Miksi tämä ei olisi aamu viimeinen?

Niin, yksinäisyys, surun ystävä

ja suurten aattehien äiti hellä,

sen läheisyys se on niin lämmintä

ja armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on

ja ilma ahdistaa ja elo painaa

ja uskon kukka kun on tuoksuton,

kun riemu vaipunut ja toivo vainaa.

Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa

on käydä yksin, yksin talvi-öissä

ja nähdä eessään laaja erämaa

ja kauvas harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell’ on hiljaisuus

ja elon aate kaikuu korkealta:

Työn rantamalla kasvaa rauhan kuus

ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas,

ma neuvon seuraa sekä – ilta-unta!

Sa erämaata kannat povessas

ja yötä, talvea ja talven lunta.

Kirjoita ap kirja. Lukemani perusteella osaat kirjoittaa tosi hienosti ja sujuvasti.

Viikonloppu tuli tällä kertaa juuri oikeaan aikaan. Lauantainen auringonpaiste antoi hyvän syyn poistua asunnosta, napata pari pussia takataskuun ja polkea lähimetsään sieniretkelle. Puiden välistä maata säteillään valaiseva aurinko antoi myös rohkeutta pohtia omaa tilannetta. Käydä läpi selviytymiskeinoja ja niitä ajatusmalleja, jotka estävät alhon laaksoon vajoamisen, mutta antavat mahdollisuuden elää arkea edes hieman normaalia muistuttavalla tavalla.

Päällimmäisenä mielessä oli se kaiken alleen musertava tunne, joka valtaa mielen joka kerta, kun ajattelen ja käyn läpi sitä tilannetta, johon olen itseni ajanut. Se on tunne, jota en halua kokea. Helpoin keino tuohon on minun osaltani eristää itsensä kaikesta ja kaikista, jotka saattavat nostaa tuon tunteen esille. Ei ihmiskontakteja, ei työnhakua, ei mitään uutta. Pysytellessäni hyvin pinnallisella tasolla ja keskittyen vain hetkeen on mahdollista pitää ajatus kasassa ja pään sisäpuolikin murtumatta.

On aika unohtaa hassuttelu paremmasta ja tunnustaa lohduton totuus. Tämä on se helppo osuus. Tärkeintä on hyväksyä tilanne ja samalla jättää se kauas taakse. Kun hautaa totuuden voi alkaa rakentaa vaihtoehtoista, uutta totuutta. Tämä on nyt elämäni. Etenen etappi etapilta, en ajattele, vaan suljen tietoisesti pahan pois.

Tänään käyn lenkillä, teen ruokaa ja verestän vanhaa taitoa. En minä tätä nuorempana itselleni toivonut, mutta oman epäonnistumisensa kanssa on kyettävä elämään. Tämä on minun tapani.

Vierailija kirjoitti:

Ap. Älä.

Hae apua.

On ihan nyt sairasta shittiä, ymmärräthän sen itsekin? Soita päivystykseen, kriisipuhelimeen, jonnekin. Nyt.

Tämä vastaus monista jäi pyörimään eniten päässä.

Olenko sairas? Täysin sekaisin? Onko suurin osa ihmisistä oikeasti tätä mieltä?

Eikö tuskan lopettaminen voi koskaan olla loogisen ja pitkällisen harkinnan tulos? Jos on pohtinut jatkamisen haitat ja hyödyt, ja päätynyt ratkaisuun? En minä ole tässä tilanteessa, koska olen masentunut ja surullinen. Olen masentunut ja surullinen, koska olen itseni tähän jamaan päästänyt. Miksi on niin suuri tabu olla heikko ja haluta pois siitä mikä itseä surettaa? Eikö saa olla pettynyt elämään ja itseensä ellei ole maailman surkein ihminen?

Olen ollut aina realisti. Realisti sisälläni on havannoinut mahdollisuudet tilanteen muuttamiselle lähes mahdottomaksi, joten realisti haluaa vetäytyä pois yrittämästä. Heikko ihminen sisällä haluaa myös minimoida riskit itsensä jatkuvalle satuttamiselle henkisesti. Tämä siis on ilmeisesti normaalien ihmisten keskuudessa kiellettyä ja ei-hyväksyttävää käytöstä?

