HS: Maarit on isoäiti, joka hoitaa mielummin parisuhdettaan kuin lastenlastaan

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä aion hoitaa parisuhdettani sitten kun lapseni ovat omillaan.  Jos mulla enää sellaista silloin on. 

Niin paljon aikaa olen lapsiini ja heidän hoitamiseensa uhrannut, että eiköhän sitten ole jo ihan kohtuudella parisuhteenkin vuoro.

Artikkelia en lukenut, joten en tiedä Maaritista.

Kuinka helvetin paljon sitä suhdetta pitää oikein hoitaa, kun elämään ei mahdu siltä hoitamiselta enää muita ihmisiä? Kannattaisko erota jos tilanne on noin huono? Tai päinvastoin, ehkä se parisuhdekin paranis jos sitä ei olis koko ajan rassaamassa ja hoitamassa. Kannattaa myös muistaa, että mies voi ottaa ja etsiä itselleen uuden jos ei satu tykkäämään tästä jatkuvasta parisuhteen hoitamisesta. Mies kun yllättäen voi haluta olla tekemisissä muidenkin ihmisten kanssa eikä vaan hoitaa parisuhdetta 24/7.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei-tilaajana pystyin lukemaan vain 5 ensimmäistä virkettä, mutta ne riittivätkin. Onneksi Maarit ei ole minun lasteni isoäiti. 

Isoäidillä ei ole mitään vastuita lapsenlapsiin. On minusta törkeätä lasten heitteillejättöä se että lapsia viedään vähän väliä isovanhemmille hoitoon. Lasten VANHEMPIEN pitäisi olla ne jotka 99,99% hoitaa lapsiaan.

Meillä yleensä isovanhemmat tulevat hakemaan lapset hoitoon yhdeksi viikonlopuksi kuukaudessa, koska haluavat viettää aikaa lapsenlapsien kanssa. Sopii hyvin meille ja lapsikin tykkää kun pääsee vähän eri säännöillä elämään. Ei varmaan kyllä heru mitään palkintoa vuoden parhaan vanhemman tittelistä, mutta eipä ainakaan tarvitse valittaa huonosta avioliitosta ja siitä, että koskaan ei ole yhteistä aikaa miehen kanssa

Minä minä ja minä. Ajatteletko ketään muuta koskaan?

Lapset heitetään muille hoidettavaksi jotta sinä saat rauhassa viettää muiden ihmisten kanssa aikaasi. Vaikka lapset ovat SINUN ja lasten toisen vanhemman, EI vanhempiesi eikä puolisosi vanhempien.

Nyt on kyllä joltain jääny lääkkeet aamulla ottamatta. Tai sitten elämä katkeroittaa, kun on 5 lasta eikä niistä osaa koskaan päästää irti ja elämä on pelkästään ne lapset.

Ainakin meidän tapauksessa aloite lähtee aina isovanhemmista. Soittavat itse, että saavatko Liisa-Petterin hoitoon. Ilmeisesti siitä saavat jotain jännää sisältöä elämäänsä. Koskaan ei olla itse ehdotettu lapsien hoitoon viemistä (poislukien kerta, jolloin molemmilla tuli työmatka samalle viikolle). En ymmärrä mikä siinä on vikana, jos isovanhemmat haluavat hoitaa lapsia.

Kyllä mullakin on lähipiirissä muutama sellainen tapaus, että lapsia eivät halua koskaan viedä mihinköön hoitoon ja elämä on kirjaimellisesti vain ne lapset. Kyllä aika väsyneitä ovat ja parisuhteetkin suhteeellisen huonossa kunnossa. Itse en sellaiseen tilanteeseen haluaisi itseäni ajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei-tilaajana pystyin lukemaan vain 5 ensimmäistä virkettä, mutta ne riittivätkin. Onneksi Maarit ei ole minun lasteni isoäiti. 

Isoäidillä ei ole mitään vastuita lapsenlapsiin. On minusta törkeätä lasten heitteillejättöä se että lapsia viedään vähän väliä isovanhemmille hoitoon. Lasten VANHEMPIEN pitäisi olla ne jotka 99,99% hoitaa lapsiaan.

