HS: Maarit on isoäiti, joka hoitaa mielummin parisuhdettaan kuin lastenlastaan
http://www.hs.fi/elama/art-2000005364864.html
Positiivinen artikkeli itselle ajankohtaisesta aiheesta mummujen näkökulmasta. Tulee lähelle, kun tällä hetkellä oma äiti hoitamassa vähän vajaa 1-v lastani. Omilla lapsilla 4 ihanaa vielä työssäkäyvää isovanhempaa :)
Kommentit (455)
Vierailija kirjoitti:
Hassua, kun monilla tuntuu olevan käsitys, että jos isovanhempi ei hoida, niin sitten kukaan ei vanhana käy katsomassa.
Kyllä pointti on tunnesuhteessa, ei konkreettisessa hoitamisessa.Minun isovanhempani eivät koskaan hoitaneet minua. En muista ainuttakaa kertaa, vaikka asuimme 10-15 km etäisyydellä. Silti, kun isoäitini oli 80-90 v, niin kävin häntä ulkoiluttamassa viikottain.
N49
No minulla on tunnesuhde kuollut noihin kusipääisovanhempiin. En auta enkä hoida niitä vanhuksina. Olen se lomalahjakortin vanhemmilleen antanut...jolla vanhemmat kehtasi vielä pilkata siitä kun ei ollut ketään hoitajaa lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Itse olen mallia "osaton" eli ikinä en ole saanut vanhemmiltani/miehrn vanhemmilta mitään välittämistä, tukea, apua, kiinnostusta tai lastenhoitoa (tai ylipäätään kiinnostusta lapsenlapsiin). Molempien vanhemnat pn tosi itsekkäitä, kylmiä ja tylyjä. Tavallaan silmiä avaavaa että muillakin ehkä on näin. Mutta erityisen silmiä avaavaa, että joissain (hyvissä) suvuissa lastenhoitoa ja lapsenlapsia arvostetaan ja sitä ihan halutaan tehdä. Tylyissä suvuissa lapsenlapset on riesa ja inhottava asia. Hyvissä suvuissa rikkaus ja aarre.
Voi, kunpa sukunsa voisi vaihtaa tai vanhempansa valita. Elämän tahdit ovat hyvin erilaiset siitä riippuen, synnytkö hyvään sukuun rakastaville vanhemmille vai tylyille paskavanhemmille. Kyllä minuakin v***ttaa se että vanhempani ovat tuollaiset; heitä ei voi mitenkään muuttaa tai saada toimimaan toisin.Tätä on ihan tutkittukin. Huono-osaisuushan Suomessa on sukupolvittunut vahvasti. Sukupolvi toisensa jälkeen jää osattomaksi yhteiskunnasta. Näillä on hyvin usein se tilanne, että vanhemmat eivät auta jälkikasvuaan. Potkitaan ulos täysi-ikäisenä ja edellytetään ettei enää kysellä apuja. Käytännössä talutetaan se 18 -vuotias sossun ovelle. Lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisessä isovanhempien antama tuki on ensi arvoista. Paitsi taloudellista tukea, isovanhemmat antavat myös lastenhoidollista tukea ja vähintäänkin pystyvät jakamaan omasta kokemuspohjastaan neuvoja miten asiat kannattaa hoitaa.
Mukava kuulla järjen ääntäkin tässä ketjussa. Tuli mieleen noista sanavalinnoista, että nekin kertovat paljon siitä, milla tasolla perhesuhteet ovat. Isovanhemmilta voi saada "kokemuspohjaisia neuvoja", mikä kuulostaa jo siltä, että he ovat täysjärkisiä ihmisiä, jotka todellakin voivat auttaa elämän kiperissä kysymyksissä. Ovat ehkä oikein miettineet omia valintojaan eivätkä painele menemään tukka putkella uhraamatta ajatustakaan omille valinnoille.
Jos välit eivät ole kovin hyvät, neuvominen voi olla laatua "miksi täällä on sekaista, pitää siivota". Tai ne voivat olla vieraskoreat niin, että puhetta riittää, mutta puhutaan hyvin korrektisti, ei neuvota edes ystävälliseen sävyyn eikä kysytä neuvoa eikä kommentoida muuta kuin toisten asioita.