Minulla on vähän samankaltaisia ajatuksia.

Opiskelen nyt viimeistä vuotta ammattikorkeakoulussa. Töitä pitäisi alkaa löytämään, mutta vaikeaa se on. Minä en jaksa tätä yhteiskuntaa, jossa täytyy kilpailla kaikesta. Varsinkin työpaikoista. Olen laittanut hakemuksia ja päässyt haastatteluun. Minua ei kuitenkaan koskaan valita. Olen todella väsynyt tähän. Minä haluaisin elää leppoista ja mukavaa elämää. Käydä töissä muutaman tunnin, tienata rahaa niin, että saan ruokaa, hygieaniatarvikkeita ja jotain mukavuuksia. Loppuajan tehdä itselle  mieluisia asioita. Mutta ei. Jos pääsen töihin, olen siellä 8h päivästä maanantaista perjantaihin. Heti ma aamuna odotan jo viikonloppua. Ensin siitä työpaikasta pitäisi taistella sen saadakseen, mutta en jaksaisi sitäkään. En siis ole mitenkään kunnianhimoinen ja tässä nykyisessä yhteiskunnassa on vaikea pärjätä, jos ei sitä ole. Me mukavuudenhaluiset laiskimukset tipumme helposti ulkopuolelle.

Olen siis tullut siihen lopputulokseen, että en vain sovi tänne, mutta olen liian pelkuri kuolemaankaan. Aika toivoton olo tällä hetkellä. Elämässä ei tunnu olevan mitään sellaista aitoa iloa tuottavaa, joka pitäisi minut halukkaana elämään. Kaikki mitä teen, teen vain velvollisuudentunteesta. Käyn kävelyllä, teen ruokaa, siivoan jne. Toisinaan tunnen pientä iloa jostain, mutta sitten muistan taas surkean tilanteeni.

Itselläni tämä epätoivoinen olo johtuu elämäntilanteesta. Se aiheuttaa masennuksen, joka ei korjaannu, jos olosuhteet eivät muutu paremmaksi. Ja näin realistina tiedostan, että vaikeaa niiden on muuttua. Olen noidankehässä. Epätoivoinen olo näkyy ulospäin ja aiheuttaa lamaannusta ja srjäytymistä, mutta sen epätoivoisen olon muuttumiseen tarvittaisiin isoja muutoksia elämäntilanteeseen. Kai minun pitäisi kokea joku valaistuminen, että lakkaisin yksinkertaisesti välittämästä mistään kovin maallisesta, mutta olen luonteeltani niin kyyninen ja realisti, että se on aika mahdotonta. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vähän samankaltaisia ajatuksia.

Opiskelen nyt viimeistä vuotta ammattikorkeakoulussa. Töitä pitäisi alkaa löytämään, mutta vaikeaa se on. Minä en jaksa tätä yhteiskuntaa, jossa täytyy kilpailla kaikesta. Varsinkin työpaikoista. Olen laittanut hakemuksia ja päässyt haastatteluun. Minua ei kuitenkaan koskaan valita. Olen todella väsynyt tähän. Minä haluaisin elää leppoista ja mukavaa elämää. Käydä töissä muutaman tunnin, tienata rahaa niin, että saan ruokaa, hygieaniatarvikkeita ja jotain mukavuuksia. Loppuajan tehdä itselle  mieluisia asioita. Mutta ei. Jos pääsen töihin, olen siellä 8h päivästä maanantaista perjantaihin. Heti ma aamuna odotan jo viikonloppua. Ensin siitä työpaikasta pitäisi taistella sen saadakseen, mutta en jaksaisi sitäkään. En siis ole mitenkään kunnianhimoinen ja tässä nykyisessä yhteiskunnassa on vaikea pärjätä, jos ei sitä ole. Me mukavuudenhaluiset laiskimukset tipumme helposti ulkopuolelle.

