Lue keskustelun säännöt.
Kun tuntuu, ettei terapiakaan auta masennukseen
12.09.2017 |
Mulla on viime aikoina ollut melko toivoton olo elämäni suhteen. Olen 28-vuotias, kärsinyt masennuksesta tai vähintäänkin masennusoireista ainakin 12 vuoden ajan ja tuntuu, etten koskaan pääse tästä eroon. Käyn psykoterapiassa ja se sinällään helpottaa, että saa keskustella asioista, mutta myös turhauttaa, koska tuntuu, että mun pinttyneet ajatusmallit, haitalliset uskomukset yms. vain on ja pysyy eikä mikään muutu paremmaksi. Tunnistan siis hyvinkin miten "virheellisesti" mieleni toimii, mutta en vain onnistu muuttamaan sitä.
Terapiassa pohditaan usein mikä minua kiinnostaa, mistä innostun, mikä tuottaa mielihyvää tai missä koen onnistuneeni. Tämä on se ikävin puoli, koska en oikein koe mielihyvää enää mistään eikä mikään tunnu tuovan onnistumisen kokemuksia. Toisinaan tulee kausia, jolloin saatan hetkellisesti innostua vaikkapa jostain uudesta harrastuksesta, mutta enemmin tai myöhemmin se innostus laantuu ja pian olen jo unohtanut koko asian. On monia asioita, jotka ovat ihan ok, esimerkiksi elokuvien katselu, kaunokirjallisuuden lukeminen ja luonnossa liikkuminen. Ei ne silti piristä mieltäni, saati lisää voimavaroja tai mitään muuta sellaista. Jos joudun ponnistelemaan jonkun mukavan asian eteen, saattakin käydä niin, ettei se enää yhtäkkiä tuotakaan iloa. Se on todella hämmentävää!
En ole itsetuhoinen, en syvästi ahdistunut (ellei ole jotain konkreettista syytä esim. vaativa tentti) eikä mulla ole todettu muita mielenterveyden ongelmia kuin masennus. Olen hetkellisesti ollut jonkin lyhyen ajanjakson todella pohjalla, mutta pääsääntöisesti olen kyennyt ylläpitämään elämän perusasioita. Huolehdin lemmikeistä, käyn kaupassa, pidän asunnon kohtuullisessa kunnossa, peseydyn. Helpossa, osa-aikaisessa työssä olen pärjännyt, tosin viime vuodet ovat menneet yrittäen opiskella lukion jälkeistä tutkintoa korkeakoulussa. Se onkin jo ihan eri tavalla kuormittavaa, opiskelu on pitkään ollu hankalaa ja pelkään sen muuttuvan mahdottomaksi ja etten ikinä valmistu. Opinnot ahdistavat ja ahdistusta lisää vain se, että opiskelu tuntuu olevan ainut järkevä asia elämässäni - ja jos en siinä pärjääkään niin mitä mulle käy.
Kaikki tuntuu niin mekaaniselta suoriutumiselta. Sisällä ammottaa pohjaton tyhjyyden tunne ja pohdin usein elämän merkityksellisyyttä tai mistä sen löytäisi. Masennus aiheuttaa lamaannusta, mieliala on joko tasaisen huono tai joskus voimakkaasti heittelevä. Se on pilannut sosiaalisen elämäni, tehnyt minusta aavistuksen kyynisen ja omaan kuoreen vetäytyneen, itsensä kadottaneen ja häpeävän ihmisen. Tuntuu, että vuosien aikana älykkyyteeni on laskenut, paineensieto-, opiskelu- ja keskittymiskyky merkittävästi heikentynyt ja turhautumiskynnys on naurettavan alhainen. En jaksa enää ponnistella minkään eteen.
Siltikään en haluaisi vielä luovuttaa ja menettää uskoa siitä, että jonain päivänä elämäni voisi näyttää valoisammalta. Että löytäisin jonkinlaisen sisäisen rauhan, merkityksellisyyden tunteen ja ettei kaikki tuntuisi vain pakolta ja suorittamiselta.
