perheitä ja minä vasta mietin miten osaisin olla ystävä toiselle. Sinä olet mielestäni tosi hyvin jo "suoriutunut" elämässä. Silti ymmärrän tunteesi tosi hyvin sillä itsekin tarkkailen itseäni koko ajan ja soimaan "huonosta" käytöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Veemäisintähän näissä on aina se, että ihmiset eivät tiedä mistä tuo kaikki johtuu vaan näkevät vaan sen, miten sä käyttäydyt. Ei heitä siitä voi tietenkään syyttää..

No niinpä! Itsetuntoni on erilaisten tapahtumien myötä laskenut, minusta on tullut ujo, epävarma ja arka. Tämä taas heijastuu muille niin, että olen kylmä tai epäkohtelias. Ennen olin iloinen ja sosiaalinen.

Ysi

Sama minulla. Nuorena luotin itseeni ja maailmaan. Sain aikaan kaiken mitä keksin haluta. En ymmärtänyt lainkaan, miltä niistä tuntuu, jotka kulkevat silminnähden itseään pienentäen. Nyt teen sitä itse.

Elämässä on tullut liian paljon vastoinkäymisiä. Kun vuosikymmeniä yrittää aina vain luovia vastavirtaan, ja aina kun löytää jotenkin keinon päästä eteenpäin ja sekin menee pieleen, eräänä päivänä havahtuu siihen, että on muuttunut joksikin ihan tuntemattomaksi. Ja äkkiä tuntee ymmärtävänsä ihmisiä, jotka näyttävät niin murheen syövyttämiltä, että kyynärpäitä ei varmaan pystyisi nostamaan halutessaan, koska hartiat ovat kivettyneet lysyyn.

Minä jopa tiedän edelleen omat vahvuuteni. En vain osaa ajatella niiden olevan oikeasti olemassa. Vähän kuin uskovainen, joka jonain näistä päivistä havahtuu huomaamaan, että vakaumus on hyytynyt huomaamatta kauan sitten.

Mutta jotenkin olen mennyt niin pitkälle, että tuhkasta nousee jotain. Ihminen, joka ei piittaa siitä, että minuus on tavallaan kadonnut. Joutikin mennä - taitavasti itseään lahjoen ja kiristäen on ehkä rittävästi motivaatiota silti rakennettavissa uudelleen, jotta jaksaa elää lopunkin matkaa. Sitä voi ehkä jopa luoda uudelleen uskon siihen, että kannattaa ehkä sittenkin yrittää. Kompasteleminen on ehkä kuitenkin johtunut siitä, että on pelottanut liikaa laittaa maailmalle riittävästi hanttiin.