Kun puhutaan hyvän kasautumisesta, ymmärrän itse sen nimenomaan henkisen pääoman kasautumisena ja siirtymisenä sukupolvelta toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Itse olen mallia "osaton" eli ikinä en ole saanut vanhemmiltani/miehrn vanhemmilta mitään välittämistä, tukea, apua, kiinnostusta tai lastenhoitoa (tai ylipäätään kiinnostusta lapsenlapsiin). Molempien vanhemnat pn tosi itsekkäitä, kylmiä ja tylyjä. Tavallaan silmiä avaavaa että muillakin ehkä on näin. Mutta erityisen silmiä avaavaa, että joissain (hyvissä) suvuissa lastenhoitoa ja lapsenlapsia arvostetaan ja sitä ihan halutaan tehdä. Tylyissä suvuissa lapsenlapset on riesa ja inhottava asia. Hyvissä suvuissa rikkaus ja aarre.
Voi, kunpa sukunsa voisi vaihtaa tai vanhempansa valita. Elämän tahdit ovat hyvin erilaiset siitä riippuen, synnytkö hyvään sukuun rakastaville vanhemmille vai tylyille paskavanhemmille. Kyllä minuakin v***ttaa se että vanhempani ovat tuollaiset; heitä ei voi mitenkään muuttaa tai saada toimimaan toisin.Tätä on ihan tutkittukin. Huono-osaisuushan Suomessa on sukupolvittunut vahvasti. Sukupolvi toisensa jälkeen jää osattomaksi yhteiskunnasta. Näillä on hyvin usein se tilanne, että vanhemmat eivät auta jälkikasvuaan. Potkitaan ulos täysi-ikäisenä ja edellytetään ettei enää kysellä apuja. Käytännössä talutetaan se 18 -vuotias sossun ovelle. Lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisessä isovanhempien antama tuki on ensi arvoista. Paitsi taloudellista tukea, isovanhemmat antavat myös lastenhoidollista tukea ja vähintäänkin pystyvät jakamaan omasta kokemuspohjastaan neuvoja miten asiat kannattaa hoitaa.
Mukava kuulla järjen ääntäkin tässä ketjussa. Tuli mieleen noista sanavalinnoista, että nekin kertovat paljon siitä, milla tasolla perhesuhteet ovat. Isovanhemmilta voi saada "kokemuspohjaisia neuvoja", mikä kuulostaa jo siltä, että he ovat täysjärkisiä ihmisiä, jotka todellakin voivat auttaa elämän kiperissä kysymyksissä. Ovat ehkä oikein miettineet omia valintojaan eivätkä painele menemään tukka putkella uhraamatta ajatustakaan omille valinnoille.
Jos välit eivät ole kovin hyvät, neuvominen voi olla laatua "miksi täällä on sekaista, pitää siivota". Tai ne voivat olla vieraskoreat niin, että puhetta riittää, mutta puhutaan hyvin korrektisti, ei neuvota edes ystävälliseen sävyyn eikä kysytä neuvoa eikä kommentoida muuta kuin toisten asioita.
Kun puhutaan hyvän kasautumisesta, ymmärrän itse sen nimenomaan henkisen pääoman kasautumisena ja siirtymisenä sukupolvelta toiselle.
Tämä oli hyvä kirjoitus. Mutta jäin edelleen miettimään sitä voiko tehdä mitään että voisi tasata eroa hyväosaisten ja osattomien välillä. Osattomakai syntyminen on nimittäin tragedia. Voiko yhteiskunta mitenkään auttaa tai paikata?
Olen itse syntynyt osattomaan rupusakkikotiin, ja voin sanoa että vaatii lähes yli-inhimilliset voimat taistella tiensä ulos sieltä. Eväät ovat niin kurjat; koko lapsuus väkivaltaa, mitätöintiä, laiminlyöntiä. Missään wi tuettu, mihinkään ei kannustettu, likaisissa rääsyisdä juostiin ja terveydenhoito ja hygienia laiminlyötiin (hampaani olivat reikäiset, ei ollut edes hammasharjaa).
Sama kumuloituen jatkui läpi nuoruuden. Missään ei kuunneltu tai autettu, itse piti hoitaa kaikki nuoruuden kasvut ja muutokset, menkoista ei puhuttu eikä annettu siteisiin rahaa. Lukioon ei haluttu päästää, js kun pääsin ei kirjoja maksettu. Yliopistoon menoa vastustettiin ja uhkailtiin tehdä perinnöttömäksi. Itse piti hoita muutot ja rahoittaa työllä opinnot.