Tuosta elämäntavasta et tule saamaan muuta kiitosta, kuin oman kuvitteellisen kruunusi. Sinä et saa siitä kiitosta puolisoltasi, saati lapsiltasi. Kyllä minulta paljon kultaisia muistoja olisi jäänyt kokematta, jos en olisi lapsena saanut olla isovanhempien luona hoidossa. Olisi jäänyt kokematta illat, kun laitettiin mummin kanssa iltapalaksi lettuja, ja iltapalapöydässä pappa kertoi kiehtovia tarinoita. Toisen mummolan mummon ja papan kanssa pelattiin lautapelejä ennen nukkumaanmenoa. Mummo nukkui samassa huoneessa, ja yömyöhään juteltiin ja keksittiin hauskoja jatkotarinoita.

Onhan noita hyviä muistoja lapsuudenkodistakin, ja ehtihän niitäkin kertyä, kun kotona oli silti suurimman osan ajasta. Mutta se on lapselle rikkaus, jos on paljon turvallisia sylejä ympärillä. Lapsena tunsi olonsa niin rakastetuksi, kun oli omien rakastavien vanhempien lisäksi muitakin, jotka tekivät aina selväksi, miten odotettu vierailija oli. Jos isovanhempia vaan kiinnostaa (kaikkia ei kiinnosta), on minusta itsekästä olla antamatta muidenkin kokea onnen hetkiä lastensa kanssa, vain, koska on lietsoutunut jostain imelästä päiväkoti-ikäisen kiintymyysvanhemmuus-oppaasta, ja kuvittelee, että mummon luona hoidossa oleminen on itseltä ja lapselta pois.

Ääripäihin on nyt turha vedota, eri asia jos mummo vinkuu vastasyntynyttä yökylään tai isompia lapsia joka viikonloppu hoitoon.

Pääsin lukemaan vielä!

On näitä itsekkäitä isoäitejä itse kullakin. Lähipiiristä tunnen vain erilaisia, osallistuvia ja omistautuvia, auttavia ja panostavia.

Omat toimii toisin, siis miehen vanhemmat ei tee mitään. Hoitavat kyllä lasteni serkkuja, mutta he ovat nuorempia ja oma lapseni ensimmäinen lapsenlapsi heille: ei kiinnostanut silloinkaan.

Sen puoleen ei ole eroa, että ovat samanikäisiä, terveitä, ei omia vanhoja vanhempia hoidettavana, ovat kaikki eläkkeellä. Ero se, että miehen vanhemmat ovat lähellä ja varakkaampia, hei eivät "ehdi" tavata kaikkia lapsenlapsiaan (yht. 4 on nyt).

Joskus herkkänä hetkenä tuli itku, kun katselin isovanhempia lasten kanssa puistossa, jopa isoisä leikki lapsen kanssa! Meillä sellaista ei ole tapahtunut ikinä. Oli vaikeaa, kun olin paljon vauvan kanssa kahdestaan ja isompana lapsi pyysi, että mennään mummin luo, kun kuljettiin ohi. Piti selittää, että ei mummille nyt sovi, vaan kahden viikon päästä sitten mennään sinne kahville tms.

Miehen vanhemmat siis tapaavat kyllä silloin tällöin lapsiaan ja lapsenlapsiaan, serkkuja siis useammin. Välit ovat siis olemassa, mutta etäiset. Yksi syy on mielestäni se, että he eivät vaikuta kiinnostuneitla edes lapsistaan, saati lapsenlapsista, miniöistä yms. Ja kuulostaa siltä, että eivät ole koskaan oikein olleetkaan. Oma napa lähinnä siis.

Katkera olen, myönnän. Minua oma isoäiti hoiti hyvin paljon, kun olin lapsi. Äidillä oli kiireitä ja isä muualla.

Oksettavia ihmisiä tällaiset lehdessä avautuvat minä minä-mummot minä minä -maasta. Miksei voi vain olla hiljaa? Ei kenenkään tarvitse leikkiä ihanaa supermummoa, joka hoitaa ja ottaa yökylään, jos se on omasta mielestä vastenmielistä tai ei vain sovi omaan elämäntilanteeseen tai yksinkertaisesti ei vain huvita. Silti siitä ei tarvitse avautua lehtien palstoilla, kuinka on ylpeä siitä, että on tällainen erilainen, vähän itsekkäämpi mummo, joka ei tykkää perinteisen mummon "työnkuvasta".

