Miksi tämä ei olisi aamu viimeinen?

Tänään ei satanutkaan.

Siinä yksi syy.

Vierailija kirjoitti:

Minä haluaisin löytää jonkun jota syyttää. Tuntea vihaa ulkopuolista tahoa kohtaan. Oikeuttaa sen kuopan, jossa hukkuen seison.

Mutta ei. Itse olen kaiken aiheuttanut. Syöksänyt itseni tilanteeseen, jossa ei ole mitään hyvää.

On huijausta elää elämää, jota sietääkseen on pakko ajatella pinnallisesti ja sulkea oma tilanteensa pois ajatuksista. Ei ihminen kykene loputtomiin valehtelemaan tilanteestaan muille ja itselleen, eikä kestämään sitä häpeää, jonka jokainen maapallolla viettämänsä sekunti itselleen ja lähipiirille aiheuttaa.

On ihmisiä joilla menee huonosti työelämässä, mutta heillä on perhe. Ihmisiä jotka epäonnistuvat aina rakkaudessa, mutta he tuovat iloa muiden elämään. Köyhät ja heikot tuntevat usein olonsa epämukavaksi, mutta he ovat lahjakkaita nauttien siitä mitä tekevät.

Minulla ei ole näistä mitään. Ei ole ei tule. Se on totuus, jonka ajatteleminen saa sielun huutamaan tuskasta jota mieli ei kestä.

Miksi ei siis tämä ole oikea aamu poistua?

Viestisihän osoittaa, että sinä et valehtele tilanteestasi itsellesi, vaan olet nimenomaan rehellinen eli tunnustat hankalan tilanteesi. Se on jo aika paljon, monilla ei ole sitäkään.

Elämänsä eläminen ja jatkaminen (eli se ettei tee itsemurhaa) ei ole "huijausta", vaan totuuden mukainen valinta.

Olet ihan varmasti onnistunut paremmin joissain asioissa moniin muihin verrattuna ihan objektiivisesti arvioiden, jos sillä kerran on niin suuri merkitys sinulle. Esim. aloitusviestisi perusteella olet analyyttinen ja osaat ilmaista itseäsi kirjallisesti. Ehkä käsityksesi itsestäsi ja kyvyistäsi on vääristynyt, ja näet itsesi huonompana kuin olet?

Samanaikaisesti minusta vaikuttaa, että käsityksesi muista ihmisistä on vääristynyt taas siihen suuntaan, että näet heidät parempina, kyvykkäämpinä ja onnistuneempina kuin he ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä on muutenkin niin lyhyt ja uusi päivä voi olla edellistä parempi! Ikinä ei kannata vain luovuttaa!

En ole samaa mieltä.

Kun olet 40-vuotias, kouluttamaton, lähes työkokemukseton, yksinäinen, vailla ainuttakaan ihmissuhdekokemusta, lahjaton ja elät valheessa, niin mielipiteesi voi muuttua. Jos lisään listaan loputkin tilanteestani alat syyttämään minua valehtelusta.

Missä on ulospääsy? Missä on toivo? Mitä järkeä on jatkaa?

Jospa avaisit hieman taustoja niin saisimme tietää oletko vain olosuhteiden uhri vaiko  itse myötävaikuttanut nykyiseen tilanteeseesi.

Esim: miksi  ei ole koulutusta? Onko sinulle todettu  jokin oppimisen estävä fyysinen tai psyykkinen tila vai onko tapanasi jättää vaan kaikki kesken. Onko  sinulla jokin asia jonka osaaminen tuottaa sinulle iloa?

Miksi ei ole ihmissuhdekokemusta (tarkoittanee parisuhdetta)? Onko  sosiaalisissa taidoissani jotain kehittämisen varaa?

(kommentti: on ilmeisesti, koska negatiivisuus ei  vedä kuin negatiivisuutta ja lisää pettymyksiä puoleensa mutta palataaan siihen myöhemmin).

Miksi ja miten elät valheessa?  Voidaanko  tilannetta jotenkin pikkuhiljaa muuttaa?

Aloitetaan vyyhdin aukominen vaikka noista.

Odotan vastaustasi. Listaa ihan asiallisesti  syitä mitkä ovat johtaneet nykytilanteeseen niin pohditaan yhdessä. Täältä itsesi poistaminen vain mitätöi mahdollisuutesi parempaan elämään joten sitä en suosittele.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä on muutenkin niin lyhyt ja uusi päivä voi olla edellistä parempi! Ikinä ei kannata vain luovuttaa!

En ole samaa mieltä.

Kun olet 40-vuotias, kouluttamaton, lähes työkokemukseton, yksinäinen, vailla ainuttakaan ihmissuhdekokemusta, lahjaton ja elät valheessa, niin mielipiteesi voi muuttua. Jos lisään listaan loputkin tilanteestani alat syyttämään minua valehtelusta.

Missä on ulospääsy? Missä on toivo? Mitä järkeä on jatkaa?

Jospa avaisit hieman taustoja niin saisimme tietää oletko vain olosuhteiden uhri vaiko  itse myötävaikuttanut nykyiseen tilanteeseesi.

Esim: miksi  ei ole koulutusta? Onko sinulle todettu  jokin oppimisen estävä fyysinen tai psyykkinen tila vai onko tapanasi jättää vaan kaikki kesken. Onko  sinulla jokin asia jonka osaaminen tuottaa sinulle iloa?

Miksi ei ole ihmissuhdekokemusta (tarkoittanee parisuhdetta)? Onko  sosiaalisissa taidoissasi jotain kehittämisen varaa?

(kommentti: on ilmeisesti, koska negatiivisuus ei  vedä kuin negatiivisuutta ja lisää pettymyksiä puoleensa mutta palataaan siihen myöhemmin).

Miksi ja miten elät valheessa?  Voidaanko  tilannetta jotenkin pikkuhiljaa muuttaa?

Aloitetaan vyyhdin aukominen vaikka noista.

Odotan vastaustasi. Listaa ihan asiallisesti  syitä mitkä ovat johtaneet nykytilanteeseen niin pohditaan yhdessä. Täältä itsesi poistaminen vain mitätöi mahdollisuutesi parempaan elämään joten sitä en suosittele.