Jatkumo on se että lapsenlapset ei kiinnost, mitään yhteyttä eivät pidä ja missään asiassa ri saa tukea. Vittuilua, arvostelua ja nälvintää kyllä tulee joka asiasta. Ja kaikki saavutukseni on aina mitätöity vaikka olen menestynyt erittäin hyvin kurjista lähtökohdista huolimatta.
Se mitä yritän sanoa on se, että hoitoavun puute on vain jäävuoren huippu. Itkemällä hoitoavun puutetta aikuinen lapsi itkee oikeasti omien vanhempien rakkaudettomuutta. Harva pystyy myöntämään edes itselleen että on ollut paska lapsuus ja paskat vanhemmat. Se katkeruus saattaa kohdistua pikkuasiaan (hoitamattomuus) vaikka tuska on oikeasti syvemmällä.
Minunkaan vanhemmat ei todellakaan hoida. Mutta ymmärrän sen - eiväthän he rakastaneet minuakaan, miten sitten lapsianikaan.
Musta on käsittämätöntä, kun itse vielä 70-luvulla syntyneenä olin mummulassa hoidossa kaikki loma-ajat, jotkut tutuista olivat mummujen hoivissa arkipäivisin, iltaisin ja lomilla. Ja olimme kaikki max 3 lapsen, yleensä 1-2 lapsen perheistä. Omat vanhemmat eivät siis meistä paljon rasittuneet.
Ymmärrän että isovanhempi tarvitsee myös aikaa hyvinvointiin ja vapaaseen, mutta jotain rotia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Itse olen mallia "osaton" eli ikinä en ole saanut vanhemmiltani/miehrn vanhemmilta mitään välittämistä, tukea, apua, kiinnostusta tai lastenhoitoa (tai ylipäätään kiinnostusta lapsenlapsiin). Molempien vanhemnat pn tosi itsekkäitä, kylmiä ja tylyjä. Tavallaan silmiä avaavaa että muillakin ehkä on näin. Mutta erityisen silmiä avaavaa, että joissain (hyvissä) suvuissa lastenhoitoa ja lapsenlapsia arvostetaan ja sitä ihan halutaan tehdä. Tylyissä suvuissa lapsenlapset on riesa ja inhottava asia. Hyvissä suvuissa rikkaus ja aarre.
Voi, kunpa sukunsa voisi vaihtaa tai vanhempansa valita. Elämän tahdit ovat hyvin erilaiset siitä riippuen, synnytkö hyvään sukuun rakastaville vanhemmille vai tylyille paskavanhemmille. Kyllä minuakin v***ttaa se että vanhempani ovat tuollaiset; heitä ei voi mitenkään muuttaa tai saada toimimaan toisin.Tätä on ihan tutkittukin. Huono-osaisuushan Suomessa on sukupolvittunut vahvasti. Sukupolvi toisensa jälkeen jää osattomaksi yhteiskunnasta. Näillä on hyvin usein se tilanne, että vanhemmat eivät auta jälkikasvuaan. Potkitaan ulos täysi-ikäisenä ja edellytetään ettei enää kysellä apuja. Käytännössä talutetaan se 18 -vuotias sossun ovelle. Lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisessä isovanhempien antama tuki on ensi arvoista. Paitsi taloudellista tukea, isovanhemmat antavat myös lastenhoidollista tukea ja vähintäänkin pystyvät jakamaan omasta kokemuspohjastaan neuvoja miten asiat kannattaa hoitaa.
Mukava kuulla järjen ääntäkin tässä ketjussa. Tuli mieleen noista sanavalinnoista, että nekin kertovat paljon siitä, milla tasolla perhesuhteet ovat. Isovanhemmilta voi saada "kokemuspohjaisia neuvoja", mikä kuulostaa jo siltä, että he ovat täysjärkisiä ihmisiä, jotka todellakin voivat auttaa elämän kiperissä kysymyksissä. Ovat ehkä oikein miettineet omia valintojaan eivätkä painele menemään tukka putkella uhraamatta ajatustakaan omille valinnoille.
Jos välit eivät ole kovin hyvät, neuvominen voi olla laatua "miksi täällä on sekaista, pitää siivota". Tai ne voivat olla vieraskoreat niin, että puhetta riittää, mutta puhutaan hyvin korrektisti, ei neuvota edes ystävälliseen sävyyn eikä kysytä neuvoa eikä kommentoida muuta kuin toisten asioita.
