Lue keskustelun säännöt.
Kun tuntuu, ettei terapiakaan auta masennukseen
12.09.2017 |
Mulla on viime aikoina ollut melko toivoton olo elämäni suhteen. Olen 28-vuotias, kärsinyt masennuksesta tai vähintäänkin masennusoireista ainakin 12 vuoden ajan ja tuntuu, etten koskaan pääse tästä eroon. Käyn psykoterapiassa ja se sinällään helpottaa, että saa keskustella asioista, mutta myös turhauttaa, koska tuntuu, että mun pinttyneet ajatusmallit, haitalliset uskomukset yms. vain on ja pysyy eikä mikään muutu paremmaksi. Tunnistan siis hyvinkin miten "virheellisesti" mieleni toimii, mutta en vain onnistu muuttamaan sitä.
Terapiassa pohditaan usein mikä minua kiinnostaa, mistä innostun, mikä tuottaa mielihyvää tai missä koen onnistuneeni. Tämä on se ikävin puoli, koska en oikein koe mielihyvää enää mistään eikä mikään tunnu tuovan onnistumisen kokemuksia. Toisinaan tulee kausia, jolloin saatan hetkellisesti innostua vaikkapa jostain uudesta harrastuksesta, mutta enemmin tai myöhemmin se innostus laantuu ja pian olen jo unohtanut koko asian. On monia asioita, jotka ovat ihan ok, esimerkiksi elokuvien katselu, kaunokirjallisuuden lukeminen ja luonnossa liikkuminen. Ei ne silti piristä mieltäni, saati lisää voimavaroja tai mitään muuta sellaista. Jos joudun ponnistelemaan jonkun mukavan asian eteen, saattakin käydä niin, ettei se enää yhtäkkiä tuotakaan iloa. Se on todella hämmentävää!
En ole itsetuhoinen, en syvästi ahdistunut (ellei ole jotain konkreettista syytä esim. vaativa tentti) eikä mulla ole todettu muita mielenterveyden ongelmia kuin masennus. Olen hetkellisesti ollut jonkin lyhyen ajanjakson todella pohjalla, mutta pääsääntöisesti olen kyennyt ylläpitämään elämän perusasioita. Huolehdin lemmikeistä, käyn kaupassa, pidän asunnon kohtuullisessa kunnossa, peseydyn. Helpossa, osa-aikaisessa työssä olen pärjännyt, tosin viime vuodet ovat menneet yrittäen opiskella lukion jälkeistä tutkintoa korkeakoulussa. Se onkin jo ihan eri tavalla kuormittavaa, opiskelu on pitkään ollu hankalaa ja pelkään sen muuttuvan mahdottomaksi ja etten ikinä valmistu. Opinnot ahdistavat ja ahdistusta lisää vain se, että opiskelu tuntuu olevan ainut järkevä asia elämässäni - ja jos en siinä pärjääkään niin mitä mulle käy.
Kaikki tuntuu niin mekaaniselta suoriutumiselta. Sisällä ammottaa pohjaton tyhjyyden tunne ja pohdin usein elämän merkityksellisyyttä tai mistä sen löytäisi. Masennus aiheuttaa lamaannusta, mieliala on joko tasaisen huono tai joskus voimakkaasti heittelevä. Se on pilannut sosiaalisen elämäni, tehnyt minusta aavistuksen kyynisen ja omaan kuoreen vetäytyneen, itsensä kadottaneen ja häpeävän ihmisen. Tuntuu, että vuosien aikana älykkyyteeni on laskenut, paineensieto-, opiskelu- ja keskittymiskyky merkittävästi heikentynyt ja turhautumiskynnys on naurettavan alhainen. En jaksa enää ponnistella minkään eteen.
Siltikään en haluaisi vielä luovuttaa ja menettää uskoa siitä, että jonain päivänä elämäni voisi näyttää valoisammalta. Että löytäisin jonkinlaisen sisäisen rauhan, merkityksellisyyden tunteen ja ettei kaikki tuntuisi vain pakolta ja suorittamiselta.
En oikeastaan tiedä miksi edes kirjoitin tänne, tuntui vain siltä että pakko saada purkaa tätä tilannetta jotenkin anonyymisti. Toki myös mielelläni kuulisin kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai masennuksen kanssa elämisestä ylipäätään tai esimerkiksi mitä on tehnyt opintojen suhteen, jos ne eivät vain suju tai ei saa itseään opiskelukykyiseksi? Vaikka tiedän, etten ole todellakaan ainut masentunut opiskelija, niin silti tuntuu, että kaikki muut ympärillä porskuttaa elämässä eteenpäin .