Kyllä ne lapset sen luultavasti ymmärtävät, jos et halua heidän lastensa hoitoon osallistua. Ei sitä tarvitse alleviivata ja selitellä, jos hommassa ei ole mitään outoa tai ongelmallista. Eivät ne pullantuoksuiset hoivamummotkaan kehuskele meriiteillään lehtien palstoilla. Jokainen tehköön, niin kuin itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä aion hoitaa parisuhdettani sitten kun lapseni ovat omillaan.  Jos mulla enää sellaista silloin on. 

Niin paljon aikaa olen lapsiini ja heidän hoitamiseensa uhrannut, että eiköhän sitten ole jo ihan kohtuudella parisuhteenkin vuoro.

Artikkelia en lukenut, joten en tiedä Maaritista.

Kuinka helvetin paljon sitä suhdetta pitää oikein hoitaa, kun elämään ei mahdu siltä hoitamiselta enää muita ihmisiä? Kannattaisko erota jos tilanne on noin huono? Tai päinvastoin, ehkä se parisuhdekin paranis jos sitä ei olis koko ajan rassaamassa ja hoitamassa. Kannattaa myös muistaa, että mies voi ottaa ja etsiä itselleen uuden jos ei satu tykkäämään tästä jatkuvasta parisuhteen hoitamisesta. Mies kun yllättäen voi haluta olla tekemisissä muidenkin ihmisten kanssa eikä vaan hoitaa parisuhdetta 24/7.

Muut ihmiset = lapsen lapset vai?

No jos käypi niin, ettei mun mies sitten mua enää huoli niin voin minäkin uuden miehen etsiä, jota kiinnostaa viettää aikaa mun kanssa. 

Lapsilla on aikuisina kuitenkin omat elämät ja perheet, en minä sitten enää heihin sillä tavalla panosta kuin nyt vaan jatkan omaa elämäni niin kauan kuin sitä on tarjolla. 

Ei sitten pidä Maaritin myöhemmin itkeä että voi kun on niin yxinäistä eikä lapset tule koskaan käymään.

Quid pro quo.

Alamme mieheni kanssa olla siinä iässä, että kohta voi alkaa odotella lastenlapsia. Toivon todella, että saamme tulevaisuudessa olla apuna lastenhoidossa. Eiköhän tämä 30 vuotta vanha parisuhde sen kestä, että silloin tällöin ollaan muille avuksi.

Näissä isovanhempi-tapauksissa tulee väistämättä mieleen, että omat lapset on tehty vain koska pitää eikä siksi että halusi. "Olen osani jo hoitanut" on näiden ihmisten yleisin lausahdus. Lapset on tehty koska piti ja ne hoidettiin juuri ja juuri aikuisiksi, koska piti. Lapset ovat olleet pakollinen paha näille ihmisille. Oma äitini on samanlainen. AINA ollut kiinnostunut vain miehistään, lapset on tehty ankkureiksi että saisi miehen pitää kauemmin. Kun tuli lapsenlapsia, ei edelleenkään kiinnostanut kuin miehet. Kun oma lapsi tarvisi apua tilanteessa, jossa perheen toinen vanhempi on sairastunut vakavasti, meidän äitimme valitsi miehensä luo muuttamisen toiselle paikkakunnalle ihan toiselle puolelle Suomea. Ei kertaakaan ole kysellyt lastensa kuulumisia näiden muutettua kotoa, saati lastenlasten. Pikemminkin ihan suoraan valittaa, jos olisi puoleksi tunniksi tarvinnut apua, että pääsee lääkäriin.

Minulla ei ole vielä lapsia, mutta aikanaan tiedän kyllä, ettei oma äitini lukeudu heille isovanhemmaksi. En edes yritä. On niin selvää ollut lapsuudesta saakka, ettei äitiämme ole kiinnostanut omat lapset lainkaan. Sisarukseni surevat, kuinka heidän lapsillaan ei ole isovanhempia (isämme on kuollut ja samanlaista suhtautumista puolisoidensakin vanhemmilla).

Vierailija kirjoitti:

Oksettavia ihmisiä tällaiset lehdessä avautuvat minä minä-mummot minä minä -maasta. Miksei voi vain olla hiljaa? Ei kenenkään tarvitse leikkiä ihanaa supermummoa, joka hoitaa ja ottaa yökylään, jos se on omasta mielestä vastenmielistä tai ei vain sovi omaan elämäntilanteeseen tai yksinkertaisesti ei vain huvita. Silti siitä ei tarvitse avautua lehtien palstoilla, kuinka on ylpeä siitä, että on tällainen erilainen, vähän itsekkäämpi mummo, joka ei tykkää perinteisen mummon "työnkuvasta".