En oikeastaan tiedä miksi edes kirjoitin tänne, tuntui vain siltä että pakko saada purkaa tätä tilannetta jotenkin anonyymisti. Toki myös mielelläni kuulisin kokemuksia vastaavasta tilanteesta tai masennuksen kanssa elämisestä ylipäätään tai esimerkiksi mitä on tehnyt opintojen suhteen, jos ne eivät vain suju tai ei saa itseään opiskelukykyiseksi? Vaikka tiedän, etten ole todellakaan ainut masentunut opiskelija, niin silti tuntuu, että kaikki muut ympärillä porskuttaa elämässä eteenpäin .
Kommentit (49)
Tutun kuuloisia ajatuksia monella täällä... mulla on ollu teinistä asti ajoittain aallonpohjia ja paska olo itsestä, mutta oon yrittäny puskea vaan eteenpäin. Pakko suorittaa, osata, opiskella, pärjätä, tavoitella sitä oikeaa elämää. Itsetunto on ollut ihan surkea niin kauan kuin muistan. Nyt oon 30 v. Tänä keväänä tuli kaksi kriisiä elämään ja ne laukaisi jälleen kerran tosi huonon jakson. Oon käyny elämän varrella psyk. sairaanhoitajilla ja psykologeilla puhumassa kyllä huonoina aikoina, ja hoitokontaktiin hakeuduin nytkin. Sain paniikkioireisiin lääkkeet ja kohta pääsen psykoterapiaan. Masennusdiagnoosi ahdistuksella höystettynä oli lääkärin mielipide. SSRI-lääkitystä on tarjoteltu nyt pitkin matkaa, mutten oo uskaltanu niihin tarttua. Pelkään pitkäaikaisvaikutuksia.
Just nyt tuntuu vähän helpottavan noiden kriisien käsittely, en enää itke ihan joka päivä ja oon jopa ajatellu varovasti, lähtisinkö kouluttautumaan uudelleen (taas... kesällä just valmistuin uuteen ammattiin) vai mitä teen. Työelämä vaatimuksineen ja kuormittamisineen tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta. En ehkä kestäisi sitä nyt vielä kuitenkaan. Ihmissuhteet on hankalia, tuttuja löytyy muttei hyviä kavereita. Tunnen alemmuutta ja huonommuutta joka paikassa. Isoissa kaupoissa käynti on hankalaa kun tuntuu että oon vaan kaikkien tiellä jne...
Ootan tuolta kognitiiviselta psykoterapialta paljon siksi, että keskusteluapu on aina helpottanut mua. Ainakin hetkellisesti. Mutta oliskohan niitä lääkkeitä järkevää aloittaa, kun olo tuntuu välillä paremmalta ja välillä huonommalta... en tiiä. Vielä kun oon tämmönen, että jos jokin on vialla tai mietityttää, en saa sitä päästäni ja se kiertää siellä loputtomasti estäen kaikista niistä asioista nauttimisen, mitkä tapahtuu tässä ja nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta en ainakaan nopeasti ketjun lukaistuani huomannu, että kukaan vastaajista olisi miettinyt masennuksensa alkusyytä? On ilmeisesti jotenkin vanhanaikaista "syyttää" lapsuuttaan, mutta itse uskon vakaasti, että masennus johtuu lapsuuden aikaisesta kaltoinkohtelusta ja vaille jäämisestä. Jospa nämä asiat ovat masentuneilla niin syvällä, että he eivät itse pysty niitä käsittämään? Eikä niitä välttämättä saa terapeuttikaan kaiveltua pintaan.
Omalla kohdallani olen järkeillyt niin, että missä tahansa se sylttytehdas olisikin, joudun joka tapauksessa elämään itseni kanssa tämän ainoan elämäni. Altistavia tekijöitä on kohdallani monta, mutta niiden pyörittely ei ole helpottanut oloa koskaan, joten olisi ollut mieletöntä jatkaa pyörittelyä. Ihan hyvä ne on varmasti tiedostaa, mutta miksikään minun määrittäjäksi en niitä huoli. Olen olemassa tässä hetkessä, enkä löytänyt menneisyyttä kaivamalla mitään mikä helpottaisi oloani nyt. Minun ei myöskään tarvitse olla sellainen kuin menneisyyteni minut on ollut muovaavinaan. Jos olen joskus jäänyt vaille, ei minun tarvitse olla vailla nyt. Yhtään sekuntia en voi enää lapsuudessani viettää tehden jotakin toisin(eivätkä vanhempanikaan), enkä yhtään sekuntia huomisessa, joten helpotuksen täytyy olla nyt. Ja vaikka se ei olisi tällä hetkellä, niin se voi olla jossain, tai jokaisessa tulevassa hetkessä.