Korjattu pääte

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan meistä ei ole täysin lahjaton. Etkö sinulla ole mitään mikä sinulta sujuisi hyvin?

Tai joka tuottaisi sinulle tyydytystä? Joku elokuva, sarja, tietokonepelikään?

Urheilin joskus hieman sm-tasoa alempana. Tämä nyt on kokonaiskuvan kannalta täysin merkityksetön detalji. Tai ei se minulle ole, koska muiden normaalien saavutusten puuttuessa pidän noita aikoja vieläkin elämäni hienoimpina. Säälittävää, tiedän kyllä.

Ei vaan se on asia josta kannattaa olla ylpeä. Eivät kaikki saavuta edes tuota tasoa. Voisiko  itsensä haastaminen ja voittaminen urheilussa tuottaa sinulle hyväää mieltä vai  onko sinulle vanhoja urheiluvammoja jotka sen estäisivät?

Jos tunnet olevasi nyt noin pohjalla, lohduttaudu ajatuksella että siitä pääsee vain ylöspäin. Joten pois ajatukset viimeisestä aamusta. Huominen on jo parempi. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä mikä kiire sinne kuolemaan on. Jokainen kuolee joskus ja sen jälkeen ehtii olla kuolleena. Elämä kestää parhaimmillaan/pahimmillaankin vaan sata vuotta. Mitä sillä on väliä jos et täytä jotain keskimäärin hyvälle ihmiselämälle asetettuja standardeja. Sä et nyt ehkä saa ihmisiltä hirveästi arvostusta, mutta sulla on asiat paremmin kuin monella muulla... esimerkiksi kuolleilla. Kuolleilla ei ole mitään. Enää ikinä. 

Missään ei ole määrätty että juuri parisuhde tai työpaikka on ihmiselämän suurin täyttymys, ne on meidän aikojen tapa ajatella, ei mikään totuus. Sulla on aivan täysi oikeus etsiä elämään mielekkyyttä jostain ihan muusta. Luonnosta, filosofiasta, uskonnosta, tieteestä, liikunnasta... sun elämän tarkoitus voi olla pelkästään se että teet asioita joista nautit. Lähde pois kotoa ja tietokoneelta. Tunnen eräänkin miehen joka on meidän yhteiskunnan standardien mukaan syrjäytynyt. Hän viettää aikansa metsässä. Ajaa vanhalla autolla viikkokausiksi johonkin Lappiin ja vaeltelee siellä, kerää sen verran marjoja että saa bensaa ja pidettyä sen autonropposensa. Hänellä on todennäköisesti syvempi yhteys tähän maapalloon ja elämään, kuin monella oravanpyörässä juoksevalla kunnioitetulla veronmaksajalla. Päällisin puolin kyllä ihan räjähtänyt tyyppi ja kunnon ihmiset kiertää varmasti kaukaa.

Ongelma on, että mä en halua olla tällainen. Ehkä nauttisin olla normaali.

Ihan mitä tahansa muuta kuin olla se friikki, joka ei voi kenellekään (paitsi anonyymille nettipalstalle) paljastaa todellista tilannettaan, koska tuo paljastus saattaisi hänet lopullisesti normaalin yhteisön ulkopuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sua jonkun verran nuorempi mutta samassa suossa rämpinyt jo 10vuotta. Tiedän miltä se tuntuu. Olen vahingoittanut itseäni ja halunnut poistua. Olen sortunut juomaan ja ollut hoidossa suljetullakin.

Joskus elämä on kamalaa. Eri ihmisillä eri syistä. Sulla ja mulla on se yhteistä, että itse on itselleen se suurin susi, jota yhteiskunta ja ympäristö ruokkii. On hirveää tuntea olevansa kelvoton ja arvoton, riittämätön. Tälläkin hetkellä minä täällä kipuilen mitä seuraavaksi uskallan edes yrittää kun aina vaan mokasn kaiken ihan itse ja omaa tyhmyyttäni.

Mutta jos jotain mulle on tämä 10 vuotta tuskaa opettanut niin sen että aina tulee vielä se kauniskin päivä. Se voi olla yksi 10:stä tai 100:sta mutta se tulee, päivä, jona ajattelet että onneksi en vielä mennytkään.

En ana neuvoja tekemiseen koska tiedän ettei sun tämänhetkisessä olotilassa tunnu inspiroivan mikään, ei taiteilu eikä patikointi. Mutta suosittelen kuitenkin avun hakemista. Puhuminen jonkun ihmisen kanssa, mielellään ammattilaisen, saattaisi avata sulle uusia polkuja. Nyt ajatukset kulkevat vain samaa kehää etkä näe poispääsyä. Mutta keskustelu voisi saada sut näkemään kuinka kovat odotukset sulla itseäsi kohtaan on vaikka kirjoitat että rima on maassa. Siksi sä siihen kompastut, koska sä näet sen eri kohdassa kuin se onkaan. :)

Kaikkea hyvää sulle. Luota huomiseen.

Kiitos.

En todellakaan usko olevani millään tavalla uniikki tilanteeni kanssa. Poikkeva toki, mutta en ainut tässä maailmassa. Tunnistan myös itseni tuosta noidankehäajattelusta, jota on valonsäteiden puuttuessa todella hankala katkaista. En kuitenkaan osaa nähdä miten asioiden avaaminen vieraalle ihmiselle voisi tuoda tilanteeseeni kuin hetkellisen helpotuksen. Ongelmani ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin konkreettisia, olemassa olevia. Eivät ne häviä mihinkään istumalla terapeutin vastaanotolla. Kotiin tullessani olisin yhä se työhön kelpaamaton, seurustelukelvoton ihminen, vaikkakin sitten hieman paremmalla aivokemialla varustettuna.

Vierailija kirjoitti:

Itsesääli ja marttyyriksi heittäytyminen ei ainakaan asiaasi edistä. Jos vain tuijotat sitä, mitä et osaa, voi saada ja mikä on ulottumattomissasi jämähdät paikallesi tuijottamaan napaasi. Niin kuin nyt teet.

Olet itse oman onnesi seppä kuten me kaikki muutkin. Elämän tarkoitus ja mielekkyys pitää itse löytää, ei sitä kukaan valmiina eteen tuo. Jos on masentunut niin kuin tunnut olevan, on haettava apua ja helpotusta tilanteeseen. 