Kun puhutaan hyvän kasautumisesta, ymmärrän itse sen nimenomaan henkisen pääoman kasautumisena ja siirtymisenä sukupolvelta toiselle.
Tämä oli hyvä kirjoitus. Mutta jäin edelleen miettimään sitä voiko tehdä mitään että voisi tasata eroa hyväosaisten ja osattomien välillä. Osattomakai syntyminen on nimittäin tragedia. Voiko yhteiskunta mitenkään auttaa tai paikata?
Olen itse syntynyt osattomaan rupusakkikotiin, ja voin sanoa että vaatii lähes yli-inhimilliset voimat taistella tiensä ulos sieltä. Eväät ovat niin kurjat; koko lapsuus väkivaltaa, mitätöintiä, laiminlyöntiä. Missään wi tuettu, mihinkään ei kannustettu, likaisissa rääsyisdä juostiin ja terveydenhoito ja hygienia laiminlyötiin (hampaani olivat reikäiset, ei ollut edes hammasharjaa).
Sama kumuloituen jatkui läpi nuoruuden. Missään ei kuunneltu tai autettu, itse piti hoitaa kaikki nuoruuden kasvut ja muutokset, menkoista ei puhuttu eikä annettu siteisiin rahaa. Lukioon ei haluttu päästää, js kun pääsin ei kirjoja maksettu. Yliopistoon menoa vastustettiin ja uhkailtiin tehdä perinnöttömäksi. Itse piti hoita muutot ja rahoittaa työllä opinnot.
Jatkumo on se että lapsenlapset ei kiinnost, mitään yhteyttä eivät pidä ja missään asiassa ri saa tukea. Vittuilua, arvostelua ja nälvintää kyllä tulee joka asiasta. Ja kaikki saavutukseni on aina mitätöity vaikka olen menestynyt erittäin hyvin kurjista lähtökohdista huolimatta.Se mitä yritän sanoa on se, että hoitoavun puute on vain jäävuoren huippu. Itkemällä hoitoavun puutetta aikuinen lapsi itkee oikeasti omien vanhempien rakkaudettomuutta. Harva pystyy myöntämään edes itselleen että on ollut paska lapsuus ja paskat vanhemmat. Se katkeruus saattaa kohdistua pikkuasiaan (hoitamattomuus) vaikka tuska on oikeasti syvemmällä.
Minunkaan vanhemmat ei todellakaan hoida. Mutta ymmärrän sen - eiväthän he rakastaneet minuakaan, miten sitten lapsianikaan.
Tämä.
Meillä vielä aivopestiin siihen että nippa nappa hengissä säilyneiden lasten pitää antaa rahaa kotiin. Appivanhemmat pyysivät pokkana että ostamme heille talon!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Itse olen mallia "osaton" eli ikinä en ole saanut vanhemmiltani/miehrn vanhemmilta mitään välittämistä, tukea, apua, kiinnostusta tai lastenhoitoa (tai ylipäätään kiinnostusta lapsenlapsiin). Molempien vanhemnat pn tosi itsekkäitä, kylmiä ja tylyjä. Tavallaan silmiä avaavaa että muillakin ehkä on näin. Mutta erityisen silmiä avaavaa, että joissain (hyvissä) suvuissa lastenhoitoa ja lapsenlapsia arvostetaan ja sitä ihan halutaan tehdä. Tylyissä suvuissa lapsenlapset on riesa ja inhottava asia. Hyvissä suvuissa rikkaus ja aarre.
Voi, kunpa sukunsa voisi vaihtaa tai vanhempansa valita. Elämän tahdit ovat hyvin erilaiset siitä riippuen, synnytkö hyvään sukuun rakastaville vanhemmille vai tylyille paskavanhemmille. Kyllä minuakin v***ttaa se että vanhempani ovat tuollaiset; heitä ei voi mitenkään muuttaa tai saada toimimaan toisin.Tätä on ihan tutkittukin. Huono-osaisuushan Suomessa on sukupolvittunut vahvasti. Sukupolvi toisensa jälkeen jää osattomaksi yhteiskunnasta. Näillä on hyvin usein se tilanne, että vanhemmat eivät auta jälkikasvuaan. Potkitaan ulos täysi-ikäisenä ja edellytetään ettei enää kysellä apuja. Käytännössä talutetaan se 18 -vuotias sossun ovelle. Lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisessä isovanhempien antama tuki on ensi arvoista. Paitsi taloudellista tukea, isovanhemmat antavat myös lastenhoidollista tukea ja vähintäänkin pystyvät jakamaan omasta kokemuspohjastaan neuvoja miten asiat kannattaa hoitaa.