Olen siis tullut siihen lopputulokseen, että en vain sovi tänne, mutta olen liian pelkuri kuolemaankaan. Aika toivoton olo tällä hetkellä. Elämässä ei tunnu olevan mitään sellaista aitoa iloa tuottavaa, joka pitäisi minut halukkaana elämään. Kaikki mitä teen, teen vain velvollisuudentunteesta. Käyn kävelyllä, teen ruokaa, siivoan jne. Toisinaan tunnen pientä iloa jostain, mutta sitten muistan taas surkean tilanteeni.

Itselläni tämä epätoivoinen olo johtuu elämäntilanteesta. Se aiheuttaa masennuksen, joka ei korjaannu, jos olosuhteet eivät muutu paremmaksi. Ja näin realistina tiedostan, että vaikeaa niiden on muuttua. Olen noidankehässä. Epätoivoinen olo näkyy ulospäin ja aiheuttaa lamaannusta ja srjäytymistä, mutta sen epätoivoisen olon muuttumiseen tarvittaisiin isoja muutoksia elämäntilanteeseen. Kai minun pitäisi kokea joku valaistuminen, että lakkaisin yksinkertaisesti välittämästä mistään kovin maallisesta, mutta olen luonteeltani niin kyyninen ja realisti, että se on aika mahdotonta. 

Samankaltaisuus on yksilöllinen tunne.

Sinulla on pelko tulevasta, minulla tieto. Sinua ahdistaa mahdollinen jatkuva epäonnistuminen, minä olen epäonnistunut.

Jo suoritettu tutkinto nostaa sinut asteikon toiseen päähän. On toki epävarmaa takaako tuo tutkinto näinä aikoina yhtään mitään, mutta se on sentään todiste edes yksittäisestä onnistumisesta elämästä. On nimittäin yllättävän vaikea hakea heikkona hetkenä tukea aikasemmista onnistumisen tunteista, jos nuo tunteet ovat kaikki lapsuudesta. Se mitä olisin halunnut kertoa aikaisemmalle itselleni on, että yritä edes kerran. Ihmisillä on rajansa ja jatkuvat epäonnistumiset sekä hylkäämiset saavat lopulta ämpärin loiskumaan yli, mutta vaikeinta on katkeruus tekemättömiä tekoja kohtaan.

Itseään voi auttaa myös auttamalla muita. Jos löytää jonkin keinon olla hyödyksi ja avuksi muille, tuntee olemassaolonsa merkitykselliseksi. Omaakin kokemusta tästä.

Joo täältä poistumista olen jo kauan miettinyt.

Nico on sitäpaitsi ihan paska nimi.

Teinipoikajonne

Kovisjonne

Kerran elämässäni tavannut. Yhden ainoan kerran.

kuskasin kerran hänen ystäväänsä. Hän katsoi toisesta autosta jotenkin tyyliin, että mitä sä kuvittelet neiti olevas. Mietin jo illoin että mikä on ongelma.

Taisi olla ystävälleen jotenkin kateellinen jostain...

Vierailija kirjoitti:

Itseään voi auttaa myös auttamalla muita. Jos löytää jonkin keinon olla hyödyksi ja avuksi muille, tuntee olemassaolonsa merkitykselliseksi. Omaakin kokemusta tästä.

Tuolla jo aikaisemmin kerroin, että yksi mielen- ja ahdistuksenhallinnan keinoistani on vanhempieni ja sisarusteni auttaminen. Pyrin myös olemaan kavereiden tukena, jos he sitä tarvitsevat. Olen myös tutkinut mahdollisuuksia vapaaehtoistyöhön (urheiluseurat, kaveripalvelut), mutta näissä on ongelmana uusien tuntemattomien ihmisten kohtaaminen. Valehtelukiintiöni on lähes täynnä, enkä haluaisi lisätä sen sisältöä oikeastaan yhtään.

Tällaisten ihmisten seurassa pitäisi aina olla vähän anteeksipyyteleväinen.

Tai sitten miellyttää. Jotkut osaa sen niin taitavasti.