Tunnut kuvittelevan, että on olemassa jokin tietty kaava jonka mukaan elämä pitää mennä jotta se olisi hyvää ja onnistunutta. Olet luonut jonkinlaisen mallin minkälainen elämän pitää olla. Muuten olet epäonnistunut. Eihän se niin mene! Suorista selkäsi, nosta silmäsi sieltä navastasi ja katso elämää uusin uteliain silmin! Etsi ja löydä oma tarkoituksesi!

Tiedän, ei ole helppoa eikä kivaa. Mutta elämä harvoin antaa niitä helppoja ja kivoja juttuja. Siksi ne ovatkin niin arvokkaita ja niihin kannattaa pyrkiä! Potkaise itseäsi persuuksiin ja ala toimia! Mene ja hae apua masennukseen, työskentele itse sen eteen että saat mielesi ylös pohjamudista. Jokainen pieni askel parempaan antaa toivoa ja motivaatiota jatkaa! Elämä on täynnä mahdollisuuksia ja  uutta koettavaa ja nähtävää. Ja elämästä ei saa uusintaa. Se on tässä ja nyt.

Tässä on hienosti tiivistetty miksi olen jättänyt ne harvat mahdollisuudet puhua omasta tilanteestani ja sen aiheuttamista tunteista käyttämättä, ja mieluummin eristäytynyt yhä syvemmälle oman mieleni sopukoihin. Kyllä minä tunnustan, että uhriudun ja olen heikko. Ilmeisesti tämä on minunkin tilanteessani kiellettyä? En ole kyennyt ratkaisemaan ongelmiani, enkä kykene nauttimaan pienestäkään onnistumisesta, koska samaan aikaan saamattomuuden likasanko vetää toisaalla koko elämäksi kutsumaamme tornia nurin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sua jonkun verran nuorempi mutta samassa suossa rämpinyt jo 10vuotta. Tiedän miltä se tuntuu. Olen vahingoittanut itseäni ja halunnut poistua. Olen sortunut juomaan ja ollut hoidossa suljetullakin.

Joskus elämä on kamalaa. Eri ihmisillä eri syistä. Sulla ja mulla on se yhteistä, että itse on itselleen se suurin susi, jota yhteiskunta ja ympäristö ruokkii. On hirveää tuntea olevansa kelvoton ja arvoton, riittämätön. Tälläkin hetkellä minä täällä kipuilen mitä seuraavaksi uskallan edes yrittää kun aina vaan mokasn kaiken ihan itse ja omaa tyhmyyttäni.

Mutta jos jotain mulle on tämä 10 vuotta tuskaa opettanut niin sen että aina tulee vielä se kauniskin päivä. Se voi olla yksi 10:stä tai 100:sta mutta se tulee, päivä, jona ajattelet että onneksi en vielä mennytkään.

En ana neuvoja tekemiseen koska tiedän ettei sun tämänhetkisessä olotilassa tunnu inspiroivan mikään, ei taiteilu eikä patikointi. Mutta suosittelen kuitenkin avun hakemista. Puhuminen jonkun ihmisen kanssa, mielellään ammattilaisen, saattaisi avata sulle uusia polkuja. Nyt ajatukset kulkevat vain samaa kehää etkä näe poispääsyä. Mutta keskustelu voisi saada sut näkemään kuinka kovat odotukset sulla itseäsi kohtaan on vaikka kirjoitat että rima on maassa. Siksi sä siihen kompastut, koska sä näet sen eri kohdassa kuin se onkaan. :)

Kaikkea hyvää sulle. Luota huomiseen.

Kiitos.

En todellakaan usko olevani millään tavalla uniikki tilanteeni kanssa. Poikkeva toki, mutta en ainut tässä maailmassa. Tunnistan myös itseni tuosta noidankehäajattelusta, jota on valonsäteiden puuttuessa todella hankala katkaista. En kuitenkaan osaa nähdä miten asioiden avaaminen vieraalle ihmiselle voisi tuoda tilanteeseeni kuin hetkellisen helpotuksen. Ongelmani ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin konkreettisia, olemassa olevia. Eivät ne häviä mihinkään istumalla terapeutin vastaanotolla. Kotiin tullessani olisin yhä se työhön kelpaamaton, seurustelukelvoton ihminen, vaikkakin sitten hieman paremmalla aivokemialla varustettuna.

Mua se auttoi sillä tavalla et kun puhuin hoitajalle ääneen niitä asioita niin ne jäsentyi päässäni vähän uudella tavalla aina. En ollut monesti tajunnutkaan kuinka olen jotsin asiaa ajatellut ennen kuin puin sen sanoiksi yrittäessäni selittää sisäistä maailmaani ihmiselle jota en tunne. Joskus ihan vaan se et voi juurikin paljastaa ne epäonnistumisen aiheet ja häpeää ruokkivat todelliset ajatukset ja kokemukset auttaa. Mut ennenkaikkea on kyse siitä et joku huomauttaa että miksi muotoilit asian näin etkä noin? Huomaatko millaisia odotuksia olet asettanut itsellesi ja missä ne ovat realistisia tai epärealistisia. Se toimii, jos kontakti on hyvä.

Hyvä hoitaja myös voi antaa työkaluja käsitellä niitä menneisyyden mörköjä, kun mokasi oikein kunnolla. Usko mua, tiedän kouluja keskeyttäneenä ja työpaikkoja, parisuhteitakin pilanneena mitä on kun ei voi syyttää kuin omaa päätään. Jos ne jää käsittelemättä, jokainen uusi pienikin vastoinkäyminen romahduttaa taas. Mä olen hyväksynyt sen että olen henkisesti epävakaa mutta en sitä että se aiheuttaa tätä jatkuvaa epäonnistumista... se on tosi iso asia kun kokee ettei, mistä syystä tahansa, kykene olemaan se ihminen joka haluaisi olla. Mä olen ollut ihan kamala toisia ihmisiä kohtaan ja aina välillä sorrun ajattelemaan myös että ansaitsen tämän kaiken paskan. Se on tosi myrkyllistä.