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä kerran kakkonen tässä!
Tämä voi olla ihan huuhaatakin, mutta joskus mielessäni on käynyt, että television ja tietokoneen tuijottaminen itsessään aiheuttaisi masennusta. Se on jotenkin lamaannuttavaa tai turruttavaa ja kenties liian helppoa. Koneen tai telkun ääressä ei kohtaa niitä sosiaalisia haasteita, jotka kuitenkin toisivat mukanaan toisten ihmisten kohtaamisesta johtuvaa mielihyvää.
Tässä on varmasti perää. Mä olen nykyään jopa jotenkin väsynyt myös ihmisiin, mikä on jo aika surullista. Muutama ystävä ja puoliso on, joiden seurassa tuntuu useimmiten ihan ookoolta. Mutta tosiaan esim. työkaverit ja asiakkaat koen usein uuvuttavina.
Toisaalta olen ajatellut, että se känny kasvaa käteen osittain siksi, että kun ei jaksa tehdä mitään järkevää, niin sitten on naama ruudussa, jotta sais ees vähän muuta ajateltavaa kun se oma murheellinen ajatusvirta. Muuten se paha olo saa vallan. Mä ikään kuin sijaistoimintona roikun netissä. Senkin ajan voisi käyttää johonkin kehittävään...
15
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös samanlaista. Keskivaikea masennus ollut jo 6 - vuotta sekä paniikkihäiriö peruskouluajoilta jatkuvan koulukiusaamisen takia. Päivät kuluvat tietokoneen ääressä , luonnossa liikkumalla , kuvaamisella , ohjelmien katselulla sekä musiikin kuuntelulla. Joskus tuntuu vain siltä että tämä tilanne on pysyvä eikä se muutu koskaan. Ymmärrän senkin että muutos lähtee omasta itsestä. Tsemppiä AP!
Anhedoniaa täälläkin. Myös minä koen huonommuutta toisten rinnalla, kun ne muut pystyvät, jaksavat ja kykenevät oikealla asenteellaan nauttimaankin elämästä.
Sille ei muuten voi mitään, että ihmisillä on jo syntymässä annettu perusta, miten helposti kokee mielihyvää.
Toisille mielihyvän kokeminen ja nautinto on helpompaa kuin toisille, ihan biologiansa pohjalta. Niin kamalan reilulta kun kuulostaakin.
Olen jo aikoja sitten hyväksynyt sen ettei minusta koskaan tule mitään onnellista ihmistä. Se on helpottanut, kun olen antanut itselleni luvan, laittaa kaikki vähäiset energiani siihen, että voin tehdä valintoja ja toimenpiteitä estääkseni elämäni täysin sietämättömäksi muuttumiseen, enkä the onnellisuuden turhaan tavoitteluun.
Siedettävä riittää minulle. Tai riittäisi, jos sen siedettävyyden ylläpitoon ei jatkuvasti tuntuisi menevän aina vaan enemmän ja enemmän energiaa.
Jonnekin se energia tuntuu valuvan. En tiedä valuuko leakin gutista vai mistä. Vai enkö ole tarpeeksi ottanut ikääntymisen vaikutuksia huomioon? Olen vasta kolmekymppinen.
Miksi terapiassa tuputetaan sellaista jonka koet huonoksi? Eli tuo keskittyminen hyviin asioihin?
Mulla toimi loppuviimein ainoastaan se, ettäminä olen olemassa, ja se on aivan riittävästi, sekä ihan yhtä oikeutettua maailmankaikkeuden silmissä kuin kenen tahansa olemassaolo. Siitä lähdin liikkeelle. Olisi ollut aivan liikaa keskittyä siihen mistä saan mielihyvää. Itse asiassa mua jopa ahdisti se että pitäisi saada jostain mielihyvää, kun en sitä saanut. Siitä asti olen opetellut olemaan juuris tällainen kuin olen. Jos en koe onnistuneeni, niin en edes yritä etsiä jotain jossa olisi onnistunut. Ainoastaan elän elämääni eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos nro 2 pitkästä vastauksesta ja omien kokemuksiesi jakamisesta! Saanko kysyä, miten itse näet tilanteesi, oletko esimerkiksi vuosien aikana oppinut hyväksymään masennuksen ja jaksamattomuuden ja mahdollisesti löytänyt merkityksellisyyttä muualta? Itselläni on välillä sellainen olo kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan. Pohdin olisiko armollisempaa vain hyväksyä asiat sellaisena kuin ne on ja alkaa elämään sen mukaisesti. Minäkään en halua syrjäytyä, haluan osallistua ja kokea olevani hyödyksi. Mietin silti olenko yrittänyt tarpeeksi, olisiko se sitten puhtaasti luovuttamista ja menemistä siitä, mistä aita on matalin - myönnettävä on, että minua häiritsee se mitä muut ajattelee.