Kyllä ne lapset sen luultavasti ymmärtävät, jos et halua heidän lastensa hoitoon osallistua. Ei sitä tarvitse alleviivata ja selitellä, jos hommassa ei ole mitään outoa tai ongelmallista. Eivät ne pullantuoksuiset hoivamummotkaan kehuskele meriiteillään lehtien palstoilla. Jokainen tehköön, niin kuin itse haluaa.

Kyse ei ole yksittäisestä minäminä-mummosta vaan siitä että näillä jutuilla mainostetaan hyperminäminäajattelua.

Se miksi perinteisiä perhearvoja, auttamista yms poljetaan lokaan ja tuodaan minäminä-maailmaa tilalle on minulle jonkinmoinen mysteeri, ei ole täysin selvää kuka siitä hyötyy.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitten pidä Maaritin myöhemmin itkeä että voi kun on niin yxinäistä eikä lapset tule koskaan käymään.

Quid pro quo.

Ei ne tule käymään kumminkaan jos ovat sen sorttisia. Ei siihen se auta, että hoitaa ja hoitaa. 

Ne ei ihan mene noin yksoikoisesti kuitenkaan ihmissuhteet. 

Jos on hyvät välit, niin käyvat katsomassa oli lapsenlapsia hoitanut paljon tai ei. 

Ja toisekseen, ihmisten kannattaa hommata muitakin ihmissuhteita kuin vain omat lapset. Ei kannata vanhuuden seuranpitoa jättää vain omien lasten varaan. 

Joo, en ymmärrä miksei ihminen saisi elää omaa elämäänsä ihan omilla ehdoillaan, tietysti niin kauan kuin ei tee pahaa muille. Miksi isovanhempien pitäisi olla jonkinlaisia lastenkatsomisautomaatteja?

Kai sitä voisi tehdä molempiakin?

Jos joskus saamme lapsenlapsia niin hoidamme heitä joskus mutta emme ole mitään lapsenvahtiautomaatteja.

Osaan sanoa EI kun ei sovi ja KYLLÄ jos sopii...pätee kaikkeen elämässä.

Minä kaipaisin meidän perheen elämään enemmän yhteisöllisyyttä. Mutta sitä ei pysty pakottamalla rakentamaan. Isovanhemmilla on oma elämä, muilla omansa. Olemme aika paljon keskenämme ja joskus se harmittaa, mutta miten sitä väkisin tunkee kenenkään elämään mukaan? 

Kyse ei ole lapsenvahtikeikoista vaan siitä, että kyläiltäisiin puolin ja toisin, ja että isovanhemmat ja tädit olisivat kiinnostuneita myös meidän perheen kuulumisista ja meistä yksilöinä. 

Minä en näe, että isovanhemmuus ja oma elämä sulkevat toisiaan pois. Itse halusin lapseni, ja he ovat lapsiani niin kauan kun elän. Haluan säilyttää heihin lämpivät ja luottavaiset välit ja haluan olla mukana heidän elämien kohokohdissa jos se vain on mahdollista. Se ei tarkoita, ettenkö aio lillua miehen kanssa kylpylöissä ja kuumissa lähteissä ja ettenkö tekisi omia juttujani ja koluaisi taidenäyttelyitä ja teattereita. Haluaisin osan aikaa tehdä tätä lasteni ja lastenlasteni kanssa. Ja toivon, että välit olisi avoimet, jotta voisin sanoa ilman kenenkään suuttumusta, että nyt en pysty (mutta ehkä ensi viikolla?)

Mielestäni avun antaminen on eri asia kuin se, että kokee, että on pakko hoitaa lapsenlapsia, koska sattuu olemaan heidän mummonsa.