Kun olen saanut keskusteluapua olen pikku hiljaa oppinut ymmärtämään, että tämä on myös itseään ruokkiva kierre. Koska mun odotukset on toimintakykyyn nähden liian korkealla, yritän liikaa olla täydellinen ja väsytän itseni täyain kunnes kaikki jää tekemättä, jopa peseytyminen tai syöminen. Koska miksi vaivautua? Ei se muuta sitä että olen epäonnistuja. Eihän?

Mutta kyllähän se muuttaa. Mun viime aikojen suurin saavutus on ollut että lopetin kynsien pureskelemisen. Aika mitätöntä, eikö? Silti sain siitä jonkun pikkiriikkisen buustin sille etten ole ihan toivoton. Jos pystyn tähän, ehkä pystyn muuttamaan myös muita asioita.

Lääkkeitä en ole tarvinnut, ainoastaan kuuntelijaa, järjen ääntä. Ei ole niinkään kyse kemiasta kuin ajatusmalleista, peileistä jotka heijastaa minua, sinua, muita ja maailmaa. Ja maailma on niinkuin metsä, se vastaa niinkuin sinne huudetaan. Kun tunnet olevasi kelvoton, luuseri ja arvoton, käy monesti niin että se jotenkin näkyy läpi ja on valitettavasti myös sellaisia ihmisiä jotka haistaa sen ja ehkä tietämättäänkin tulevat, ottavat ja käyttävät, mennen tullen ja palatessaan. Ja lopulta sitä on taas yksin ja ajattelee että tämä johtui minusta vaikkei se välttämättä ole totta.

Käy ihmeessä edes kokeilemassa sitä keskusteluapua. Et sä siinä mitään ainakaan menetä vaikka nyt tuntuisi että ihan turhaa. Kokeiltuasi tiedät. Voihan se olla ettei se auta sua, mutta kannattaa ennemmin yrittää kuin jäädä sinne kaivon pohjalle.

T.16

Ps. Tiedän myös mitä tarkoitat kun kirjoitit, jos kertoisin kaiken ette uskoisi. Mullakin on ollut sellainen elämä että moni luulee mun valehtelevan kun kerron rehellisesti asioistani. Jos haluat, kerro vain. Ei kaikki ole ennakkoluuloisia, vaikka iso osa onkin! :)

T.16

Vierailija kirjoitti:

Ap. Älä.

Hae apua.

On ihan nyt sairasta shittiä, ymmärräthän sen itsekin? Soita päivystykseen, kriisipuhelimeen, jonnekin. Nyt.

Kiitos?

Kuten sanoin, kun en ajattele tai puhu tilanteestani kykenen elämään ulospäin täysin normaalia elämää. Käytän aikani vanhempieni auttamiseen, urheiluun, kirjojen suurkulutukseen ja joskus harvoin kaverien tapaamiseen. Näin toimimalla itsekin huomaan, että päiviä voi kulua ajattelematta muuta kuin mitä on tekemässä. Eläen ns. hetkessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä on muutenkin niin lyhyt ja uusi päivä voi olla edellistä parempi! Ikinä ei kannata vain luovuttaa!

En ole samaa mieltä.

Kun olet 40-vuotias, kouluttamaton, lähes työkokemukseton, yksinäinen, vailla ainuttakaan ihmissuhdekokemusta, lahjaton ja elät valheessa, niin mielipiteesi voi muuttua. Jos lisään listaan loputkin tilanteestani alat syyttämään minua valehtelusta.

Missä on ulospääsy? Missä on toivo? Mitä järkeä on jatkaa?

Jospa avaisit hieman taustoja niin saisimme tietää oletko vain olosuhteiden uhri vaiko  itse myötävaikuttanut nykyiseen tilanteeseesi.

Esim: miksi  ei ole koulutusta? Onko sinulle todettu  jokin oppimisen estävä fyysinen tai psyykkinen tila vai onko tapanasi jättää vaan kaikki kesken. Onko  sinulla jokin asia jonka osaaminen tuottaa sinulle iloa?

Miksi ei ole ihmissuhdekokemusta (tarkoittanee parisuhdetta)? Onko  sosiaalisissa taidoissani jotain kehittämisen varaa?

(kommentti: on ilmeisesti, koska negatiivisuus ei  vedä kuin negatiivisuutta ja lisää pettymyksiä puoleensa mutta palataaan siihen myöhemmin).

Miksi ja miten elät valheessa?  Voidaanko  tilannetta jotenkin pikkuhiljaa muuttaa?

Aloitetaan vyyhdin aukominen vaikka noista.

Odotan vastaustasi. Listaa ihan asiallisesti  syitä mitkä ovat johtaneet nykytilanteeseen niin pohditaan yhdessä. Täältä itsesi poistaminen vain mitätöi mahdollisuutesi parempaan elämään joten sitä en suosittele.

En tiedä ovatko ne syyt tässä tilanteessa enää mitenkään oleellisia. Tietenkin virheistänsä voi ja pitää oppia, mutta epäonnistumisieni takana ei ole mitään yhdistävää punaista lankaa, jota seuraamalla löytäisin valaistuksen.

Useammasta korkeakoulusta olen keskeyttäjänä poistunut - aina eri syistä. Seurustelukokemusta ei ole, koska silloin kun sen pitäisi tapahtua olin liian ujo, saamaton ja vailla itseluottamusta. Myöhemmillä vuosilla en ole enää edes ottanut riskiä tilanteeni paljastumisesta, sillä tiedän väistämättömien takapakkien olevan vahingollisia nykytilanteessanikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sua jonkun verran nuorempi mutta samassa suossa rämpinyt jo 10vuotta. Tiedän miltä se tuntuu. Olen vahingoittanut itseäni ja halunnut poistua. Olen sortunut juomaan ja ollut hoidossa suljetullakin.

Joskus elämä on kamalaa. Eri ihmisillä eri syistä. Sulla ja mulla on se yhteistä, että itse on itselleen se suurin susi, jota yhteiskunta ja ympäristö ruokkii. On hirveää tuntea olevansa kelvoton ja arvoton, riittämätön. Tälläkin hetkellä minä täällä kipuilen mitä seuraavaksi uskallan edes yrittää kun aina vaan mokasn kaiken ihan itse ja omaa tyhmyyttäni.

