Minun elämäntarinani
Muutimme mieheni kanssa maaseudulta pääkaupunkiseudulle työn perässä reilut 10 vuotta sitten. Kun tulin ensimmäisen kerran raskaaksi, jäin kotiin. Mieheni teki
töitä yöhön asti, joskus myös viikonloppuisin. Siltikään rahat eivät aina riittäneet. Hän joutui myymään kalleimman aarteensa. Sellaisen Hackmanin valmistaman
puukon, joka oli jo tuolloin keräilytavaraa. Myös rakkaasta harrastuksestaan hän jouti tinkimään eikä enää käynyt metsällä kuin syksyisin hirvijahdissa isänsä kanssa.
Kaikki oli hyvin, kunnes lapsemme alkoivat olemaan 3 ja 4 vuotiaita.
Se oli aivan tavallinen päivä, kun poliisi soitti minulle ja kertoi mieheni kuolleen. Hän oli tehnyt itsemurhan ampumalla itseään haulikolla päähän. En tuolloin
edes tiennyt miehelläni olleen hallussa koko haulikkoa, jonka uskoin jääneen maaseudulle hänen isänsä asekaappiin. Seuraavat päivät olivat kuin sumua. Odotin vain
miestäni kotiin, mutta hän ei tullut. Minkäänlaista kriisiapua ei ollut, eikä sitä edes tarjottu. Kun viimein tajusin mieheni kuolleen, olimme olleet lasten
kanssa useamman päivän ilman ruokaa. Minä olin vain istunut sohvalla ja tuijottanut eteenpäin.
En löytänyt tilanteeseen muuta ratkaisua, kuin juomalla kaapissa olleen viinapullon, joka mieheltäni oli sinne jäänyt. Lasten itkua ei enää ollut, sammuin humalassa
olohuoneen lattialle, ja kun heräsin, tajusin soittaa hätänumeroon, jota en aluksi muistanut. Poliisit ja lastensuojeluviranoamiset tulivat ja veivät lapset lastenkotiin
ja minut jätettiin niille sijoin. En vieläkään ymmärrä miksi minua ei autettu.
Kun seuraava päivä valkeni, kävin hakemassa Alkosta lisää viinaa, koska tunsin tarvitsevani sitä. Turrutin itseäni useamman päivän viinalla, kunnes äitini tuli kylään
suunnittelemaan mieheni hautajaisia. Kun hänelle selvisi mitä olin tehnyt, kutsui hän minua huonoksi äidiksi ja alkoi itkemään. Saman päivän iltana hän lähti takaisin
maaseudulle ja pyysi etten tulisi koskaan käymään kotona. Hän jätti minut yksin, kuten kaikki muutkin. Viinasta sain apua ahdistukseen, joka kasvoi päivä päivältä. En
muista edes olleeni mieheni hautajaisissa, vaikka väitetään minun olleen siellä.
Kun rahat alkoivat olemaan totaalisen vähissä, tuli häätöilmoitus, joka oli haettu käräjäoikeudelta. Lensin pihalle asunnosta. Yhteiskunnan tuilla ostin viinaa.
Jossain vaiheessa, kun viimeinenkin ystäväni pyysi minua muuttamaan pois sohvaltaan, tutustuin Helsingin juoppoporukoihin. Silloin kun rahaa ei yksinkertaisesti ollut,
kävin Alkosta varastamassa viinapullon. Kun ensimmäisen kerran jäin kiinni, vietiin minut Pasilaan poliisiasemalle putkaan. Se tuntui todella pahalta, koska
putkan aulatilassa minua vastassa oli todella inhottava naiskonstaapeli, joka suorastaan härnäsi minua.
-Sindi