No hoe itsellesi aina noin ajatellessasi, ettei tuomitsevien ja arvostelevien mielipiteillä ole väliä, ja fiksut kunnon ihmiset taas eivät ajattele sinusta rumasti. Ainakaan niin rumasti mitä itse itsestäsi ajattelet.
Eivätkä ihmiset edes ajattele toisiaan, niin paljoa kuin yleisesti luullaan. Ethän sinäkään ajattele aktiivisesti jostain serkun kaimastasi, onko hän onnistunut urallaan vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse masennuin ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Masennus uusiutui yliopisto-opintojen aikana ja siihen liittyi myös voimakasta ahdistusta. Suoritin opintoja ja kävin työssä rauhoittavan lääkkeen turvin.
Olen käynyt pitkän terapian 26-30 -vuotiaana. Psykologin luona olen rampannut työterveyshuollon lähettämänä eri aikoina. Kun sain vakavia rytmihäirökohtauksia, tueksi annettiin käynnit psykiatrin luona. (Tosin syy rytmihäiriöihin ei ollut psyykkinen, mutta anyways).
Kun olin 40 -vuotias tilanne paheni taas. Pääsin sairaalaan viiden viikon seurantaan. Todettiin vakavan masennuksen vaikea-asteinen jakso. Tähän johti ainakin osatekijänä työuupumus sekä työyhteisön huono ilmapiiri. Vuosi sairaslomaa ja taas lähdettiin terapiaan, mutta itse maksamana.
Tuolloin psykiatri esitti, että masennuksen uusiutumisen ehkäisemiseksi mun on käytettävä masennuslääkettä loppuikäni.
Tästä huolimatta tilani huononi ja hakeuduin työelämässä olevien masentuneiden draamaryhmään. Sitten oltiin taas Kelan tuella psykoterapissa.
Nyt olen sitä mieltä, että mikään lääke tai terapia ei minua auta. Olen juosut itseni piippuun pärjäämisen paineissa ja jokin osa minusta on "kuollut". Osaan analysoida ja reflektoida. Tunnen itseni.
Perussyy on ilmeisesti jonkinlainen sopeutumattomuus. Työni ei vastaa arvojani ja rasitun jatkuvista ihmiskontakteista enemmän kuin moni muu.
Tuli pitkä stoori. Sorry.
Olen siis yksinkertaistastanut ajatuksen niin, että jos istun koko päivän tietokoneella, niin sitten istun. En ala potemaan huonoa omatuntoa tekemisistäni tai tekemättäjättämisistäni. Onnellisuus on myös mielestäni harha. Se miltä asiat vaikuttavat eivät välttämättä ole niin. Yks kaks aloinkin pitämään itsestäni :D Kun jätin pois itseni ruoskinnan ja turhan pieksännän siitä mitä kaikkea PITÄISI tehdä. Minä nyt vain en tee, eikä maailma kaatunutkaan.
Tuo että eletään sittekku-elämää, eikä sitä koskaan tule. Monen ihmisen ongelma.
Lapsesta asti toitotetaan että pitää sitä ja tätä, opiskella hyvin ja tehdä tuota ja tuota,, että sitten vanhempana on työt ja puolisot ja lapset ja pääsee ulkomaille kerran vuoteen. Ihan hirveää että lapsia opetetaan noin! Elämähän on KOKO AJAN! myös jokaisena niinä masennuksen hetkenä. Ei sitä tarvite pelästyä. Antaa olon vain olla mennä ja lipua. Ja muista että voit olla masentunut ihan rauhassa, vaikka lähtisitkin mukaan johonkin harrasteeseen. Ei se tarkoita että sinun täytyisi "lopettaa" masentelu.Ei tarvitse. Välillä voi silti tehdä jotain muutakin kuin ahdistua.
Jos jostain kumman syystä ET ole lukenut vielä Eckhart tollen kirjaa läsnäolon voima, niin lue se ihmeessä.
Ja muutenkin luulisi terapeutin jo ehdottaneen mindfullnesia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kymmeniä vuosia vakavasti sairastaneet, oletteko ajatellut sähköhoitoa?
Tiedän muutamankin onnistuneen tapauksen.
