Taas Sini Ariel avautuu, kuinka ei-toivottu vauva on

Kannattaa antaa pois hyvään kotiin.

Tuntuu, että aika monella julkkiksella lapsi on "uran" tiellä ja pahimmilaan jopa luopuvat tai adoptoivat lapsen pois. :(

Vauvan voi aina heittää metsään.

Jos ei missään tapauksessa halua lasta, ei halua lasta. Miksi se tunne siitä muuttuisi?

Koko raskauden hän on valittanut siitä, että mies ei halua lasta. Mahtaa kehittyä hyvä suhde lapselle ja isälle. Ja miten heidän yhteiselonsa voi edes toteutua jos mies ei missään nimessä halua lasta? Ei kukaan pysty piilottamaan sitä niin hyvin, että lapsi ei ikinä mistään sitä huomaisi.

Antaisivat hyvään rakastavaan kotiin.

Tuli surku pienen puolesta. Täysin avuton nyytti, kissanpentuakin avuttomampi rääpäle, joka ei edes omaa päätään jaksa kannatella tai tiedä eroa päivällä ja yöllä. Silti ne vaistoavat, millaisessa ilmapiirissä elävät. Vielä ehtisi heivata äijän mäkeen..

Minusta miehellä olisi täysi oikeus lähteä ja elää omannäköistään elämää. Isyysvelvollisuudet pitää tietenkin hoitaa, koska seksiin tarvitaan kaksi. t. nainen

Sama kuin kertoisi tuon ekaluokkalaiselle päin naamaa. Lapsi tulee törmäämään näihin uutisiin kun koulu alkaa. Idiootit. Tuntea saa mitä vaan, mutta tarviiko tuota kuuluttaa ympäri maailmaa.

Missä taas yksityisyys kun noin levittelee miehensä sanomisia ja tekemisiä?

Mikäli mieheltä on lupa niin kuulostaa enemmän huomiohuoraamiselta ja siltä että julkisuutta yritetään hakea keinolla millä hyvänsä oariskuntana sopimuksesta.

Voin niin samaistua siihen mitä Sini nyt tuntee. Meidän esikoinen oli vahinko. Mies sanoi että päätös on mun, mutta hän ei vielä lasta haluaisi. Hoitaa kyllä vastuunsa jos mä lapsen pidän. Muuten ei suostunut asiasta keskustelemaan. Hoki vaan että sun päätös, sun päätös. No, mä päätin pitää lapsen ja tunsin syyllisyyttä koko raskauden ajan. Miestä ei tuntunut kiinnostavan ja mä koitin hoitaa kaiken niin ettei miehen tarvi osallistua mihinkään. Kerran sanoin, että olis kiva jos edes olis vähän kiinnostunut lapsesta. Vastaus oli että hän nyt vaan ei ole mikään hehkuttaja. Joo, en mä hehkutusta olis kaivannut, ihan vaan pientä kiinnostusta. Tunnetta, että tässä ollaan yhdessä enkä mä ole yksin.

Lapsi sitten syntyi ja vei isänsä sydämen kerralla. Sen näki ja tunsi. Sen jälkeen en enää syyllisyyttä tuntenut. Mutta vielä nytkin olen joskus hiukan katkera miehelle, mun eka raskausaika oli henkisesti aika raskas. Olin niin totaalisen yksin kaiken kanssa.

Jos mies ei olis kiinnostunut lapsesta sen synnyttyä niin olisin lähtenyt. Hoitanut lapsen yksin. Näin mä luulen, että Sinikin tekee jos mies ei lapsen synnyttyä sitä edelleenkään halua. Lapsi tuskin hirveästi kärsii, on kuitenkin äidillensä hyvin toivottu ja rakastettu. Kyllä silläkin perustalla elämässä hyvin pärjää. Ja kuinka moni teistä adoptiota suosittelevista olis ihan oikeasti ollut antamassa lapsensa adoptioon vain siksi että mies ei sitä halua? Hyvin harva äiti oikeasti pistää miehen lapsen edelle. Mies siinä lähtee toiselle naiselle adptoitavaksi, ei lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Voin niin samaistua siihen mitä Sini nyt tuntee. Meidän esikoinen oli vahinko. Mies sanoi että päätös on mun, mutta hän ei vielä lasta haluaisi. Hoitaa kyllä vastuunsa jos mä lapsen pidän. Muuten ei suostunut asiasta keskustelemaan. Hoki vaan että sun päätös, sun päätös. No, mä päätin pitää lapsen ja tunsin syyllisyyttä koko raskauden ajan. Miestä ei tuntunut kiinnostavan ja mä koitin hoitaa kaiken niin ettei miehen tarvi osallistua mihinkään. Kerran sanoin, että olis kiva jos edes olis vähän kiinnostunut lapsesta. Vastaus oli että hän nyt vaan ei ole mikään hehkuttaja. Joo, en mä hehkutusta olis kaivannut, ihan vaan pientä kiinnostusta. Tunnetta, että tässä ollaan yhdessä enkä mä ole yksin.