Mukava kuulla järjen ääntäkin tässä ketjussa. Tuli mieleen noista sanavalinnoista, että nekin kertovat paljon siitä, milla tasolla perhesuhteet ovat. Isovanhemmilta voi saada "kokemuspohjaisia neuvoja", mikä kuulostaa jo siltä, että he ovat täysjärkisiä ihmisiä, jotka todellakin voivat auttaa elämän kiperissä kysymyksissä. Ovat ehkä oikein miettineet omia valintojaan eivätkä painele menemään tukka putkella uhraamatta ajatustakaan omille valinnoille.
Jos välit eivät ole kovin hyvät, neuvominen voi olla laatua "miksi täällä on sekaista, pitää siivota". Tai ne voivat olla vieraskoreat niin, että puhetta riittää, mutta puhutaan hyvin korrektisti, ei neuvota edes ystävälliseen sävyyn eikä kysytä neuvoa eikä kommentoida muuta kuin toisten asioita.
Kun puhutaan hyvän kasautumisesta, ymmärrän itse sen nimenomaan henkisen pääoman kasautumisena ja siirtymisenä sukupolvelta toiselle.
Onhan se toki tiedollista kasautumista, mutta en nyt aliarvioisi sen materiaalisenkaan hyvän kasautumista. Jos sukupolvi toisensa jälkeen saa elämäntyöstään siirtymään lapsilleen pikkasen enemmän kuin itse sai, niin kyllähän suku siinä väkisinkin vaurastuu. Nyt vaan tänä päivänä yritetään tätäkin hämmentää ja laittaa ihmiset mieluummin hassaamaan varansa eläkepäivillään humppaan ja turhaan kuin jättämään eteenpäin. En minä nyt sitä sano etteikö vanhakin saisi kuluttaa, mutta se, että se pitää tehdä väkisin on naurettavaa. Tuttavapiirissä on just tällainen mummo. Oma ja uuden miehen varallisuus ryypätään Tallinnan laivoilla viikoittain ja etelässä moneen kertaan vuodessa. Mitään ei kuulemma aiota jättää jälkikasvulle kun ei itsekään koskaan saanut. Niin niin, ei tule koskaan tuokaan suku vaurastumaan.
Vierailija kirjoitti:
Musta on käsittämätöntä, kun itse vielä 70-luvulla syntyneenä olin mummulassa hoidossa kaikki loma-ajat, jotkut tutuista olivat mummujen hoivissa arkipäivisin, iltaisin ja lomilla. Ja olimme kaikki max 3 lapsen, yleensä 1-2 lapsen perheistä. Omat vanhemmat eivät siis meistä paljon rasittuneet.
Ymmärrän että isovanhempi tarvitsee myös aikaa hyvinvointiin ja vapaaseen, mutta jotain rotia!
Jep, omia vanhempia ei lastenhoito rasittanut kun yli puolet ajasta munmot hoisi. Mummot hoisi arki-iltaisin, viikonloppuisin, kaikki lomat (mm kesällä 2, 5kk mummolassa) ja sitten vähintään 3krt vuodessa vanhempien parisuhdelomien aikana. Vanhemmat kävi muutaman kerran vuodessa 2vkon etelänlomalla.
No meitä eivät ole auttaneet sekuntiakaan ikinä ja sanoivatkin ihan suoraan että nyt eletään itselle, ei oteta mitään vastuita mistään ja ketään ei auteta. Ja tietenkin klassikko kukin hoitakoon omansa.
Mutta!! Se mikä on kiinnostavaa on se että vanhempani eivät joko näe, muista tai tajua saamaansa apua. Kun kerran sanoin, että ettekö muista että itse saitte apua PÄIVITTÄIN, niin molemmat meni ihan pohdiskelevan näköiseksi ja alkoi muistelemaan että 'eeii, eihän me mitään apua saaneet'. Sitten hetken pohdinnan jälkeen muistivat että kerran oli joku mummo hoitanut kun olivat sukulaisten häissä.
Siis ihan että kerran...no niitä kertoja oli tuhansia, eli joka viikko monta kertaa. Mutta mitäpä jos vaan aidosti ovat unohtaneet? Tai siis että se on ollut niin itsestäänselvää kuin ilma jota hengitetään, ettei sitä edes tajuttu?