Nro 15, aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Sillä erotuksella että olen tällä hetkellä pitkällä sairaslomalla työstäni vakavan työuupumuksen ja tämän masennukseni takia. Itse olen varmaan sairastanut masennusta jo vuosia, mutta en ole sitä itselleni tunnustanut vaan olen väkisin puskenut elämässä eteenpäin. Olen hyvin tunnollinen ja vaativa itseäni kohtaan, eikä ne todellakaan helpota tätä tuskaa.
Olen jo alkanut miettimään, että enkö parane ikinä tästä masennuksesta (ja työuupumuksesta). Ajatuskin entiseen ammattiin palaamisesta ahdistaa ja saa mut heräilemään aamuyöstä. En jaksaisi enää niitä ihmiskontakteja, en jaksaisi huolehtia muista ihmisistä, en jaksaisi olla empaattinen ja skarppina kahdeksaa tuntia päivässä. Olen jo vuosia miettinyt jotain muuta ammattia, mutta tuntuu ettei mikään ns. normaali työ kiinnosta . Toki haluaisin tehdä töitä, mutta tahtoisin tehdä työtä yksin, yrittäjänä, niin että olisin vastuussa kaikesta vain itselleni. Kuitenkin yrittäjyyteen hyppääminenkin pelottaa -mitä jos en saa siitä riittävää toimeentuloa? Etenkin kun käsityöyrittäjyys olisi se juttu, joka jopa kiinnostaisi ja jota haluaisin tehdä.
Tuntuu että olen umpikujassa itseni ja elämäni kanssa. Itsemurhaa en ole suunnitellut, mutta kyllä aina silloin tällöin tulee mieleen sellainen ajatus että saattaisi olla kaikkien kannalta parempi kun vaan lakkaisin olemasta. Ei mun lapsetkaan varmasti nauti nähdessään mua tämmöisenä ja tiedä sitten mitä kaikkia traumoja heillekin aiheutan kun en vaan jaksa/pysty olemaan heille sellainen energinen, iloinen, läsnäoleva ja pätevä vanhempi. :(
Mulla on menossa terapia, käyn juttelemassa mt-toimistossa ja lääkityskin on. Mikään vain ei tunnu auttavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse masennuin ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Masennus uusiutui yliopisto-opintojen aikana ja siihen liittyi myös voimakasta ahdistusta. Suoritin opintoja ja kävin työssä rauhoittavan lääkkeen turvin.
Olen käynyt pitkän terapian 26-30 -vuotiaana. Psykologin luona olen rampannut työterveyshuollon lähettämänä eri aikoina. Kun sain vakavia rytmihäirökohtauksia, tueksi annettiin käynnit psykiatrin luona. (Tosin syy rytmihäiriöihin ei ollut psyykkinen, mutta anyways).
Kun olin 40 -vuotias tilanne paheni taas. Pääsin sairaalaan viiden viikon seurantaan. Todettiin vakavan masennuksen vaikea-asteinen jakso. Tähän johti ainakin osatekijänä työuupumus sekä työyhteisön huono ilmapiiri. Vuosi sairaslomaa ja taas lähdettiin terapiaan, mutta itse maksamana.
Tuolloin psykiatri esitti, että masennuksen uusiutumisen ehkäisemiseksi mun on käytettävä masennuslääkettä loppuikäni.
Tästä huolimatta tilani huononi ja hakeuduin työelämässä olevien masentuneiden draamaryhmään. Sitten oltiin taas Kelan tuella psykoterapissa.
Nyt olen sitä mieltä, että mikään lääke tai terapia ei minua auta. Olen juosut itseni piippuun pärjäämisen paineissa ja jokin osa minusta on "kuollut". Osaan analysoida ja reflektoida. Tunnen itseni.
Perussyy on ilmeisesti jonkinlainen sopeutumattomuus. Työni ei vastaa arvojani ja rasitun jatkuvista ihmiskontakteista enemmän kuin moni muu.
Tuli pitkä stoori. Sorry.
Sama "vika"
Liian herkkä ja sosiaalisuudesta väsyvä suorittaja minäkin.
Mikään lääke ei tosiaan auta siihen, kun ympäristössä onkin se vika. Näinhän ei saa sanoa, koska itsestään pitää etsiä aina sitä vikaa, ja muita ei saa syyttää.
Minkä sille nyt vaan voi kun on tässä jonkun verran tullut aikas tiheällä kammalla etsittyä niitä vikoja ja ei vaan auta.
