Lue keskustelun säännöt.
Oma äiti ei "muista" lapsuudestani mitään
17.09.2017 |
Eli olen puolivälissä viittäkymmentä, äitini on täysin terve 62-vuotias (kyllä, hän oli 17-v kun synnyin).
Olen alkanut kiinnostua isovanhempieni ja vanhempieni elämästä ja olen haastatellut mm. äidin äitiäni, jolla ei ole vaikeuksia muistaa äitini lapsuutta vaikka on päälle 80-vuotias. Mutta. Omasta lapsuudestani ei kukaan muu kuin mummo kerro hieman, eikä hänkään valitettavasti tiedä paljon, koska asuimme sen verran kaukana ettei kovin usein nähty. Äitini vastaa aivan kaikkeen "en muista". Hän ei siis muista lapsuudestani mitään.
Omasta lapsuudestaan äiti kyllä tuntuu muistavan aivan kaiken, siitä hän on kertoillutkin mielellään. Muutenkin hän tuntuu muistavan todella paljon kaikenlaisia asioita, mutta kun puhe kääntyy minuun, hänen muistinsa katkeaa siihen. Hän ei muista, mitä lastentauteja olen sairastanut tai kuinka sain nimeni. Ok, taudit saattaakin unohtaa, mutta ei kai kukaan unohda, mistä oman lapsen nimi juontaa juurensa?
Olen pahoillani siitä, että varhaislapsuuteni jää siis hämärän peittoon, koska ei ole enää ketään kuka siitä voisi kertoa.
Mikä voisi olla syynä äitini "muistamattomuuteen"? Muistatteko muut 6-kymppiset äidit lapsenne lapsuutta?
Kommentit (25)
Joko ei halua kertoa, tai on ollut niin traumaattinen ja vaikea aika elämästä noin nuorelle, että ei oikeasti muista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se oli niin inhottavaa ja hirveä shokki tulla raskaaksi tuossa iässä.
Varmaan oli shokki, ja tiedän olleeni vahinkolapsi. Äiti ei ole koskaan esim. pitänyt minua sylissä tai lohduttanut, teini-iässä sain usein pilkkaa ja naurua osakseni.
Mutta, hän valitsi synnyttää minut vaikka olisi voinut tehdä myös abortin. En ole itse halunnut syntyä, monesti olen miettinyt että olisin mieluummin tullut abortoiduksi niin olisi ollut kaikilla helpompaa.
Toisaalta, vanhempani ovat edelleen naimisissa ja minulla on useita sisaruksia. Joten kai vanhempani toisiaan rakastavat. Ja onhan tuosta jo aikaa, luulisi ettei syntymäni enää olisi niin kipeä asia.
Mun anoppi ei muista juuri mitään lastensa lapsuudesta. Sekin vähä mitä muistaa, niin ei ainakaan muista kuka kolmesta on kyseessä. Anopin muistissa ei ole vikaa, on vaan niin itserakas, ettei lapsilla nyt niin hieveästi ole väliä... itsestään ja omasta erinomaisuudesta on niin paljon kivempaa tarinoida!
Et ole oikeasti koskaan ennemmin halunnut kuulla mitään lapsuudestasi? Miten huomasit tämän vasta nyt? Jotenkin kuulostaa, että välinne ei ole kovin läheiset. Minulle on oma äitini kertonut tällaisia juttuja koko aikuisikäni ja omille lapsillenikin lörpöttelen jatkuvasti siitä, millaista elämämme oli, kun he olivat pieniä.
Olet teiniäidin lapsi. Hänelle lapsen saaminen on varmaankin ollut kauhea stressi ja sokki. Siitä muistamattomuus. Tai on voinut olla järkyttävän väsynyt ja yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva-aikasi oli äidillesi joko tosi raskasta tai sitten hänelle oli niin suuri häpeä tulla raskaaksi tuossa iässä, että hän on sulkenut nämä ajat pois mielestään. Tällainen unohtaminen ei ole välttämättä tietoisesti tehtyä, ja se on psyykeen suojautumiskeino siihen, että liian vaikeat asiat eivät muserra mieltä.