Omat vanhemmat tuntuivat olevan aidosti sitä mieltä että eivät saaneet apua koskaan, ja siksi onkin 'oikein' että jokainen hoitaa omansa. En tiedä...tai sitten ehkä valehtelevat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen ketju. Itse olen mallia "osaton" eli ikinä en ole saanut vanhemmiltani/miehrn vanhemmilta mitään välittämistä, tukea, apua, kiinnostusta tai lastenhoitoa (tai ylipäätään kiinnostusta lapsenlapsiin). Molempien vanhemnat pn tosi itsekkäitä, kylmiä ja tylyjä. Tavallaan silmiä avaavaa että muillakin ehkä on näin. Mutta erityisen silmiä avaavaa, että joissain (hyvissä) suvuissa lastenhoitoa ja lapsenlapsia arvostetaan ja sitä ihan halutaan tehdä. Tylyissä suvuissa lapsenlapset on riesa ja inhottava asia. Hyvissä suvuissa rikkaus ja aarre.
Voi, kunpa sukunsa voisi vaihtaa tai vanhempansa valita. Elämän tahdit ovat hyvin erilaiset siitä riippuen, synnytkö hyvään sukuun rakastaville vanhemmille vai tylyille paskavanhemmille. Kyllä minuakin v***ttaa se että vanhempani ovat tuollaiset; heitä ei voi mitenkään muuttaa tai saada toimimaan toisin.Tätä on ihan tutkittukin. Huono-osaisuushan Suomessa on sukupolvittunut vahvasti. Sukupolvi toisensa jälkeen jää osattomaksi yhteiskunnasta. Näillä on hyvin usein se tilanne, että vanhemmat eivät auta jälkikasvuaan. Potkitaan ulos täysi-ikäisenä ja edellytetään ettei enää kysellä apuja. Käytännössä talutetaan se 18 -vuotias sossun ovelle. Lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisessä isovanhempien antama tuki on ensi arvoista. Paitsi taloudellista tukea, isovanhemmat antavat myös lastenhoidollista tukea ja vähintäänkin pystyvät jakamaan omasta kokemuspohjastaan neuvoja miten asiat kannattaa hoitaa.
Mukava kuulla järjen ääntäkin tässä ketjussa. Tuli mieleen noista sanavalinnoista, että nekin kertovat paljon siitä, milla tasolla perhesuhteet ovat. Isovanhemmilta voi saada "kokemuspohjaisia neuvoja", mikä kuulostaa jo siltä, että he ovat täysjärkisiä ihmisiä, jotka todellakin voivat auttaa elämän kiperissä kysymyksissä. Ovat ehkä oikein miettineet omia valintojaan eivätkä painele menemään tukka putkella uhraamatta ajatustakaan omille valinnoille.
Jos välit eivät ole kovin hyvät, neuvominen voi olla laatua "miksi täällä on sekaista, pitää siivota". Tai ne voivat olla vieraskoreat niin, että puhetta riittää, mutta puhutaan hyvin korrektisti, ei neuvota edes ystävälliseen sävyyn eikä kysytä neuvoa eikä kommentoida muuta kuin toisten asioita.
Kun puhutaan hyvän kasautumisesta, ymmärrän itse sen nimenomaan henkisen pääoman kasautumisena ja siirtymisenä sukupolvelta toiselle.
Tämä oli hyvä kirjoitus. Mutta jäin edelleen miettimään sitä voiko tehdä mitään että voisi tasata eroa hyväosaisten ja osattomien välillä. Osattomakai syntyminen on nimittäin tragedia. Voiko yhteiskunta mitenkään auttaa tai paikata?
Olen itse syntynyt osattomaan rupusakkikotiin, ja voin sanoa että vaatii lähes yli-inhimilliset voimat taistella tiensä ulos sieltä. Eväät ovat niin kurjat; koko lapsuus väkivaltaa, mitätöintiä, laiminlyöntiä. Missään wi tuettu, mihinkään ei kannustettu, likaisissa rääsyisdä juostiin ja terveydenhoito ja hygienia laiminlyötiin (hampaani olivat reikäiset, ei ollut edes hammasharjaa).