Mutta jos jotain mulle on tämä 10 vuotta tuskaa opettanut niin sen että aina tulee vielä se kauniskin päivä. Se voi olla yksi 10:stä tai 100:sta mutta se tulee, päivä, jona ajattelet että onneksi en vielä mennytkään.

En ana neuvoja tekemiseen koska tiedän ettei sun tämänhetkisessä olotilassa tunnu inspiroivan mikään, ei taiteilu eikä patikointi. Mutta suosittelen kuitenkin avun hakemista. Puhuminen jonkun ihmisen kanssa, mielellään ammattilaisen, saattaisi avata sulle uusia polkuja. Nyt ajatukset kulkevat vain samaa kehää etkä näe poispääsyä. Mutta keskustelu voisi saada sut näkemään kuinka kovat odotukset sulla itseäsi kohtaan on vaikka kirjoitat että rima on maassa. Siksi sä siihen kompastut, koska sä näet sen eri kohdassa kuin se onkaan. :)

Kaikkea hyvää sulle. Luota huomiseen.

Kiitos.

En todellakaan usko olevani millään tavalla uniikki tilanteeni kanssa. Poikkeva toki, mutta en ainut tässä maailmassa. Tunnistan myös itseni tuosta noidankehäajattelusta, jota on valonsäteiden puuttuessa todella hankala katkaista. En kuitenkaan osaa nähdä miten asioiden avaaminen vieraalle ihmiselle voisi tuoda tilanteeseeni kuin hetkellisen helpotuksen. Ongelmani ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin konkreettisia, olemassa olevia. Eivät ne häviä mihinkään istumalla terapeutin vastaanotolla. Kotiin tullessani olisin yhä se työhön kelpaamaton, seurustelukelvoton ihminen, vaikkakin sitten hieman paremmalla aivokemialla varustettuna.

Mua se auttoi sillä tavalla et kun puhuin hoitajalle ääneen niitä asioita niin ne jäsentyi päässäni vähän uudella tavalla aina. En ollut monesti tajunnutkaan kuinka olen jotsin asiaa ajatellut ennen kuin puin sen sanoiksi yrittäessäni selittää sisäistä maailmaani ihmiselle jota en tunne. Joskus ihan vaan se et voi juurikin paljastaa ne epäonnistumisen aiheet ja häpeää ruokkivat todelliset ajatukset ja kokemukset auttaa. Mut ennenkaikkea on kyse siitä et joku huomauttaa että miksi muotoilit asian näin etkä noin? Huomaatko millaisia odotuksia olet asettanut itsellesi ja missä ne ovat realistisia tai epärealistisia. Se toimii, jos kontakti on hyvä.

Hyvä hoitaja myös voi antaa työkaluja käsitellä niitä menneisyyden mörköjä, kun mokasi oikein kunnolla. Usko mua, tiedän kouluja keskeyttäneenä ja työpaikkoja, parisuhteitakin pilanneena mitä on kun ei voi syyttää kuin omaa päätään. Jos ne jää käsittelemättä, jokainen uusi pienikin vastoinkäyminen romahduttaa taas. Mä olen hyväksynyt sen että olen henkisesti epävakaa mutta en sitä että se aiheuttaa tätä jatkuvaa epäonnistumista... se on tosi iso asia kun kokee ettei, mistä syystä tahansa, kykene olemaan se ihminen joka haluaisi olla. Mä olen ollut ihan kamala toisia ihmisiä kohtaan ja aina välillä sorrun ajattelemaan myös että ansaitsen tämän kaiken paskan. Se on tosi myrkyllistä.

Kun olen saanut keskusteluapua olen pikku hiljaa oppinut ymmärtämään, että tämä on myös itseään ruokkiva kierre. Koska mun odotukset on toimintakykyyn nähden liian korkealla, yritän liikaa olla täydellinen ja väsytän itseni täyain kunnes kaikki jää tekemättä, jopa peseytyminen tai syöminen. Koska miksi vaivautua? Ei se muuta sitä että olen epäonnistuja. Eihän?

Mutta kyllähän se muuttaa. Mun viime aikojen suurin saavutus on ollut että lopetin kynsien pureskelemisen. Aika mitätöntä, eikö? Silti sain siitä jonkun pikkiriikkisen buustin sille etten ole ihan toivoton. Jos pystyn tähän, ehkä pystyn muuttamaan myös muita asioita.

Lääkkeitä en ole tarvinnut, ainoastaan kuuntelijaa, järjen ääntä. Ei ole niinkään kyse kemiasta kuin ajatusmalleista, peileistä jotka heijastaa minua, sinua, muita ja maailmaa. Ja maailma on niinkuin metsä, se vastaa niinkuin sinne huudetaan. Kun tunnet olevasi kelvoton, luuseri ja arvoton, käy monesti niin että se jotenkin näkyy läpi ja on valitettavasti myös sellaisia ihmisiä jotka haistaa sen ja ehkä tietämättäänkin tulevat, ottavat ja käyttävät, mennen tullen ja palatessaan. Ja lopulta sitä on taas yksin ja ajattelee että tämä johtui minusta vaikkei se välttämättä ole totta.

Käy ihmeessä edes kokeilemassa sitä keskusteluapua. Et sä siinä mitään ainakaan menetä vaikka nyt tuntuisi että ihan turhaa. Kokeiltuasi tiedät. Voihan se olla ettei se auta sua, mutta kannattaa ennemmin yrittää kuin jäädä sinne kaivon pohjalle.

T.16

Epäilen kykyäni tuon tasoiseen itsereflektioon. Olen aina nähnyt maailman käytäntöjen ja konkretian kautta, ja suoraan sanottuna karsastanut ajatustoiminnan ylianalysointia. En kiistä sen hyötyjä tiettyjen ihmisten kohdalla ja uusien näkökulmien avaamisen positiivista vaikutusta, mutta koen silti, että tilannettani parantaisi eniten se etten olisi tässä tilanteessa.

Valitettavasti omien ajatustensa käsittely ja hyväksyminen ei ole mikään suora tie parempaan. Näissä tilanteissa on aina myös se toinen osapuoli - oli se yhteiskunta, työnantaja tai mahdollinen seurustelukumppani. He eivät voi tuomita sinua pelkästään ihmisenä, vaan joutuvat tekemään sen myös saavutuksiesi kautta. Tämä konkretian puute on se mitä pelkään. Voin oppia muuttamaan ajatusmalliani, mutta todellinen nousu kuopasta vaatii tekoja ja saavutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sua jonkun verran nuorempi mutta samassa suossa rämpinyt jo 10vuotta. Tiedän miltä se tuntuu. Olen vahingoittanut itseäni ja halunnut poistua. Olen sortunut juomaan ja ollut hoidossa suljetullakin.