Olen äitisi ikäinen, ja kyllä 35 vuotta sitten oli ainakin maalla suuri skandaali, jos joku sai lapsen 17-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se oli niin inhottavaa ja hirveä shokki tulla raskaaksi tuossa iässä.
Varmaan oli shokki, ja tiedän olleeni vahinkolapsi. Äiti ei ole koskaan esim. pitänyt minua sylissä tai lohduttanut, teini-iässä sain usein pilkkaa ja naurua osakseni.
Mutta, hän valitsi synnyttää minut vaikka olisi voinut tehdä myös abortin. En ole itse halunnut syntyä, monesti olen miettinyt että olisin mieluummin tullut abortoiduksi niin olisi ollut kaikilla helpompaa.
Toisaalta, vanhempani ovat edelleen naimisissa ja minulla on useita sisaruksia. Joten kai vanhempani toisiaan rakastavat. Ja onhan tuosta jo aikaa, luulisi ettei syntymäni enää olisi niin kipeä asia.
Ai jaa, aika jännä, että jos ovat edelleen naimisissa... vai onko äitisi sopeutunut yli voimiensa? Olisiko halunnut jossain vaiheessa jonkun muun parisuhteen? Eikä muistot saa tilaa sen vuoksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun anoppi ei muista juuri mitään lastensa lapsuudesta. Sekin vähä mitä muistaa, niin ei ainakaan muista kuka kolmesta on kyseessä. Anopin muistissa ei ole vikaa, on vaan niin itserakas, ettei lapsilla nyt niin hieveästi ole väliä... itsestään ja omasta erinomaisuudesta on niin paljon kivempaa tarinoida!
Ehkä hänkään ei ole aikoinaan saanut huomiota, jota olisi tarvinnut. Tai on vieläpä ehkä päinvastoin tullut vaiennetuksi tai mitätöidyksi.
Olen joskus kysellyt, siis jutustelutyyliin mieheni lapsuudesta, niin anoppi kurtistaa otsaansa mietteliäänä, eikä muista, mutta alkaa sitten kertoa ihastuneena mieheni siskon söpöistä tempuista lapsena. Sisko on esikoinen. Mieheni lapsuudesta hän haluaa kertoa vain yhdestä muistosta ja se on vaikea synnytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran vielä syntymästäni, että vanhempani menivät naimisiin kuukausi syntymäni jälkeen. Muuttivat mummon yläkertaan asumaan aluksi. Tämän olen kuullut mummoltani, isäni äidiltä. Olen ilmeisesti vauvana ollut melkoisen paljon hänen hoivissaan.
Isäni äiti kyllä tuntui enemmän äidiltä kuin äiti. Oikeastaan häntä pidän varsinaisesti äitinäni, valitettavasti hän kuoli jo 20 vuotta sitten.
Kyllä, olen yrittänyt aiemminkin keskustella äitini kanssa lapsuudestani, hänestä ei vaan saa mitään irti. Emme ole läheisiä, hän ei esim. koskaan soita minulle eikä ole koskaan kysellyt, mitä minulle kuuluu. Ei hän ole koskaan tarinoinut lapsuudestani mitään. Ja kyllä, olen oikeasti nyt vasta kiinnostunut sukuni tarinoista.
Ap
En kyllä muista paljoakaan noista pikkulapsivuosista. Ehkä sitä oli niin lasten hoitamisessa kiinni, ettei mitään erityistä jäänyt mieleen.
Ja nyt kun rupesin miettimään, miten päädyttiin lasten nimiin, niin ei mitään hajua. Toiset nimet ovat ukkien nimet, mutta mistä tulivat Mikko ja Matti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen vasta nelikymppinen ja silti minun on hankalaa muistaa toisen lapsemme varhaislapsuudesta juuri mitään. Muistan hirvittävän uhmaiän, mutta eipä siitä viitsi kerta toisensa jälkeen kertoa. Muistan, että hän ei ollut pienenä kiinnostunut juuri mistään sellaisesta, mistä minä olisin erityisesti pitänyt, mikä harmitti minua. Juuri tyttö kyseli mistä telkkaohjelmista hän piti pienenä. En muistanut, ehkä hän oikein tainnut tykätä telkasta. Ehkä. Muistan "huomautukset", joita päiväkodista saatiin, mutta en mitään positiivisia kommentteja. Muistan kuinka tyttö inhosi hiusten harjaamista ja hänelle oli vaikeaa löytää sopivia vaatteita, jotka eivät painaisi.
