Lue keskustelun säännöt.
Miksi tämä ei olisi aamu viimeinen?
15.09.2017 |
Minä haluaisin löytää jonkun jota syyttää. Tuntea vihaa ulkopuolista tahoa kohtaan. Oikeuttaa sen kuopan, jossa hukkuen seison.
Mutta ei. Itse olen kaiken aiheuttanut. Syöksänyt itseni tilanteeseen, jossa ei ole mitään hyvää.
On huijausta elää elämää, jota sietääkseen on pakko ajatella pinnallisesti ja sulkea oma tilanteensa pois ajatuksista. Ei ihminen kykene loputtomiin valehtelemaan tilanteestaan muille ja itselleen, eikä kestämään sitä häpeää, jonka jokainen maapallolla viettämänsä sekunti itselleen ja lähipiirille aiheuttaa.
On ihmisiä joilla menee huonosti työelämässä, mutta heillä on perhe. Ihmisiä jotka epäonnistuvat aina rakkaudessa, mutta he tuovat iloa muiden elämään. Köyhät ja heikot tuntevat usein olonsa epämukavaksi, mutta he ovat lahjakkaita nauttien siitä mitä tekevät.
Minulla ei ole näistä mitään. Ei ole ei tule. Se on totuus, jonka ajatteleminen saa sielun huutamaan tuskasta jota mieli ei kestä.
Miksi ei siis tämä ole oikea aamu poistua?
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska elämä on muutenkin niin lyhyt ja uusi päivä voi olla edellistä parempi! Ikinä ei kannata vain luovuttaa!
En ole samaa mieltä.
Kun olet 40-vuotias, kouluttamaton, lähes työkokemukseton, yksinäinen, vailla ainuttakaan ihmissuhdekokemusta, lahjaton ja elät valheessa, niin mielipiteesi voi muuttua. Jos lisään listaan loputkin tilanteestani alat syyttämään minua valehtelusta.
Missä on ulospääsy? Missä on toivo? Mitä järkeä on jatkaa?
Terapian suosittelu on tässä tilanteessa kuin silmälasien tarjoaminen sokealle.
Ainut keino on muuttaa jokainen tilanne normaaliksi. Se ei tule olemaan helppoa ja epäonnistumisen mahdollisuus on suuri, mutta muuta tietä pois ei ole. Koulutus on helpoin. Kahden vuoden amiskoulutus onnistuu kaikilta. Työpaikka on sitten enemmän tuurista kiinni. Pitää käyttää verkostot hyväksi ja ottaa vastaan jokainen pätkätyö. Parisuhde on hankalin. Ihmiset karsastavat kokemattomia, varsinkin iäkkäitä sellaisia. Turpiin tulee välttämättä ja usein, mutta ehkä se neula lopulta löytyy sieltä heinäsuovasta. Kannattaa ottaa jokainen paska kokemus, vähättely ja epäusko opettavana kokemuksena, sillä muuten nuo menee herkästi pään sisälle.
Tai sitten voi tietenkin myös luovuttaa. Oma valintasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseään voi auttaa myös auttamalla muita. Jos löytää jonkin keinon olla hyödyksi ja avuksi muille, tuntee olemassaolonsa merkitykselliseksi. Omaakin kokemusta tästä.
Ei tämmöinen riitä nyky-yhteiskunnassa. Toisten auttaminen ja vapaaehtoistyö on kivaa ja kunnioitettavaa, kun sen tekee kaiken lisäksi. Ollaksesi hyväksytty yhteiskunnan jäsen on sinun oltava normaali. Luuserius ei ole hyväksyttävää ja tällaisia ihmisiä syrjitään ja kammoksutaan. He ovat epäonnistujia, jotka halutaan pois näkyvistä.
Suosittelen pientä anarkiaa ja fuck it -asennetta. Ihmiset antavat ihan liikaa painoarvoa jollekin normaaliudelle. Tärkeintä on hyväksyä itse itsensä ja elämänsä - jos itse hyväksyy, muiden hyväksyntä on yhdentekevää. On helppo kuvitella että kaikkien elämän pitäisi mennä samanlaista oravanpyörässä juoksemisen rataa. Oikeasti todella suuri osa ihmisistä tuntee jossain asiassa olevansa saavuttanut vähemmän kuin muka normien mukaan pitäisi olla.
Aivan, olet oikeassa. Jos luit ketjua yhtään enemmän huomaat, että minä en ole saavuttanut mitään. Tätä on vaikea hyväksyä, jos sitä ei hyväksy ympäröivä yhteiskunta tai ihmiset. En hyväksy sitä, en hyväksy itseäni ja siksi en tilannettani kenellekään paljasta. Olen ennemmin eristäytynyt kuin yleinen naurunkohde.