Joskus elämä on kamalaa. Eri ihmisillä eri syistä. Sulla ja mulla on se yhteistä, että itse on itselleen se suurin susi, jota yhteiskunta ja ympäristö ruokkii. On hirveää tuntea olevansa kelvoton ja arvoton, riittämätön. Tälläkin hetkellä minä täällä kipuilen mitä seuraavaksi uskallan edes yrittää kun aina vaan mokasn kaiken ihan itse ja omaa tyhmyyttäni.

Mutta jos jotain mulle on tämä 10 vuotta tuskaa opettanut niin sen että aina tulee vielä se kauniskin päivä. Se voi olla yksi 10:stä tai 100:sta mutta se tulee, päivä, jona ajattelet että onneksi en vielä mennytkään.

En ana neuvoja tekemiseen koska tiedän ettei sun tämänhetkisessä olotilassa tunnu inspiroivan mikään, ei taiteilu eikä patikointi. Mutta suosittelen kuitenkin avun hakemista. Puhuminen jonkun ihmisen kanssa, mielellään ammattilaisen, saattaisi avata sulle uusia polkuja. Nyt ajatukset kulkevat vain samaa kehää etkä näe poispääsyä. Mutta keskustelu voisi saada sut näkemään kuinka kovat odotukset sulla itseäsi kohtaan on vaikka kirjoitat että rima on maassa. Siksi sä siihen kompastut, koska sä näet sen eri kohdassa kuin se onkaan. :)

Kaikkea hyvää sulle. Luota huomiseen.

Kiitos.

En todellakaan usko olevani millään tavalla uniikki tilanteeni kanssa. Poikkeva toki, mutta en ainut tässä maailmassa. Tunnistan myös itseni tuosta noidankehäajattelusta, jota on valonsäteiden puuttuessa todella hankala katkaista. En kuitenkaan osaa nähdä miten asioiden avaaminen vieraalle ihmiselle voisi tuoda tilanteeseeni kuin hetkellisen helpotuksen. Ongelmani ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin konkreettisia, olemassa olevia. Eivät ne häviä mihinkään istumalla terapeutin vastaanotolla. Kotiin tullessani olisin yhä se työhön kelpaamaton, seurustelukelvoton ihminen, vaikkakin sitten hieman paremmalla aivokemialla varustettuna.

Mua se auttoi sillä tavalla et kun puhuin hoitajalle ääneen niitä asioita niin ne jäsentyi päässäni vähän uudella tavalla aina. En ollut monesti tajunnutkaan kuinka olen jotsin asiaa ajatellut ennen kuin puin sen sanoiksi yrittäessäni selittää sisäistä maailmaani ihmiselle jota en tunne. Joskus ihan vaan se et voi juurikin paljastaa ne epäonnistumisen aiheet ja häpeää ruokkivat todelliset ajatukset ja kokemukset auttaa. Mut ennenkaikkea on kyse siitä et joku huomauttaa että miksi muotoilit asian näin etkä noin? Huomaatko millaisia odotuksia olet asettanut itsellesi ja missä ne ovat realistisia tai epärealistisia. Se toimii, jos kontakti on hyvä.

Hyvä hoitaja myös voi antaa työkaluja käsitellä niitä menneisyyden mörköjä, kun mokasi oikein kunnolla. Usko mua, tiedän kouluja keskeyttäneenä ja työpaikkoja, parisuhteitakin pilanneena mitä on kun ei voi syyttää kuin omaa päätään. Jos ne jää käsittelemättä, jokainen uusi pienikin vastoinkäyminen romahduttaa taas. Mä olen hyväksynyt sen että olen henkisesti epävakaa mutta en sitä että se aiheuttaa tätä jatkuvaa epäonnistumista... se on tosi iso asia kun kokee ettei, mistä syystä tahansa, kykene olemaan se ihminen joka haluaisi olla. Mä olen ollut ihan kamala toisia ihmisiä kohtaan ja aina välillä sorrun ajattelemaan myös että ansaitsen tämän kaiken paskan. Se on tosi myrkyllistä.

Kun olen saanut keskusteluapua olen pikku hiljaa oppinut ymmärtämään, että tämä on myös itseään ruokkiva kierre. Koska mun odotukset on toimintakykyyn nähden liian korkealla, yritän liikaa olla täydellinen ja väsytän itseni täyain kunnes kaikki jää tekemättä, jopa peseytyminen tai syöminen. Koska miksi vaivautua? Ei se muuta sitä että olen epäonnistuja. Eihän?

Mutta kyllähän se muuttaa. Mun viime aikojen suurin saavutus on ollut että lopetin kynsien pureskelemisen. Aika mitätöntä, eikö? Silti sain siitä jonkun pikkiriikkisen buustin sille etten ole ihan toivoton. Jos pystyn tähän, ehkä pystyn muuttamaan myös muita asioita.

Lääkkeitä en ole tarvinnut, ainoastaan kuuntelijaa, järjen ääntä. Ei ole niinkään kyse kemiasta kuin ajatusmalleista, peileistä jotka heijastaa minua, sinua, muita ja maailmaa. Ja maailma on niinkuin metsä, se vastaa niinkuin sinne huudetaan. Kun tunnet olevasi kelvoton, luuseri ja arvoton, käy monesti niin että se jotenkin näkyy läpi ja on valitettavasti myös sellaisia ihmisiä jotka haistaa sen ja ehkä tietämättäänkin tulevat, ottavat ja käyttävät, mennen tullen ja palatessaan. Ja lopulta sitä on taas yksin ja ajattelee että tämä johtui minusta vaikkei se välttämättä ole totta.

Käy ihmeessä edes kokeilemassa sitä keskusteluapua. Et sä siinä mitään ainakaan menetä vaikka nyt tuntuisi että ihan turhaa. Kokeiltuasi tiedät. Voihan se olla ettei se auta sua, mutta kannattaa ennemmin yrittää kuin jäädä sinne kaivon pohjalle.