Lapsi sitten syntyi ja vei isänsä sydämen kerralla. Sen näki ja tunsi. Sen jälkeen en enää syyllisyyttä tuntenut. Mutta vielä nytkin olen joskus hiukan katkera miehelle, mun eka raskausaika oli henkisesti aika raskas. Olin niin totaalisen yksin kaiken kanssa.

Jos mies ei olis kiinnostunut lapsesta sen synnyttyä niin olisin lähtenyt. Hoitanut lapsen yksin. Näin mä luulen, että Sinikin tekee jos mies ei lapsen synnyttyä sitä edelleenkään halua. Lapsi tuskin hirveästi kärsii, on kuitenkin äidillensä hyvin toivottu ja rakastettu. Kyllä silläkin perustalla elämässä hyvin pärjää. Ja kuinka moni teistä adoptiota suosittelevista olis ihan oikeasti ollut antamassa lapsensa adoptioon vain siksi että mies ei sitä halua? Hyvin harva äiti oikeasti pistää miehen lapsen edelle. Mies siinä lähtee toiselle naiselle adptoitavaksi, ei lapsi.

Oletteko puhuneet tuosta raskausajasta jälkeenpäin?

Mistä tää Sini Ariel pitäis tietää? Paitsi iltapäivälehtien lööpeistä. Yhtään sitä koskevaa uutista en ole klikannut auki, mutta viikottain tuntuu hällä olevan asiaa lehdille. Kuka hän on ja mistä muusta hänet pitäisi tuntea kuin ei toivotusta raskaudestaan?

Tosi surullista. Mutta toivon että lapsen synnyttyä asia ratkeaa, joko niin että kun isä näkee lapsensa, niin hän muuttuu ja mielipide muuttuu, haluaa luoda kiintymyssuhteen lapseen ja olla isä tälle, ja vanhempien suhdekin voi sitä kautta jatkua. Toinen vaihtoehto, että mies ei edelleenkään halua lasta eikä isäksi, Sini on toivottavasti sen verran tolkku, että eroaa miehestä ja elää lapsensa kanssa, eikä lapsen tarvitse kärsiä tuollaisesta mulkerosta "isästä". Jos ei lapsia missään nimessä halunnut, niin olis laittanut äijä piuhat poikki tai ollut harrastamatta seksiä. Ei ikinä voi varsinkaan naisesta johtuvan lapsettomuuden kohdalla sanoa, että ei voi tulla mitenkään raskaaksi, ellei sitten puutu kohtu tai munasarjat. Ehkäisykään ei 100% varma keino.

Voimia Sinille, kammottava tilanne. :( Hän on selvästi todella onnellinen, kun saa lapsen vaikka piti käydä toisin. Varmasti hänestä tulee hyvä äiti lapselleen.

Tai sitten tämä on vaan keino pysyä Suomen julkisuudessa. Mutta miksi haluaa pysyä? En ymmärrä tätä. On se sitten kiva sen lapsen lukea aikuisena kuinka ei-toivottu oli. Lapsen synnyttyä saattaa käydä vaikka niin että se mies innostuu asiasta, mutta jää sitten kuitenkin digijäljet lapselle seurattavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin niin samaistua siihen mitä Sini nyt tuntee. Meidän esikoinen oli vahinko. Mies sanoi että päätös on mun, mutta hän ei vielä lasta haluaisi. Hoitaa kyllä vastuunsa jos mä lapsen pidän. Muuten ei suostunut asiasta keskustelemaan. Hoki vaan että sun päätös, sun päätös. No, mä päätin pitää lapsen ja tunsin syyllisyyttä koko raskauden ajan. Miestä ei tuntunut kiinnostavan ja mä koitin hoitaa kaiken niin ettei miehen tarvi osallistua mihinkään. Kerran sanoin, että olis kiva jos edes olis vähän kiinnostunut lapsesta. Vastaus oli että hän nyt vaan ei ole mikään hehkuttaja. Joo, en mä hehkutusta olis kaivannut, ihan vaan pientä kiinnostusta. Tunnetta, että tässä ollaan yhdessä enkä mä ole yksin.

Lapsi sitten syntyi ja vei isänsä sydämen kerralla. Sen näki ja tunsi. Sen jälkeen en enää syyllisyyttä tuntenut. Mutta vielä nytkin olen joskus hiukan katkera miehelle, mun eka raskausaika oli henkisesti aika raskas. Olin niin totaalisen yksin kaiken kanssa.

Jos mies ei olis kiinnostunut lapsesta sen synnyttyä niin olisin lähtenyt. Hoitanut lapsen yksin. Näin mä luulen, että Sinikin tekee jos mies ei lapsen synnyttyä sitä edelleenkään halua. Lapsi tuskin hirveästi kärsii, on kuitenkin äidillensä hyvin toivottu ja rakastettu. Kyllä silläkin perustalla elämässä hyvin pärjää. Ja kuinka moni teistä adoptiota suosittelevista olis ihan oikeasti ollut antamassa lapsensa adoptioon vain siksi että mies ei sitä halua? Hyvin harva äiti oikeasti pistää miehen lapsen edelle. Mies siinä lähtee toiselle naiselle adptoitavaksi, ei lapsi.