Sama kumuloituen jatkui läpi nuoruuden. Missään ei kuunneltu tai autettu, itse piti hoitaa kaikki nuoruuden kasvut ja muutokset, menkoista ei puhuttu eikä annettu siteisiin rahaa. Lukioon ei haluttu päästää, js kun pääsin ei kirjoja maksettu. Yliopistoon menoa vastustettiin ja uhkailtiin tehdä perinnöttömäksi. Itse piti hoita muutot ja rahoittaa työllä opinnot.
Jatkumo on se että lapsenlapset ei kiinnost, mitään yhteyttä eivät pidä ja missään asiassa ri saa tukea. Vittuilua, arvostelua ja nälvintää kyllä tulee joka asiasta. Ja kaikki saavutukseni on aina mitätöity vaikka olen menestynyt erittäin hyvin kurjista lähtökohdista huolimatta.Se mitä yritän sanoa on se, että hoitoavun puute on vain jäävuoren huippu. Itkemällä hoitoavun puutetta aikuinen lapsi itkee oikeasti omien vanhempien rakkaudettomuutta. Harva pystyy myöntämään edes itselleen että on ollut paska lapsuus ja paskat vanhemmat. Se katkeruus saattaa kohdistua pikkuasiaan (hoitamattomuus) vaikka tuska on oikeasti syvemmällä.
Minunkaan vanhemmat ei todellakaan hoida. Mutta ymmärrän sen - eiväthän he rakastaneet minuakaan, miten sitten lapsianikaan.
Hyvin kirjoitettu. On todella vaikea myöntää että omat vanhemmat eivät rakastaneet eivätkä rakasta lapsenlapsiaankaan. Mutta sen myöntäminen vapauttaa. Koettu on.
On se niin jännää, kun oikein Hesarin sivuilla tämä isoäidin irvikuva nussimisistaan avautuu. Myötähäpeäni määrä on käsittämätön.
Vierailija kirjoitti:
Joo...mietin juuri ratkaisukeskeisesti että mitä tälle voisi tehdä. Eli siis me tukiverkottomat, voisimmeko yhteiskunnallisesti vaikuttaa tähän (lapsiperheen tukipalvelut) tai voisimmeko liittoutua ja tukea toisiamme. Mutta tämä asia on niin vaikea tabu, että siitä ei puhuta eikä julkisesti sitä saa vatvoa. Ja yleinen mielipide on isovanhempien puolella koska siellä on se pullantuoksuinen mummo -sterotypia.
Tällä tarkoitan sitä, että ne harvat kerrat kun olen uskaltanut avautua tästä isovanhempien piittaamattomuudesta, niin aina se vastapuoli (jolla rakastavat vanhemmat tukena) on laittanut koko jutun MINUN syykseni. Kommentointi ollut luokkaa "miten olet onnistunut pilaamaan välisi vanhempiisi" tai "olet varmaan kuormittanut isovanhempia lastenhoidola liikaa je enää ne ei jaksa"
Voi helkkari. Isovanhemmat eivät ole auttaneet koskaa sekuntia missään, ei aikana ennen lapsia eikä sen jälkeen. Mutta tylyt isovanhemmat vaan ei mahdu ihmisten käsitteistöön, joten silloin sen aikuisen lapsem pitää olla syyllinen siihen että on kylmät välit ja ikinä ei tavata.
Joten eipä taida kukaan haluta avautua asiasta omalla nimellään ja alkaa verkostoitumaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.[/quoteKylmät, itsekkäät vanhemmat ja isovanhemmat on todellinen tabu. Sitä on vaikea myöntää vaikka sitä hierottaisiin naamaan niinkuin itselleni on käynyt. On biologian ja eloonjäämisen vastaista ja täysin luonnotonta että emot eivät välitä jälkeläisistään. Psykologisella tasolla lapselle on elintärkeää että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään. Siksi hän on viimeiseen asti lojaali tunnekylmille vanhemmilleen. On liian tuskallista myöntää että on hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se merkitsee henkistä kuolemaa. Siksi se on kiellettävä viimeiseen asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo...mietin juuri ratkaisukeskeisesti että mitä tälle voisi tehdä. Eli siis me tukiverkottomat, voisimmeko yhteiskunnallisesti vaikuttaa tähän (lapsiperheen tukipalvelut) tai voisimmeko liittoutua ja tukea toisiamme. Mutta tämä asia on niin vaikea tabu, että siitä ei puhuta eikä julkisesti sitä saa vatvoa. Ja yleinen mielipide on isovanhempien puolella koska siellä on se pullantuoksuinen mummo -sterotypia.