8 v eteenpäin alkaa olla jo kivojakin muistoja tai ainakin paljon positiivista kerrottavaa luonteesta ja taidoista. On siis nykyisin ihana, tosin temperamenttinen, teini.
Nimen valinnassa ei varmaan meillä ollut mitään ihmeellistä. En muista miten tuohon päädyttiin.
On ollut äärettömän väsynyt ja stressaantunut tai jokin traumaattinen kokemus noihin aikoihin.
Mun ystävä n.40v. ei muista lapsiensa (kaksoset) ensimmäisestä kolmesta vuodesta mitään.
Hänelle se aika on yhtä sumua, kun lapset syntyivät keskosena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikille, jotka ovat kertoneet kokemuksiaan ja omia muistojaan, lisää saa laittaa. Sekä yleensä vastauksista, saa miettimään ihan toiselta kantilta. Itse kun en pysty eläytymään ajatukseen, että olisin saanut teininä lapsen.
Juttelisin mielelläni äidin kanssa tilanteesta, johon hän 16-vuotiaana joutui raskaaksi tullessaan (täytti siis 17 muutama kuukausi ennen syntymääni) ja mitä ajatuksia syntymäni hänessä herätti. Onhan aikaa kulunut jo 45 vuotta, enkä mitenkään järkyttyisi vaikka hän kertoisi mitä, olen omassa päässäni asian jo käsitellyt. Hän vaan ei halua kertoa yhtään mitään.
Ap
Ilman valokuvia olisi vaikeaa muistaa mitään lasten ensimmäisistä vuosista. Päivät seurasivat toistaan; lapset hoitoon, töihin, kotiin jne. Kun kuvia katselee, niin kyllä me teimme lasten kanssa kaikkea ruutiinista poikkeavaakin, mutta joku musta aukko nuo muutamat vuodet ovat.
Vierailija kirjoitti:
Olet teiniäidin lapsi. Hänelle lapsen saaminen on varmaankin ollut kauhea stressi ja sokki. Siitä muistamattomuus. Tai on voinut olla järkyttävän väsynyt ja yksin.
Jos näin on, voisivat hän kertoa asian noin. "En muista, koska olin aivan poikki sun hoitamisesta." Toisaalta, olisiko hän ollut koko ikänsä aivan poikki, kun ei muista mitään mun ala-asteajoistakaan? Tai yleensä mistään. Hän ei ole koskaan sanonut sanaakaan elämästäni, ei edes kertonut kamalasta uhmaiästä tmv.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ilman valokuvia olisi vaikeaa muistaa mitään lasten ensimmäisistä vuosista. Päivät seurasivat toistaan; lapset hoitoon, töihin, kotiin jne. Kun kuvia katselee, niin kyllä me teimme lasten kanssa kaikkea ruutiinista poikkeavaakin, mutta joku musta aukko nuo muutamat vuodet ovat.
Muistat kuitenkin jotain noiden unohdettujen vuosien jälkeen? Mun lapsuudesta ei ole edes valokuvia, muutama vaan jonka mummoni on mulle näyttänyt.
Kyllä muistan lasteni ja oman lapsuuteni jopa 3-vuotiaasta asti.
Joskus nauramme sitä, että lapset muistavat kyllä asioita joskus eri tavalla kuin minä.
Miniäni ei muista omasta lapsuudestaan mitään?
toivon, että lapsenlapset aikpoinaan muistavat. Olen kyllä kirjoittanut heille hauskoja juttuja, mitä ovat tehneet, muistin tueksi.
t.mummeli
Ei oma äitinikään muista juuri mitään veljeni ja minun lapsuudesta, vaikka oli taatusti läsnäoleva ja rakastava äiti. Vaikea avioero, totaaliyh:nä olo ja rahalliset vaikeudet vaan stressas liikoja.
Ehkä se oli niin inhottavaa ja hirveä shokki tulla raskaaksi tuossa iässä.