Elämme niin vähämielisessä maailmassa, ettei täällä liian järkevät edes pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Olen siis yksinkertaistastanut ajatuksen niin, että jos istun koko päivän tietokoneella, niin sitten istun. En ala potemaan huonoa omatuntoa tekemisistäni tai tekemättäjättämisistäni. Onnellisuus on myös mielestäni harha. Se miltä asiat vaikuttavat eivät välttämättä ole niin. Yks kaks aloinkin pitämään itsestäni :D Kun jätin pois itseni ruoskinnan ja turhan pieksännän siitä mitä kaikkea PITÄISI tehdä. Minä nyt vain en tee, eikä maailma kaatunutkaan.
Tuo että eletään sittekku-elämää, eikä sitä koskaan tule. Monen ihmisen ongelma.
Lapsesta asti toitotetaan että pitää sitä ja tätä, opiskella hyvin ja tehdä tuota ja tuota,, että sitten vanhempana on työt ja puolisot ja lapset ja pääsee ulkomaille kerran vuoteen. Ihan hirveää että lapsia opetetaan noin! Elämähän on KOKO AJAN! myös jokaisena niinä masennuksen hetkenä. Ei sitä tarvite pelästyä. Antaa olon vain olla mennä ja lipua. Ja muista että voit olla masentunut ihan rauhassa, vaikka lähtisitkin mukaan johonkin harrasteeseen. Ei se tarkoita että sinun täytyisi "lopettaa" masentelu.Ei tarvitse. Välillä voi silti tehdä jotain muutakin kuin ahdistua.
Jos jostain kumman syystä ET ole lukenut vielä Eckhart tollen kirjaa läsnäolon voima, niin lue se ihmeessä.
Ja muutenkin luulisi terapeutin jo ehdottaneen mindfullnesia.
Jostain syystä tämä lohdutti todella paljon ja pisti jopa vähän hymyilyttämään :). Sinä olet selkeästi oivaltanut jotain oman olemisesi ja elämisesi kannalta tärkeää, aion yrittää itse ottaa tuosta ajatusmaailmasta mallia! Olen nimittäin tietyissä asioissa todella armoton ja vaativa itseäni kohtaan ja kuten aiemmin mainitsinkin, välitän liikaa siitä muut minusta ajattelee. Ja kun mietin mitä tahansa asiaa niin kaikki alkaa mielessäni "pitäisi tehdä..." tai "nyt on vaan pakko..". Mitä tahansa teenkin, moitin ja ruoskin itseäni siitä, että voisin tehdä enemmän ja paremmin. Poden myös jatkuvasti huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä tekemättä jättämisestä ja saamattomuudesta. Tiedän, että tämä on ainakin osasyy alisuoriutumiseen ja yrittämättä jättämiseen. Vaativuudestani ei siis todellakaan ole edes mitään hyötyä eikä johda parempaan suoriutumiseen tai mihinkään muuhun positiiviseen.
Mindfulnessista ei ole terapiassa ollut puhetta, mutta tilasin ihan muutama päivä sitten itselleni Segalin ja Teasdalen kirjan "Mindfulness masennuksen hoidossa". Lainasin sen kirjastosta viime talvena, muistan siinä olleen hyviä juttuja, mutta tuolloin olin liian ahdistunut tarttuakseni varsinaisiin harjoituksiin. Nyt aion paneutua siihen kunnollla. Myös tuo ehdottomasi kirja kuulostaa hyvältä, täytyy tutustua!
Olen yllättynyt miten paljon tällainen anonyymi nettikeskustelu voi tuoda perspektiiviä ja lohtua omaan tilanteeseen, palaan vielä muidenkin kirjoittamiin viesteihin! Ja tässä tulikin mieleen, että mahtaako netistä löytyä jonkinlaisia ehkä ainakin osittain suljettuja vertaistukiryhmiä tai vastaavia masentuneille..? Mitä kautta sellaisia löytäisi ja pääsisi osallistumaan?
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yksi. 30v, korkeakoulu takana, puoliso vierellä... mitään vakavaa masennusta ei ole, mutta en tunne suurta, pitkäjänteistä mielihyvää tai koe kiinnostusta mitään kohtaan. Saatan ap:n lailla innostua asioista ajoittain, mutta lopulta palaan lähtöruutuun. Harmaaseen tasaisuuteen. Minulla ei ole mitään tavoitteita tai haaveita huomiselle, ensi viikolle tai 10 vuoden päähän. Syöminen ja nukkuminen ja pakolliset asiat rytmittää elämääni. Sarjoja on kiva katsoa, ja syödä hyvää ruokaa. Mutta sitäkö tämä on? Elämä?