Oletteko puhuneet tuosta raskausajasta jälkeenpäin?

Eipä olla puhuttu.  Tämän jälkeen on saatu toinenkin lapsi. Se raskausaika oli paljon helpompi. Lapsi tehtiin vieläpä miehen aloitteesta. Oli ihanaa kun sai puhua vauvan tulosta ja miettiä tulevaa. Eikä tarvinnut kantaa sitä isoa syyllisyydentakkaa siitä, että pakottaa toisen johonkin mitä tämä ei halua. Enkä mä sano, että kaikki vika oli miehessä, ehkä mun olis vaan pitänyt puhua ja pakottaa mieskin puhumaan. Ei sitä silloin vaan osannut eikä uskaltanut. Yritti itse vaan selvitä jotenkin.

 TOivottavasti antaa adoptioon

Jos mies on päättänyt elää tavalla x ja tehnyt tämän varmasti selväksi, niin miksi sen pitäisi yhtäkkiä innostua perhe-elämästä? Vastuu pitää toki kantaa tapahtuneesta, mutta on hänellä oikeus unelmiinsa. Kuten tällä naisellakin oli oikeus pitää lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

 TOivottavasti antaa adoptioon

Miksi ihmeessä?

Adoptio on traumaattinen asia lapselle, ja tässä tapauksessahan äiti haluaa lapsen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin niin samaistua siihen mitä Sini nyt tuntee. Meidän esikoinen oli vahinko. Mies sanoi että päätös on mun, mutta hän ei vielä lasta haluaisi. Hoitaa kyllä vastuunsa jos mä lapsen pidän. Muuten ei suostunut asiasta keskustelemaan. Hoki vaan että sun päätös, sun päätös. No, mä päätin pitää lapsen ja tunsin syyllisyyttä koko raskauden ajan. Miestä ei tuntunut kiinnostavan ja mä koitin hoitaa kaiken niin ettei miehen tarvi osallistua mihinkään. Kerran sanoin, että olis kiva jos edes olis vähän kiinnostunut lapsesta. Vastaus oli että hän nyt vaan ei ole mikään hehkuttaja. Joo, en mä hehkutusta olis kaivannut, ihan vaan pientä kiinnostusta. Tunnetta, että tässä ollaan yhdessä enkä mä ole yksin.

Lapsi sitten syntyi ja vei isänsä sydämen kerralla. Sen näki ja tunsi. Sen jälkeen en enää syyllisyyttä tuntenut. Mutta vielä nytkin olen joskus hiukan katkera miehelle, mun eka raskausaika oli henkisesti aika raskas. Olin niin totaalisen yksin kaiken kanssa.

Jos mies ei olis kiinnostunut lapsesta sen synnyttyä niin olisin lähtenyt. Hoitanut lapsen yksin. Näin mä luulen, että Sinikin tekee jos mies ei lapsen synnyttyä sitä edelleenkään halua. Lapsi tuskin hirveästi kärsii, on kuitenkin äidillensä hyvin toivottu ja rakastettu. Kyllä silläkin perustalla elämässä hyvin pärjää. Ja kuinka moni teistä adoptiota suosittelevista olis ihan oikeasti ollut antamassa lapsensa adoptioon vain siksi että mies ei sitä halua? Hyvin harva äiti oikeasti pistää miehen lapsen edelle. Mies siinä lähtee toiselle naiselle adptoitavaksi, ei lapsi.

Oletteko puhuneet tuosta raskausajasta jälkeenpäin?

Eipä olla puhuttu.  Tämän jälkeen on saatu toinenkin lapsi. Se raskausaika oli paljon helpompi. Lapsi tehtiin vieläpä miehen aloitteesta. Oli ihanaa kun sai puhua vauvan tulosta ja miettiä tulevaa. Eikä tarvinnut kantaa sitä isoa syyllisyydentakkaa siitä, että pakottaa toisen johonkin mitä tämä ei halua. Enkä mä sano, että kaikki vika oli miehessä, ehkä mun olis vaan pitänyt puhua ja pakottaa mieskin puhumaan. Ei sitä silloin vaan osannut eikä uskaltanut. Yritti itse vaan selvitä jotenkin.

Kannattaisi kyllä tosiaan puhua tuo läpi. Itse tilanteessasi olisin varmasti aivan helvetin katkera miehelle. En haluaisi olla, mutta olisin.

Vierailija kirjoitti:

Jos mies on päättänyt elää tavalla x ja tehnyt tämän varmasti selväksi, niin miksi sen pitäisi yhtäkkiä innostua perhe-elämästä? Vastuu pitää toki kantaa tapahtuneesta, mutta on hänellä oikeus unelmiinsa. Kuten tällä naisellakin oli oikeus pitää lapsensa.

Ei varmaan monikaan ole sitä mieltä, että pitäisi innostua. Mutta kun ilmeisesti kumpikaan ei halua erotakaan, eikä sekään oikein käy, että jatkavat suhdetta, mutta mies ei toimi ns. isänä. Vaikea tilanne.