Sitten voikin ihmetellä, miksi joku ei halua antaa apua edes omille lapsilleen, jos siis esim. sairaus/työelämä ei tätä estä. Jos syy on pelkästään se, että 'on osansa tehnyt', niin voikin hetkeksi pysähtyä miettimään lisääntymisen syvintä filosofiaa ja lähimmäisenrakkautta. Jotkut isovanhemmat tosiaan hoitavat lapsenlapsiaan päivittäin, toiset taas kerran vuodessa. Jotkut eivät koskaan, vaikka kykenisivätkin. Olisiko esimerkiksi kerran vuodessa yksi päivä liikaa, jolloin vanhemmat saisivat nukkua pitkään ja nauttia vain toistensa seurasta? Seksihulluille mummuille se tuntuu olevan.

Avun tarjoaminen on mielestäni täysin normaalia, jos rakastaa lähimmäisiään. Joskus pienikin apu voi pelastaa päivän, viikon tai vaikka koko loppuvuoden. Onneksi on muitakin lähimmäisiä kuin vain isovanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä aion hoitaa parisuhdettani sitten kun lapseni ovat omillaan.  Jos mulla enää sellaista silloin on. 

Niin paljon aikaa olen lapsiini ja heidän hoitamiseensa uhrannut, että eiköhän sitten ole jo ihan kohtuudella parisuhteenkin vuoro.

Artikkelia en lukenut, joten en tiedä Maaritista.

Itselläni näin eläkeläisenä on aikaa hoidella aivan riittämiin parisuhdetta. Hoidan myös lastenlapsia, haluan auttaa lasteni elämää, pikkulapsiarki on kiireistä, kun molemmat käyvät työssä.

Tässä Maaritin ajatuksia, kun suhde tyttäreen viileni. Olisko kuitenkin kannattanut auttaa edes joskus?

SYYLLISYYDEN kanssa ei painiskele Maaritkaan. Nuoren perheen elämässä on muitakin isovanhempia ja paljon ystäviä. Auttavia käsipareja siis riittää. Niin Maarit uskoo.

Hän on pitänyt suunnitelmistaan kiinni: kodista ei ole tullut perinteistä mummolaa, johon lapsenlapsi saa tulla temmeltämään miten ja milloin huvittaa.

Tilaa ei ole tarvikevuorille, eikä leluihin kompastelu kiinnosta, Maarit perustelee. Siksi hän tapaa taaperoikään ehtinyttä lasta useimmiten muualla kuin omassa kodissaan. Tarvittaessa lapsenlasta hoitaa tämän kotona isoisä, Maaritin puoliso.

Nykyisin tilanne on tosin se, että tapaamisia on harvemmin kuin aikaisemmin, sillä Maaritille ja aikuiselle lapselle on tullut riitaa.

Eräänä päivänä isoäidin luo ei päässytkään kyläilemään. Mummolla oli muita menoja – ja kiista oli käynnistynyt.

Riitely on viilentänyt välejä. Maaritia tilanne surettaa.

”Kaltaiselleni joutoisoäidille ei ole roolia”, Maarit sanoo.

”Elämäni on tavallaan raiteillaan, koska minulta ei enää odoteta palveluksia. Samalla koen, että on pikkuisen raakaa, etten sitten kelpaa isoäidiksi ollenkaan, kun en halua luopua kokonaan omista menoistani.”

Itsekään en pyytelisi, jos etukäteen ilmoitetaan, että en aio hoitaa lapsianne!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä aion hoitaa parisuhdettani sitten kun lapseni ovat omillaan.  Jos mulla enää sellaista silloin on. 

Niin paljon aikaa olen lapsiini ja heidän hoitamiseensa uhrannut, että eiköhän sitten ole jo ihan kohtuudella parisuhteenkin vuoro.

Artikkelia en lukenut, joten en tiedä Maaritista.

Itselläni näin eläkeläisenä on aikaa hoidella aivan riittämiin parisuhdetta. Hoidan myös lastenlapsia, haluan auttaa lasteni elämää, pikkulapsiarki on kiireistä, kun molemmat käyvät työssä.

Tässä Maaritin ajatuksia, kun suhde tyttäreen viileni. Olisko kuitenkin kannattanut auttaa edes joskus?

SYYLLISYYDEN kanssa ei painiskele Maaritkaan. Nuoren perheen elämässä on muitakin isovanhempia ja paljon ystäviä. Auttavia käsipareja siis riittää. Niin Maarit uskoo.

Hän on pitänyt suunnitelmistaan kiinni: kodista ei ole tullut perinteistä mummolaa, johon lapsenlapsi saa tulla temmeltämään miten ja milloin huvittaa.

