Koulukiusattu lapsi tai niin luultiin.

Itse koen tärkeäksi työssäni pienempien lasten kanssa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Kiusaaminen on vähän epämääräinen käsite, eikä siitä saa kiinni. Pyydän molempia/kaikkia osapuolia kertomaan vuorotellen mitä tapahtui. En asetu kenenkään puolelle, vaan selitän lapsille, mitä tapahtui ja miksi kaikki reagoivat, kuten reagoivat. Lopuksi mietitään yhdessä, kuinka seuraavalla kerralla voisi toimia tai mitä sanoa kaverille. Toisille lapsille tämä on älyttömän vaikeata, mutta pikku hiljaa mennään eteenpäin.

Olen törmännyt samaan. Joillain lapsilla sosiaaliset taidot eivät ole kovin hyvät ja väittävät siiten, että heitä kiusataan. Tosiasiassa kiusattu voi itse olla kovin hankala ja siksi hänen kanssaan ei haluta olla. Yksikin tyttö oli melkoinen tyranni ja vaati, että kaikennpiä mennä hänen mielensä mukaan. Ja jos ei mennyt niin hän koki olleensa kiusattu.

Kiusatun leima oli itselle sellainen "häpeä", että ei olisi tullut mieleenkään siitä kenellekään itkeä tai mainostaa. Edes tai etenkään vanhemmille. Useimmat oikeasti kiusatut pystyvät avautumaan kokemastaan vasta aikuisuudessa.