"Minuun on osunut elämän luoti, olen syntynyt vasten tahtoain." Siltä minusta tuntuu. Mitä mä täällä teen? Ja vielä kymmeniä vuosia?
Hyvä jos tällainen vertaistuki auttaa :)
Minun mielestäni on todella virkistävää "tavata" netitse joskus ihmisiä jotka kykenevät ajattelemaan asioita monelta kantilta :)
Mutta noin muuten, kannattaa olla vertaistuen kanssa tarkkana, jos on kovin herkkä, niin kuin itse olen. Lueskelin aiemmin masennuskeskusteluja, mutta niissä keskityttiin lähinnä vain kertomaan miten paska olo itsellä on. Tai sitten siihen että jes, jaksoin tänään laittaa sukat jalkaan ja käydä kaupassa. Minua tuollainen ahdisti vain lisää, joten lopetin lukemisen. Keväällä kävin keskustelemassa jonkun psyk. saiaanhoitajan kanssa(liittyi erääseen läheiseeni tämä käynti) ja hän ehdotti minulle ahdistusryhmää, ja masennusryhmää. Kysyin että mitä mieltä hän on oikeasti itse, helpottaako ahdistus ja masennus sillä että käyn kerran viikossa kuuntelemassa miten paljon muita ahdistaa, vai voisiko käydä niin että tuon tyyppinen vertaistuki ainoastaan vetää mukaansa. Hän sanoi että ryhmät eivät ehkä sovi minulle, sillä kaikille ne eivät sovi. Tunnen kuuluvani siihen osaan joille ne eivät sovi.
Olen huomannut että ei ole olemassa pelkkää masennusta, vaan siinä samalla rinnalla kulkee niin paljon muutakin. Siinä on parisuhde, perhe, läheiset, työ, harrastukset, huumori, pakkaspäivät, elokuun lämpimät illat. Tämä kannattaa muistaa. Ja että noihin voi ottaa osaa itsekin, mutta pakko ei ole.
Vellon itsekin aika ajoin pahassa, päälle vyöryvässä olossa, mutta olen antanut itselleni luvan olla ihan niin kuin huvittaa. Kun mies kysyy lähdenkö kävelylle, voin lähteä sinne vellomaan, ja aika usein käykin niin että en muistakaan velloa. Onneksi vellomistakin voi jatkaa myöhemmin, ei sitä kukaan ole ottamassa pois.
T: 28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylisuorittamista yrittävä alisuoriutuja on todella hyvin kuvaava. Lopulta ei jää muuta jäljelle kuin itseään ruoskiva musta möykky. Mutta hei, ihan jokainen hetki on mahdollista tehdä jotain muuta kuin möykkyillä. Ei haittaa yhtään että eilinen meni sohvan pohjalla, tai että olin niin tyhmä etten saanut nukuttua yöllä kun pyörittelin pakonomaisesti jotain ongelmaa jolle en mitään pystynyt tekemään klo 2.00 omassa sängyssäni.
Joku tuossa kyseli että sitäkö tämä elämä nyt on? No aika lailla, sitähän se on :D Ei se niin, oman kokemukseni mukaan, mene, että kun teet sitä tätä tai tuota, niin lopussa seisoo jumalaton kiitos, ja nirvana on taattu. Tuohan tarkoittaisi käänteisesti sitä, että jos et saa/halua vakityötä, kumppania tai lapsia, niin olet onneton. Ei kai kukaan näin ajattele toisesta ihmisestä? Mutta itsestä on helppo ajatella niin että ilman noita on epäonnistunut, tai ilman niitä ei voi olla onnellinen. Ja jos nuo saavutettuaan ei olekaan onnellinen, niin tulee masennus. Ihan persiistä. Tuossa tuntuu olevan kahta eri ihmistyyppiä. Niitä joille nuo asiat nöyttävät tuovan onnellisuuden(omasta mielestäni nämä tällaiset henkilöt ovat jo alunperin onnellisia, eikä sitä muuta perhe tai työpaikka) ja sitten niitä jotka ovat "oppineet" odottamaan sitä tulevaisuutta ja onnea siellä, kunhan vain nyt ensin teen sen tän ja ton. Tämä tyyppi hakee onnea sitten joskus. Ei ihme että tulee masennusta kun koko huijaus selviää.