Tilaa ei ole tarvikevuorille, eikä leluihin kompastelu kiinnosta, Maarit perustelee. Siksi hän tapaa taaperoikään ehtinyttä lasta useimmiten muualla kuin omassa kodissaan. Tarvittaessa lapsenlasta hoitaa tämän kotona isoisä, Maaritin puoliso.

Nykyisin tilanne on tosin se, että tapaamisia on harvemmin kuin aikaisemmin, sillä Maaritille ja aikuiselle lapselle on tullut riitaa.

Eräänä päivänä isoäidin luo ei päässytkään kyläilemään. Mummolla oli muita menoja – ja kiista oli käynnistynyt.

Riitely on viilentänyt välejä. Maaritia tilanne surettaa.

”Kaltaiselleni joutoisoäidille ei ole roolia”, Maarit sanoo.

”Elämäni on tavallaan raiteillaan, koska minulta ei enää odoteta palveluksia. Samalla koen, että on pikkuisen raakaa, etten sitten kelpaa isoäidiksi ollenkaan, kun en halua luopua kokonaan omista menoistani.”

Itsekään en pyytelisi, jos etukäteen ilmoitetaan, että en aio hoitaa lapsianne!

Vaikuttaa narsistisella persoonalta. En todellakaan usko hetkeäkään, että välit ovat menneet poikki vain siitä syystä, ettei ole yhtenä päivänä avannut ovea lapsensa perheelle. Normaalit ihmiset kyllä ymmärtävät, jos etukäteen sanotaan, että ei nyt sovi tai vaikka sitten vasta siinä ulko-ovella.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä aion hoitaa parisuhdettani sitten kun lapseni ovat omillaan.  Jos mulla enää sellaista silloin on. 

Niin paljon aikaa olen lapsiini ja heidän hoitamiseensa uhrannut, että eiköhän sitten ole jo ihan kohtuudella parisuhteenkin vuoro.

Artikkelia en lukenut, joten en tiedä Maaritista.

Itse olen aikanaan valmis hoitamaan lapsenlapsiani ja ottamaan luokseni niin usein kuin vain saan. "Parisuhteen hoitamiselle" aio omistautua vaikka ei tulisi yhtään lapsenlasta. Jos se sitä vaatii, niin joutaa mennä koko parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni avun antaminen on eri asia kuin se, että kokee, että on pakko hoitaa lapsenlapsia, koska sattuu olemaan heidän mummonsa.

Sitten voikin ihmetellä, miksi joku ei halua antaa apua edes omille lapsilleen, jos siis esim. sairaus/työelämä ei tätä estä. Jos syy on pelkästään se, että 'on osansa tehnyt', niin voikin hetkeksi pysähtyä miettimään lisääntymisen syvintä filosofiaa ja lähimmäisenrakkautta. Jotkut isovanhemmat tosiaan hoitavat lapsenlapsiaan päivittäin, toiset taas kerran vuodessa. Jotkut eivät koskaan, vaikka kykenisivätkin. Olisiko esimerkiksi kerran vuodessa yksi päivä liikaa, jolloin vanhemmat saisivat nukkua pitkään ja nauttia vain toistensa seurasta? Seksihulluille mummuille se tuntuu olevan.

Avun tarjoaminen on mielestäni täysin normaalia, jos rakastaa lähimmäisiään. Joskus pienikin apu voi pelastaa päivän, viikon tai vaikka koko loppuvuoden. Onneksi on muitakin lähimmäisiä kuin vain isovanhemmat.

Noin minäkin ajattelen, oma perhe on lähimpänä ja heitä autetaan! Seksiä ehdimme näin eläkeläisinä harrastamaan ihan riittämiin, kun kahdestaan asutaan. Puhumme mieheni kanssa paljon lastenlapsista ja sattumuksista heidän kanssaan, katselemme heidän kuviaan jne. Ystävissämme on myös isovanhempia ja kyllä kaikilla tuntuu lastenlapset olevan lähellä sydäntä.

Jotenkin aivan hämärää, että lapsenlapsi ei saa tulla edes mummonsa kotiin kylään silloin, kun mummo on siellä, mutta toisaalta isoisän ollessa (yksin?) kotona voi siellä käydä. Kuulostaa aivan persoonallisuushäiriöisen ihmisen oikuilta.