Tällä tarkoitan sitä, että ne harvat kerrat kun olen uskaltanut avautua tästä isovanhempien piittaamattomuudesta, niin aina se vastapuoli (jolla rakastavat vanhemmat tukena) on laittanut koko jutun MINUN syykseni. Kommentointi ollut luokkaa "miten olet onnistunut pilaamaan välisi vanhempiisi" tai "olet varmaan kuormittanut isovanhempia lastenhoidola liikaa je enää ne ei jaksa"
Voi helkkari. Isovanhemmat eivät ole auttaneet koskaa sekuntia missään, ei aikana ennen lapsia eikä sen jälkeen. Mutta tylyt isovanhemmat vaan ei mahdu ihmisten käsitteistöön, joten silloin sen aikuisen lapsem pitää olla syyllinen siihen että on kylmät välit ja ikinä ei tavata.
Joten eipä taida kukaan haluta avautua asiasta omalla nimellään ja alkaa verkostoitumaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.[/quoteKylmät, itsekkäät vanhemmat ja isovanhemmat on todellinen tabu. Sitä on vaikea myöntää vaikka sitä hierottaisiin naamaan niinkuin itselleni on käynyt. On biologian ja eloonjäämisen vastaista ja täysin luonnotonta että emot eivät välitä jälkeläisistään. Psykologisella tasolla lapselle on elintärkeää että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään. Siksi hän on viimeiseen asti lojaali tunnekylmille vanhemmilleen. On liian tuskallista myöntää että on hylätty ja kaltoinkohdeltu. Se merkitsee henkistä kuolemaa. Siksi se on kiellettävä viimeiseen asti.
Näin se on, ja vaikka itse olen syytön vanhempieni kylmään käytökseen, niin asia hävettää minua ja tunnen jotenkin epäonnistuneeni kun omat vanhemmat elävät niinkuin meitä ei olisi olemassakaan. Tiedän itse että olen kaikkeni tehnyt ja yrittänyt välejä ylläpitää yksipuolisesti, mutta en viitsi kertoa tästä juuri kellekään koska asenne on aina se että lapsi itse on pilannut välit vanhempiinsa.
Mutta, jotenkin tästä pitäisi voida puhua. Jo tämä ketju on ollut vertaistukea, lukuunottamatta sitä että etuoikeutetut vanhempien apua saavat hyökkivät aina osattomien kimppuun.
Voisiko tätä ajaa poliittisesti, tai kunnallisesti, että olisi totaalitukivwrkottomille jotain maksullista kohtuuhintaista lastenhoitoa, taikka 'ei-lastensuojelullisia' tukiperheitä, tai varamummo/ukki välitystä tai jotain? Nyt kaikki surevat ja katkeroituvat surun linnakkeissaan yksikseen. Vanhemmat eivät tule tässä tippaakaan vastaan joten itse se tilanne pitää yrittää korjata tai parantaa.
Kyllä voisi olla palveluseteleitä tai lastenhoitajavälitystä tukiverkottomille. Ja nyt en tarkoita MLLää jonne kuka vaan voi rekisteröityä työntekijäksi (teinejä, piittaamattomia, juoppoja, mt-ongelmaisia) vaan jotain kunnan tms ylläpitämää lastenhoitoapua jossa työntekijän taustat on tarkistettu ja työntekijä oikeassa virkasuhteessa kuntaan. Heti tilaisin ja maksaisin ilomielin kun saisi luotettavaa lastenhoitoa tilata jostain. MLL ei kelpaa, on kokeiltu, laatu liian arvaamatonta ja teini-ikäistä.
Kyllä mummujen pitäisi tajuta, ettei seksi ja parisuhdehömppä enää vanhoille kuulu. Missä on keinutuolissa sukkaa kutovat mummot, jotka otti kesäksi kaikki lastenlapset hoitoon ja leipoi hyvää pullaa ja järjesti lapsille ihania muistoja.
Hassua, kun monilla tuntuu olevan käsitys, että jos isovanhempi ei hoida, niin sitten kukaan ei vanhana käy katsomassa.
Kyllä pointti on tunnesuhteessa, ei konkreettisessa hoitamisessa.
Minun isovanhempani eivät koskaan hoitaneet minua. En muista ainuttakaa kertaa, vaikka asuimme 10-15 km etäisyydellä. Silti, kun isoäitini oli 80-90 v, niin kävin häntä ulkoiluttamassa viikottain.
N49