"Se mitä olisin halunnut kertoa aikaisemmalle itselleni on, että yritä edes kerran. Ihmisillä on rajansa ja jatkuvat epäonnistumiset sekä hylkäämiset saavat lopulta ämpärin loiskumaan yli, mutta vaikeinta on katkeruus tekemättömiä tekoja kohtaan."

Ap, nyt olet se aikaisempi itsesi, jo silmänräpäyksessä. Juuri tuollainen ajattelutapa vie siihen, mitä kuvailit.

Sanon kokemuksesta samalla viivalla, en tuomitse. Aloita nyt niiden asioiden tekeminen. Vaikka turhauttavaa onkin, niin alusta asti, kuin olisit siinä kohdassa nyt, missä mielestäsi "olisi pitänyt toimia silloin joskus".

Aloita vielä ihan ensimmäisenä kartoittamalla kirjallisesti mitä haluat elämältä. Älä pelkää epäonnistumista yrittäessäsi. Se pelko tuntuu estävän sinua yrittämästä ja valitsemasta elämän ja vähittäisen onnistumisen tien.

Vierailija kirjoitti:

"Se mitä olisin halunnut kertoa aikaisemmalle itselleni on, että yritä edes kerran. Ihmisillä on rajansa ja jatkuvat epäonnistumiset sekä hylkäämiset saavat lopulta ämpärin loiskumaan yli, mutta vaikeinta on katkeruus tekemättömiä tekoja kohtaan."

Ap, nyt olet se aikaisempi itsesi, jo silmänräpäyksessä. Juuri tuollainen ajattelutapa vie siihen, mitä kuvailit.

Sanon kokemuksesta samalla viivalla, en tuomitse. Aloita nyt niiden asioiden tekeminen. Vaikka turhauttavaa onkin, niin alusta asti, kuin olisit siinä kohdassa nyt, missä mielestäsi "olisi pitänyt toimia silloin joskus".

Aloita vielä ihan ensimmäisenä kartoittamalla kirjallisesti mitä haluat elämältä. Älä pelkää epäonnistumista yrittäessäsi. Se pelko tuntuu estävän sinua yrittämästä ja valitsemasta elämän ja vähittäisen onnistumisen tien.

Totta pirussa minua pelottaa.

Keski-ikäisenä pitäisi tehdä tai ainakin yrittää tehdä ne asiat, jotka suurimmalla osalla on tehty viimeistään kaksvitosena. Tiedän että sorrun taas perisyntiini ja vertaan itseäni muihin, mutta sen välttäminen on lähes mahdotonta. Samalla pelottaa myös mahdollinen epäonnistuminen. Mitä jos keskeytän taas yhden koulutuksen? Mitä jos koulutuksesta huolimatta ikäni ja olematon työhistoriani estävät työllistymisen? Mitä jos avaan itseni toiselle ihmiselle, mutta hän katsoo kokematonta aikuista kuin terve ihminen ruttoa kantavaa?

Ei voi voittaa, jos ei yritä. Tiedän tämän. Tiedän myös miten kapealla narulla tasapainoilua elämäni on ja riskinä on sen narun katkeaminen uusien takapakkien myötä. Hankalaa on kun ihminen joutuu kaivamaan kaiken voiman yksin itsestään, eikä kukaan taputa selkään ja ojenna pudonnutta elämänlangan pätkää takaisin vastatuulessa tallustajalle.

Vierailija kirjoitti:

Itseään voi auttaa myös auttamalla muita. Jos löytää jonkin keinon olla hyödyksi ja avuksi muille, tuntee olemassaolonsa merkitykselliseksi. Omaakin kokemusta tästä.

Ei tämmöinen riitä nyky-yhteiskunnassa. Toisten auttaminen ja vapaaehtoistyö on kivaa ja kunnioitettavaa, kun sen tekee kaiken lisäksi. Ollaksesi hyväksytty yhteiskunnan jäsen on sinun oltava normaali. Luuserius ei ole hyväksyttävää ja tällaisia ihmisiä syrjitään ja kammoksutaan. He ovat epäonnistujia, jotka halutaan pois näkyvistä.