Joka ikinen päivä. Ei poikkeusta sääntöön. Joka ikinen päivä olen kuin kala kuivalla maalla. Sätkin haukkoen henkeä, kun normaali maailma, normaaleine ihmisineen astuu eteeni pelottavana, ahdistavana. He keskustelevat lapsista, matkoista, suhteista, työurista, uusista taloista, autoista. Minä käperryn, teen itseni pieneksi ja haluan poistua tilanteesta. Jos kysytään avaan ennaltaharjoiteltujen vastausten laatikon ja toivon, että sanomalla jotain ympäripyöreää normaalin ihmisen kulissini pysyy edes jotenkin pystyssä. Kulissin perustukset ovat kuitenkin epävakaat. Se ilmenee ihmisten vähättelevissä asenteissa, ei niin piilotetussa vittuilussa ja tuomitsevissa katseissa.
Loppuvuosi ja kevät ovat vielä pakollisten sitoumuksien aikaa. Hölmönä kuvittelin, että ihmisten tapaaminen ja kotoa poistuminen auttaisi. Ei se auta. Pelkäät jokaista hetkeä, elät valheessa ja näet tilanteesi toivottomuuden entistä selkeämmin. Häviäisin näkyvistä heti, jos se olisi mahdollista. Nyt edessä on parin kuukauden hidas hiipuminen ja välitilinpäätös ensimmäisten päivänkakkaroiden kurottaessa terälehtiään aurinkoa kohden.
Voinko jättää joulun väliin?
Yksi päivä vielä menisi. Syötäisiin, kuunneltaisiin musiikkia, jaettaisiin lahjoja ja puhuttaisiin pinnallisia. Sen vielä kestäisin. Toisena päivänä aletaan puhua elämästä. Töistä, kavereista, lapsista, suhteista, tulevaisuudesta ja kaikesta mikä normaaliin aikuisuuteen kuuluu. Miksi minun pitäisi osallistua tuohon? Miksi minun pitäisi tuntea ja aiheuttaa häpeää?
Tiedostan että tämä oli tässä. Haluaisin silti nauttia edes joskus elämän pienistä, hienoista hetkistä. Valitettavasti yhteiskunta, sosiaaliset normit ja muut ihmiset eivät anna tähän mahdollisuutta. Siksi ainoa mahdollisuus on olla yksin ja kuvitella olevansa normaali, onnellinej ihminen. Edes hetken. Kunnes pimeys valtaa taas pienen ihmisen.
Taas yksi valvottu yö. Eikö kesän ja valon pitänyt piristää? Näen aamuauringon nousevan, luonnon heräävän, mutta hymyn ja aamuteen sijaan suljen ikkunaverhot ja yritän saada edes hetken unta.
Viime kesänä olin sentään vielä jonkinlaisessa fyysisessä kunnossa. Kävin lenkillä, pelasin jalkapalloa ja joskus jopa kävelin ihmisten ilmoille lukemaan kirjaa aurinkoon. Nyt sairastelut ovat hävittäneet kunnon ja tuoneet tilalle sen verran lisää keskivartalomassaa, että yritän liikkua vain joko äärimmäisen aikaisin aamulla tai lähempänä keskiyötä. Pimeyden verhon suojaan ei pääse useampaan kuukauteen, joten verhoudun hiljaiseen kaupunkiin, pukeudun harmaaseen ja menen siellä missä seuranani on vain linnun laulu.
Nyt edessä on myös työvoimatoimiston pakottama tulevaisuudenselvityskurssitus. On löydettävä perusilme ja lähdettävä esittämään normaalia. Mitään hyötyähän tuosta ei tällaiselle ihmiselle ole, mutta koska olen kykenemätön myöntämään olevani ehkä avun tarpeessa menen tuonne kuin kuuliaisen työttömän kuuluu ja otan mitä tarjotaan.
Kun saan olla rauhassa ja en ajattele tilannettani kykenen toimimaan funktionaalisena ihmisenä melkein täyspäiväisesti. Jokainen hetki ja muistutus umpikujastani saa minut vajoamaan ja nousu on kerta kerralta vaikeampaa.
Tulisivatpa jo sykyn sateet.
ap
Suosittelen pientä anarkiaa ja fuck it -asennetta. Ihmiset antavat ihan liikaa painoarvoa jollekin normaaliudelle. Tärkeintä on hyväksyä itse itsensä ja elämänsä - jos itse hyväksyy, muiden hyväksyntä on yhdentekevää. On helppo kuvitella että kaikkien elämän pitäisi mennä samanlaista oravanpyörässä juoksemisen rataa. Oikeasti todella suuri osa ihmisistä tuntee jossain asiassa olevansa saavuttanut vähemmän kuin muka normien mukaan pitäisi olla.