Sulla voi olla väärä diagnoosi, minulla oli n 10 vuoden ajan eikä hoito tehonnut. On muitakin mt ongelmia kuin masennus mitkä aiheuttaa tyhjyyden tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Sulla voi olla väärä diagnoosi, minulla oli n 10 vuoden ajan eikä hoito tehonnut. On muitakin mt ongelmia kuin masennus mitkä aiheuttaa tyhjyyden tunnetta.
Olen kyllä sitäkin joskus miettinyt, ikinä ei ole mitenkään muuten "testattu" tai tarkemmin tutkittu kuin täyttämällä sitä Beckin masennustestiä, joka toki on kriittisimpinä aikoina antanut korkeat pisteet. YTHS:n psykiatrin kerran kysyin, että mitä jos mulla on jokin muu kuin masennus ja voisiko sitä selvittää niin vastauksena oli, että "meillä ei valitettavasti ole resursseja sellaiseen, oireet vastaavat masennusta ja kirjoitetaan sulle lausunto Kelan psykoterapiaa varten".
Mitähän muita vaihtoehtoja sitten olisi?
Ap
Terapian huono puoli on se että siellä kaivellaan vanhoja ikäviä asioita ja tulee fiilis että koko elämä on ollut paskaa.
Parempi olisi sellainen hoito jossa joka kerta mietittäisiin mitä kivoja asioita elämässä on tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapian huono puoli on se että siellä kaivellaan vanhoja ikäviä asioita ja tulee fiilis että koko elämä on ollut paskaa.
Parempi olisi sellainen hoito jossa joka kerta mietittäisiin mitä kivoja asioita elämässä on tapahtunut.
Riippuu kyllä ihan terapeutista ja terapiasuuntauksesta. Tarkoitus ei todellakaan ole vain kaivella ja muistella ikäviä asioita. Ja saa asiakaskin vaikuttaa siihen mitä asioita hän haluaa, että terapiassa käsitellään.
Vierailija kirjoitti:
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta en ainakaan nopeasti ketjun lukaistuani huomannu, että kukaan vastaajista olisi miettinyt masennuksensa alkusyytä? On ilmeisesti jotenkin vanhanaikaista "syyttää" lapsuuttaan, mutta itse uskon vakaasti, että masennus johtuu lapsuuden aikaisesta kaltoinkohtelusta ja vaille jäämisestä. Jospa nämä asiat ovat masentuneilla niin syvällä, että he eivät itse pysty niitä käsittämään? Eikä niitä välttämättä saa terapeuttikaan kaiveltua pintaan.
Kukahan sen lauseen on keksinyt "ei saa syyttää lapsuuttaan, vaan pitää ottaa vastuu itse"
Ehkäpä kumminkin olisi helpompi ottaa vastuu elämästään, ja päästä eteen päin, kun on ihan tosiaan perannut kerran sen lapsuutensa läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen voi mennä rikki parilla tapaa; saamalla yhden tai kaksi tosi isoa iskua, jotain sellaisia kauheita juttuja, mitkä ovat jokaisen mielestä hyväksyttäviä ja sallittuja masennuksen syitä TAI saamalla paljon pientä kuraa jatkuvasti niskaansa, siten että sitä pientä ripulin roisketta on enemmän kuin tasaista tai hyvää ilonpipanointia. Siten ettei pääse koskaan entisestä pikku paskan roiskeesta puhdistautumaan kun on jo uusi pökäle singahtamassa naamaan.
Nämä jälkimmäisellä tavalla masentuneet saattavat olla huonommassa asemassa kuin ensimmäiset.
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta en ainakaan nopeasti ketjun lukaistuani huomannu, että kukaan vastaajista olisi miettinyt masennuksensa alkusyytä? On ilmeisesti jotenkin vanhanaikaista "syyttää" lapsuuttaan, mutta itse uskon vakaasti, että masennus johtuu lapsuuden aikaisesta kaltoinkohtelusta ja vaille jäämisestä. Jospa nämä asiat ovat masentuneilla niin syvällä, että he eivät itse pysty niitä käsittämään? Eikä niitä välttämättä saa terapeuttikaan kaiveltua pintaan.