Lisäksi moni järjettömän prässin läpikäynyt on yllättäen paljon onnellisemman oloinen (mielestäni onnellisuus tarkoittaa tyytyväisyyttä ja empaattisuutta, ja armollisuutta itseä kohtaan, hyväksymistä että asiat vain ovat olemassa, ajattelin niitä tai en, tein niille jotain tai en, enkä pysty vaikuttamaan muuhun kuin omaan suhtautumiseeni) kuin se jolla nuo kaikki on, mutta odottaa edelleen onnea joka luvattiin. Tai että kun on vakityö, ja kumppani, ehkä lapsetkin, niin sitten jotenkin mystisesti ollaan onnellisia. Moni lähes toivottomista tilanteista selvinnyt on näyttänyt hiffaavan jotain mikä on monelle, itseni mukaan lukien, vaikeasti hiffattavissa. Sen että jokaisessa hetkessä on koko elämä. Ei ole mitään muuta.
T:28
Se vielä, että ihmisen pitää ITSE antaa itselleen lupa olla miettimättä
-Onko tämä järkevää
-Miksi en osaa olla niin kuin muut
-miksi elämäni lipuu ohi
-Miksi en onnistu löytämään työtä/kumppania/elämäntarkoitusta/what ever
Vai onko joskus muka auttanut että joku muu on sen luvan sinulle antanut?
Läheinen/terapeutti/läkäri/naapuri/what ever
Masennus on monesti herkkien ja älykkäiden ihmisten vaiva. Itse tietää muka parhaiten kuitenkin kaiken itsestään ja sairaudestaan, ja on vaikea ottaa neuvoja muilta vastaan. Näin ainakin minulla.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä jos tällainen vertaistuki auttaa :)
Minun mielestäni on todella virkistävää "tavata" netitse joskus ihmisiä jotka kykenevät ajattelemaan asioita monelta kantilta :)
Mutta noin muuten, kannattaa olla vertaistuen kanssa tarkkana, jos on kovin herkkä, niin kuin itse olen. Lueskelin aiemmin masennuskeskusteluja, mutta niissä keskityttiin lähinnä vain kertomaan miten paska olo itsellä on. Tai sitten siihen että jes, jaksoin tänään laittaa sukat jalkaan ja käydä kaupassa. Minua tuollainen ahdisti vain lisää, joten lopetin lukemisen. Keväällä kävin keskustelemassa jonkun psyk. saiaanhoitajan kanssa(liittyi erääseen läheiseeni tämä käynti) ja hän ehdotti minulle ahdistusryhmää, ja masennusryhmää. Kysyin että mitä mieltä hän on oikeasti itse, helpottaako ahdistus ja masennus sillä että käyn kerran viikossa kuuntelemassa miten paljon muita ahdistaa, vai voisiko käydä niin että tuon tyyppinen vertaistuki ainoastaan vetää mukaansa. Hän sanoi että ryhmät eivät ehkä sovi minulle, sillä kaikille ne eivät sovi. Tunnen kuuluvani siihen osaan joille ne eivät sovi.
T: 28
Tuo on kyllä totta, pidän juuri siitä, että tässä ketjussa on kuitenkin enemmän keskusteleva, kannustava ja hyväksyvä meininkin kuin mikään kilpailu siitä kenellä menee kaikista huonommin. Hankalia asioita käsitellään sellaisena kun ne on, mutta myös keskitytään niihin pieniin asioihin mitkä auttavat tai ovat helpottaneet oloa. Itseänikin kyllä ahdistaa sellaiset keskustelut, jossa vain - noh, vellotaan siinä kurjuudessa - ilman minkäänlaista kykyä analysoida tilannetta ja omia tuntemuksia sen tarkemmin ja vailla halukkuutta edes yrittää keksiä jonkinlaisia ratkaisuja.
En missään nimessä halua väheksyä kenenkään oloa tai masennustilaa. Tiedän, että vakavassa masennuksessa olo voi todella olla aivan toivoton ja siinä tilanteessa on toisinaan mahdoton nähdä minkäänlaista ulkospääsyä. Itseäni kuitenkin sellaisten tekstien lukeminen ahdistaa.
AP
Missä tilanteessa masentunutta voisi yrittää lähestyä? Haluaisin tutustua yhteen, jonka tiedän olevan masentunut, mutten osaa tehdä aloitetta tutustumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Missä tilanteessa masentunutta voisi yrittää lähestyä? Haluaisin tutustua yhteen, jonka tiedän olevan masentunut, mutten osaa tehdä aloitetta tutustumiseen.
No missä tilanteissa näet häntä? Ihan normaalisti voit lähestyä kuten muitakin ihmisiä.
Aloittaja, vaikutat skarpilta tyypiltä, ja ehkäpä sinulla on vielä monenmoista oivaltamista tulossa elämässäsi.