T.16

Epäilen kykyäni tuon tasoiseen itsereflektioon. Olen aina nähnyt maailman käytäntöjen ja konkretian kautta, ja suoraan sanottuna karsastanut ajatustoiminnan ylianalysointia. En kiistä sen hyötyjä tiettyjen ihmisten kohdalla ja uusien näkökulmien avaamisen positiivista vaikutusta, mutta koen silti, että tilannettani parantaisi eniten se etten olisi tässä tilanteessa.

Valitettavasti omien ajatustensa käsittely ja hyväksyminen ei ole mikään suora tie parempaan. Näissä tilanteissa on aina myös se toinen osapuoli - oli se yhteiskunta, työnantaja tai mahdollinen seurustelukumppani. He eivät voi tuomita sinua pelkästään ihmisenä, vaan joutuvat tekemään sen myös saavutuksiesi kautta. Tämä konkretian puute on se mitä pelkään. Voin oppia muuttamaan ajatusmalliani, mutta todellinen nousu kuopasta vaatii tekoja ja saavutuksia.

Ja mielesi ollessa nykyisessä jamassa, saavutuksia ei tule. Ei voi oppia juoksemaan jos ei ensin opi kävelemään.

T.16

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sua jonkun verran nuorempi mutta samassa suossa rämpinyt jo 10vuotta. Tiedän miltä se tuntuu. Olen vahingoittanut itseäni ja halunnut poistua. Olen sortunut juomaan ja ollut hoidossa suljetullakin.

Joskus elämä on kamalaa. Eri ihmisillä eri syistä. Sulla ja mulla on se yhteistä, että itse on itselleen se suurin susi, jota yhteiskunta ja ympäristö ruokkii. On hirveää tuntea olevansa kelvoton ja arvoton, riittämätön. Tälläkin hetkellä minä täällä kipuilen mitä seuraavaksi uskallan edes yrittää kun aina vaan mokasn kaiken ihan itse ja omaa tyhmyyttäni.

Mutta jos jotain mulle on tämä 10 vuotta tuskaa opettanut niin sen että aina tulee vielä se kauniskin päivä. Se voi olla yksi 10:stä tai 100:sta mutta se tulee, päivä, jona ajattelet että onneksi en vielä mennytkään.

En ana neuvoja tekemiseen koska tiedän ettei sun tämänhetkisessä olotilassa tunnu inspiroivan mikään, ei taiteilu eikä patikointi. Mutta suosittelen kuitenkin avun hakemista. Puhuminen jonkun ihmisen kanssa, mielellään ammattilaisen, saattaisi avata sulle uusia polkuja. Nyt ajatukset kulkevat vain samaa kehää etkä näe poispääsyä. Mutta keskustelu voisi saada sut näkemään kuinka kovat odotukset sulla itseäsi kohtaan on vaikka kirjoitat että rima on maassa. Siksi sä siihen kompastut, koska sä näet sen eri kohdassa kuin se onkaan. :)

Kaikkea hyvää sulle. Luota huomiseen.

Kiitos.

En todellakaan usko olevani millään tavalla uniikki tilanteeni kanssa. Poikkeva toki, mutta en ainut tässä maailmassa. Tunnistan myös itseni tuosta noidankehäajattelusta, jota on valonsäteiden puuttuessa todella hankala katkaista. En kuitenkaan osaa nähdä miten asioiden avaaminen vieraalle ihmiselle voisi tuoda tilanteeseeni kuin hetkellisen helpotuksen. Ongelmani ja epäonnistumiseni ovat kuitenkin konkreettisia, olemassa olevia. Eivät ne häviä mihinkään istumalla terapeutin vastaanotolla. Kotiin tullessani olisin yhä se työhön kelpaamaton, seurustelukelvoton ihminen, vaikkakin sitten hieman paremmalla aivokemialla varustettuna.

Mua se auttoi sillä tavalla et kun puhuin hoitajalle ääneen niitä asioita niin ne jäsentyi päässäni vähän uudella tavalla aina. En ollut monesti tajunnutkaan kuinka olen jotsin asiaa ajatellut ennen kuin puin sen sanoiksi yrittäessäni selittää sisäistä maailmaani ihmiselle jota en tunne. Joskus ihan vaan se et voi juurikin paljastaa ne epäonnistumisen aiheet ja häpeää ruokkivat todelliset ajatukset ja kokemukset auttaa. Mut ennenkaikkea on kyse siitä et joku huomauttaa että miksi muotoilit asian näin etkä noin? Huomaatko millaisia odotuksia olet asettanut itsellesi ja missä ne ovat realistisia tai epärealistisia. Se toimii, jos kontakti on hyvä.

Hyvä hoitaja myös voi antaa työkaluja käsitellä niitä menneisyyden mörköjä, kun mokasi oikein kunnolla. Usko mua, tiedän kouluja keskeyttäneenä ja työpaikkoja, parisuhteitakin pilanneena mitä on kun ei voi syyttää kuin omaa päätään. Jos ne jää käsittelemättä, jokainen uusi pienikin vastoinkäyminen romahduttaa taas. Mä olen hyväksynyt sen että olen henkisesti epävakaa mutta en sitä että se aiheuttaa tätä jatkuvaa epäonnistumista... se on tosi iso asia kun kokee ettei, mistä syystä tahansa, kykene olemaan se ihminen joka haluaisi olla. Mä olen ollut ihan kamala toisia ihmisiä kohtaan ja aina välillä sorrun ajattelemaan myös että ansaitsen tämän kaiken paskan. Se on tosi myrkyllistä.

Kun olen saanut keskusteluapua olen pikku hiljaa oppinut ymmärtämään, että tämä on myös itseään ruokkiva kierre. Koska mun odotukset on toimintakykyyn nähden liian korkealla, yritän liikaa olla täydellinen ja väsytän itseni täyain kunnes kaikki jää tekemättä, jopa peseytyminen tai syöminen. Koska miksi vaivautua? Ei se muuta sitä että olen epäonnistuja. Eihän?

