Saako omahyväisyyttä pitää vastenmielisenä?

Olen tutustunut uuteen ihmiseen, joka on kaunis, menestyvä, sosiaalisesti taitava ja sellainen tyyppi, joka heti on kuin kotonaan kaikissa tilanteissa ja josta kaikki pitävät tai ainakin ihailevat. Hänellä on ihanat lapset ja mahtavan oloinen elämä.

Olen tutustunut häneen paremmin ja lähemmin lastemme yhteisen harrastuksen kautta ja hän on kuin onkin hauska tyyppi ja mielenkiintoinen oikeasti. Ja tavattoman omahyväinen.

Hän on itse tietoinen kaikista hyvistä puolistaan ja puhuu niistä ihan arkisesti: " olen niin kaunis", "kaikkihan musta/mun lapsista tykkää", "tietysti tää on hyvin tehty, kun mä/mun lapsi teki tän." "mun lapsilla onkin multa saadut hyvät geenit" Osa näistä tulee humoristisesti, osa vakavalla naamalla. Uskon silti hänen pitävän niitä faktoina ja niinhän ne usein ovatkin!

Ok, ymmärrän, että nykyään ei ole muodikasta sekään, että itseään vähättelee, mutta milloin ollaan liian pitkällä? Mua harmittaa jostain syystä tuollainen puhe, olenko itse vaan negatiivisuuteen jämähtänyt ja oman onneni este? Miksi mua niin ottaa se päähän?