Minua on auttanut myös se että lakkasin juoksemasta kuin hamsteri häksissä poispääsyä etsien. Lakkasin juoksemasta itseäni karkuun, ja pelkäämästä katsoa sinne "pohjattomaan" tyhjyyteen. Aloin ihan rohkeasti ottamaan kontaktia tuon tyhjyydentunteen kanssa. Omalla kohdalla tyhjyys taisi olla erinäinen sekoitus kaikenlaista pelottavalta ja ahdistavalta tuntuvaa sekasotkua, mutta ajan myötä löysin sieltä uuden itseni. Tai siis ihan vain saman vanhan itseni, mutta ehkä himpun paremman version :)
Olen aina padonnut tunteet sisälleni, ja oivalsin että olen piilottanut ne lähinnä itseltäni. Johtuu varmaankin herkkyydestäni. On helpompi olla turta, kuin päälle kaatuvan ahdistuksen kourissa. Toimintakykykin säilyy näennäisesti parempana. Vaikeinta olikin alkaa itse tuntemaan niitä omia tunteita itsensä kanssa. Perhanan pelottavaa. Minulla varmaan osaksi ne tukahdetut negatiiviset tunteet veivät lopulta tilaan jossa ei ollut näille tunteille enää sijaa. Tuntui lapselliselta kävelä yksin metsään ja antaa kyyneleiden valua jonkun "pikkuasian" takia, mutta silti tein sen. Oikein vollottelin siellä itsekseni. Nimesin tunteen ihan ääneen, sanoin että minua v*tuttaa asia x, ja vollotin päälle. Myös sureminen tuntui vaikealta ennen. En edes tiennyt miten montaa asiaa surinkaan, ennen kuin nimesin niitä vollottelujeni lomassa. Tavallaan alotin suremisen asialla x , ja yhtäkkiä huomasin surevani jo montaa muutakin asiaa.
Pitäisi myös muistaa tämän "kaikilla on Suomessa samat mahdollisuudet"-kaahotuksen keskellä se, että osa korteista jaetaan geeneissä, ja osa lapsena, kun ihmistaimi kehittää selviytymismekanismejansa. On olemassa mitä moninaisempia kaavoja yrittää pysyä elämän syrjässä kiinni, ja niisät voi olla aikuisena vaikeaa päästää irti.
Mutta kuten sanottu, masennusta on niin monen sorttista, ja itse osaan kertoa vain omaa tarinaani. En myöskään vähättele kenenkään sairauksia, kun kerron vain itsestäni, miten itse näen/näin, ja koen maailman ennen ja nyt. Piristävää että vielä ei ole tullut yhtään sellaista kirjoitusta missä dissattaisiin minun kokemukseni tyylillä "sinä et tiedä oikeasta masennuksesta mitään", tätäkin on tapahtunut. Tottahan se onkin, minä en tiedäkään mitään muiden masennuksesta, mutta juupas eipäs keskustelu harvoin on kovin kehittävää ja silmiä avaavaa. Harvoin kuitenkaan olen ketään neuvonut, enkä tee sitä nytkään. Kerron vain omasta elämästäni, joitain se auttaa, toisia ei. Aina kannattaa myös selvittää onko takana fyysisiä juttuja, jotka vain oireilevat masentumisena. Mutta yhtä kaikki, vaikka vaiva olisi fyysistäkin, joutuu ihminen silti elää itsensä kanssa, ja jos sen voi tehdä miellyttävämmin, niin voihan sitä kokeilla kaikenlaista itsensä kehittämistä. Aina voi kuitenkin palata ahdistumaan, jos muu ei tunnu onnistuvan.
Kakkonen:
Kyllä, FODMAP-ruokavalio on tuonut helpotusta vatsavaivoihin. Olen välillä vaan väsyneenä lipsunut siitä pahastikin, jolloin olo tietysti pahenee. Lisäksi mulla on muita ruokarajoituksia, jotka karsii noita sallittuja ruokia entisestään. Mutta suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Muistan kyllä olleeni energisempi ja voineeni paremmin kun noudatin tiukasti tuota. Nytkin siis pääosin. Vetämättömyys on vähän noidankehä: syöt itsellesi sopimattomasti, jolloin voit huonosti, joilloin et taas jaksa panostaa ruokailuun kuten pitäisi. Ja soppa on valmis, ihan ite keitetty.
Pitäisi mennä ravintoterapeutille varmistamaan, että tulis syötyä tarpeeksi monipuolisesti. Vitamiineja otan purkista.
Hienoa, että kävit liikkumassa! Heitit kunnon lenkin. Se teki varmasti hyvää.
15