Mutta kyllähän se muuttaa. Mun viime aikojen suurin saavutus on ollut että lopetin kynsien pureskelemisen. Aika mitätöntä, eikö? Silti sain siitä jonkun pikkiriikkisen buustin sille etten ole ihan toivoton. Jos pystyn tähän, ehkä pystyn muuttamaan myös muita asioita.

Lääkkeitä en ole tarvinnut, ainoastaan kuuntelijaa, järjen ääntä. Ei ole niinkään kyse kemiasta kuin ajatusmalleista, peileistä jotka heijastaa minua, sinua, muita ja maailmaa. Ja maailma on niinkuin metsä, se vastaa niinkuin sinne huudetaan. Kun tunnet olevasi kelvoton, luuseri ja arvoton, käy monesti niin että se jotenkin näkyy läpi ja on valitettavasti myös sellaisia ihmisiä jotka haistaa sen ja ehkä tietämättäänkin tulevat, ottavat ja käyttävät, mennen tullen ja palatessaan. Ja lopulta sitä on taas yksin ja ajattelee että tämä johtui minusta vaikkei se välttämättä ole totta.

Käy ihmeessä edes kokeilemassa sitä keskusteluapua. Et sä siinä mitään ainakaan menetä vaikka nyt tuntuisi että ihan turhaa. Kokeiltuasi tiedät. Voihan se olla ettei se auta sua, mutta kannattaa ennemmin yrittää kuin jäädä sinne kaivon pohjalle.

T.16

Epäilen kykyäni tuon tasoiseen itsereflektioon. Olen aina nähnyt maailman käytäntöjen ja konkretian kautta, ja suoraan sanottuna karsastanut ajatustoiminnan ylianalysointia. En kiistä sen hyötyjä tiettyjen ihmisten kohdalla ja uusien näkökulmien avaamisen positiivista vaikutusta, mutta koen silti, että tilannettani parantaisi eniten se etten olisi tässä tilanteessa.

Valitettavasti omien ajatustensa käsittely ja hyväksyminen ei ole mikään suora tie parempaan. Näissä tilanteissa on aina myös se toinen osapuoli - oli se yhteiskunta, työnantaja tai mahdollinen seurustelukumppani. He eivät voi tuomita sinua pelkästään ihmisenä, vaan joutuvat tekemään sen myös saavutuksiesi kautta. Tämä konkretian puute on se mitä pelkään. Voin oppia muuttamaan ajatusmalliani, mutta todellinen nousu kuopasta vaatii tekoja ja saavutuksia.

Pienetkin teot ja saavutukset toimivat astinlautoina ylös-ja eteenpäin. Joka askeleella se tynnyrin yläreuna ja avara maailma tulee lähemmäksi. Älä  anna periksi. Kirjoitit että olet kirjallisuuden suurkuluttaja: sitä voit käyttää hyödyksesi vaikka avoimen opinnoissa - pääasia että hankit tietoa laajasti jotta pystyt sitä hyödyntämään. Kyllä sulla vielä  on mahiksia.

Ap, älä vielä tapa itseäsi! Kirjoita ensin n. 600 sivuinen itsemurhaviesti, jossa purat syyt päätöksellesi ja kirjoita se hyvin. Apua ja ohjeita tekstin rakenteeseen ja sen hiomiseen löytyy eri lähteistä. Etänä esimerkiksi avoimesta yliopistosta. Yritä myös saada se julkaistua vaikka anonyymisti. Siitä tekstistä voisi olla tukea ja apua muille samassa tilanteessa oleville ja niille, jotka haluaisivat tietää miksi itsemurha on nuorten aikuisten toiseksi yleisin kuolinsyy länsimaissa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, älä vielä tapa itseäsi! Kirjoita ensin n. 600 sivuinen itsemurhaviesti, jossa purat syyt päätöksellesi ja kirjoita se hyvin. Apua ja ohjeita tekstin rakenteeseen ja sen hiomiseen löytyy eri lähteistä. Etänä esimerkiksi avoimesta yliopistosta. Yritä myös saada se julkaistua vaikka anonyymisti. Siitä tekstistä voisi olla tukea ja apua muille samassa tilanteessa oleville ja niille, jotka haluaisivat tietää miksi itsemurha on nuorten aikuisten toiseksi yleisin kuolinsyy länsimaissa.

Kuten olet tästä ketjusta huomannut, olen melkoisen saamaton ihminen ja kaiken lisäksi myös pelkuri. Jos olisin kykenevä täältä oman käden kautta poistumaan olisin sen jo vuosia sitten tehnyt.

Tuollaisen viestin kirjoittaminen konkretisoisi tilanteeni liian karulla tavalla ja siksi pelkään sen toteuttamista. Jo tähän ketjuun vastailu loi ylleni melankolian pienen sadepilven, joka hiljalleen peittää tehokkaankin led-lampun valon. Enkä minä edes ole nuori aikuinen. Jos haluaisi olla kohtelias, niin korkeintaan varhaiskeski-ikäiseksi voisi nimitellä.

Mä ymmärrän hyvin millaisissa tunnelmissa elät. Mulla on aika paljon samanlaisia ajatuksia, ainakin ollut, nyt on viime aikoina mennyt välillä paremmin. Ei tässä elämässä tarvi yhtään mitään saavuttaa, aion ihan itsekkäästi pitää omaa hyvinvointia ja elämästä nauttimista ja läheisten auttamista elämäni tärkeimpinä asioina, miettimättä mitä mun pitäisi suorittaa ollakseni muka elänyt oikeanlaisen elämän.

Haluaisitko aloittaja kokeilla jotain ihan uutta? Mä oon menossa kuukauden päästä "läpimurtoja"-valmennukseen. En tiedä mitä se on, todennäköisesti paljon puhetta vähän villoja -juttuja mut samapa tuo, tuleehan nähtyä. Niin siis mulla ois yksi lahjalippu jonka voin antaa vaikka ihan ilmaiseksi sulle, tai jollekin joka haluaa. Itsehän olen niin yksinäinen ettei todellakaan oo ketään kaveria jolle tuon antaisin.

Miksi et hakeutuisi vapaaehtoisen työn koulutukseen ja lähtisi jollekin kriisialueelle vapaaehtoistyöhön? Voisit saada uutta näkökulmaa tähän elämään. Itse harkitsin tätä vaihtoehtoa kun olin ollut kaksi vuotta työtön.