Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelet ihmisestä, joka ei itke hautajaisissa?
Kommentit (59)
Ajattelen, että hän on arkkuunsa tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen että jotkut ei niin läheiset ihmiset esittävät surua itkeä niiskuttamalla. Ollaan niin herkkiä ja empaattisia olevinaan. Minusta heillä on omaa käsittelemätöntä surua sisällään jota saavat estoitta purkaa. Voihan se toki olla narsistista jos ei itketä eikä halua tekoitkua vääntää jotta olisi kuten muutkin.
Vierailija kirjoitti:
Ei itku kerro surun määrästä, vaan henkilön tunneherkkyydestä.
Tätä en ihan allekirjoita. Koen olevani hyvin tunneherkkä ihminen, ja mm. itken monen mielestä hyvin vähäpätöisillekin asioille. Hautajaisissa en silti aina ole itkenyt, vaikka ennen ja jälkeen tapahtuman itkusta ei meinaa tulla loppua. Itse tilanteessa sitä vaan jotenkin on ihan turta eikä ollenkaan läsnä. Ja vaikka itku meinaisi tulla, pyrin kaikin keinoin estämään sen, sillä pelkään etten sitten saakaan sitä loppumaan.
Olen itse todella herkkä ja itken helposti. Monesti jopa normaali juhlissa, jos joku pitää puhetta sankarille (ei siis minulle) niin alan helposti itkemään. Ei niin, että kaikki huomaisivat, mutta tosissaan saan sinnitellä. Ja varsinkin, jos nään että muut itkee, tai muiden suru, niin liikutun. Kerran olin hautajaisissa, en ollut ikinä edes nähnyt ihmistä. Muiden suru oli hirveän koskettavaa ja itkua taas pidättelin. Itseä häiritsee tämä herkkyys todella ja haluaisin eroon siitä, mutta miten..
Läheiseni lapsi kuoli, hänen äitinsä ei itkenyt yhtään. Oli niin järkyttävää hänelle ja on edelleen (tapauksesta useampi vuosi) suriko hän? Todellakin ja suree yhä ja ei ole enää ikinä sama henkilö. Hän vain ei itke.
Tiedän ihmisen, joka ryhtyi äitinsä haudalla nauramaan. Yritti kyllä naamioida sen tyrskimisensä itkuksi, mutta tunnusti että naurua se oli.
Äidin poismeno oli surullinen asia, mutta hän kertoi olleensa jotenkin niin loppu ja sekaisin, että kaikki tuli ulos sitten hervottomana nauruna.
En tiedä, miksi joku ei itke. Ehkä hän on surunsa jo surrut tai ei ole vielä oikeasti tajunnut tilannetta. Ehkä on ottanut rauhoittavia, ehkä ajattelee että tämän yli mennään arvokkaasti ja romahtaa kotona. Ehkä on sen verran kaukaisempaa sukua, että asia ei tunnetasolla kosketa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihailtavan hyvä itsehillintä, jos vainaja on lähiomainen. Minä itken kuin vesiputous oli sitten kenen hautajaiset hyvänsä.
Sama. Nolottaa, koska olen aina se, joka vollottaa eniten, oli sitten kyseessä kenen tahansa siunaus. En vaan voi sille mitään.
Olen kyllä huomannut, että jotkut kohottelevat kulmiaan, että miksi tuo nyt noin kauheasti itkee. Vanhemmiten osaan kuitenkin olla itsellekin armollinen. Ymmärrän ( ja hieman myös kadehdin) niitä, joiden silmät pysyvät kuivina koko toimituksen ja muistojuhlan ajan. Ei itku kerro surun määrästä, vaan henkilön tunneherkkyydestä.
Eikä itku/itkuttomuus välttämättä aina kerro edes henkilön tunneherkkyydestä oman kokemukseni mukaan. Ihminen voi olla todella herkkä vaikka ei itkisi tiraustakaan. Tai vaikka ei ylipäänsä vaikuttaisi kovin tunteelliselta. Kaikista ei näy tunteita ulospäin.
En muista koskaan itkeneeni hautajaisissa. Olen vain jotenkin siinä tilanteessa turta enkä osaa ilmaista tunteitani. Itken silloin kun itkettää. Joskus saattaa alkaa jonkun kauniin kappaleenkin sanat itkettää ihan syyttäkin.
En pidä ei-itkeviä ihmisiä mitenkään tunnekylminä tai narsisteina, eivät kaikki ilmaise tunteitaan samalla tavalla. Ja sureminenkin on prosessi. Jos asian käsittely on vielä jotenkin kesken niin ei se itku välttämättä tule. Yleensä itku tulee vasta prosessin loppupuolella koska se on jollakin tavalla vapauttavaa.
Väkisin itkemistä, näyttelemistä tai muiden kyttäämistä sen sijaan pidän epäilyttävänä ja epärehellisenä; sureeko tuollainen ihminen edes aidosti vai onko kyseessä jokin kulissi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen ensinnäkin, että ap:llä on vielä monta luokkaa elämänkoulussa käymättä, kun tulee tekemään noin typerän aloituksen. Ota hyvä lapsi huomioon, että suhde vainajaan voi olla hyvin moninainen. On perheenjäseniä, muita läheisiä, kaukaisempia sukulaisia, tuttavia jne. Ja joskus joutuu hautajaisiin myös viran puolesta, jolloin vainajaan ei välttämättä ole minkäänlaista sidettä ainakaan tunnetasolla. Harva sellaisessa tilanteessa kyynelehtii.
Olen tähän ikään ollut niin monissa hautajaisissa, että en ole pysynyt laskuissa mukana, kuinka monissa. Olen saattanut hautaan perheenjäseneni, isovanhempani, monia muita sukulaisia sekä tuttavia. Yksissäkään hautajaisissa en ole itkenyt. Suru ei purkaudu minulla itkuna, vaan jonakin muuna toimintana. Olen mm. purkanut mieltäni kirjoittamalla ja suorastaan rajullakin liikunnalla. Minä liikutun aivan toisenlaisista asioista, esim. pienistä hyvistä teoista tai kauniista musiikista, varsinkin lapsuudenaikaiset hengelliset laulut ja virret nostavat vedet silmiin. Enkeli taivaan ja Suvivirsi töissä olivat aina kovia paikkoja, sillä en halua näyttää tunteitani julkisesti. Minut on kasvatettu olemaan vahva, vaikka en sitä todellisuudessa ole. Kasvatus tuntuu vain vaikuttavan läpi koko elämän.
En ikinä itke surusta. Olen silloin vain surullinen.
Sen sijaan itkuna tulee mulla esimerkiksi helpotus tai onnellinen liikutus. Suru ja viha vain ei näy mulla noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse pidättelin itkua oman isän hautajaisissa kun olin 8, koska tuli isona shokkina. Omasta mielestä on normaalia että ei itke hautajaisissa nimittäin jotkut eivät vain yksin kertaisesti halua näyttää surua muille ja uskon että kaikki itkevät ainakin hautajaisten jälkeen omassa rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Miten itse reagoit hautajaisissa? Reagoitko aina samalla tavalla, riippumatta siitä onko kyseessä äitisi tai lapsesi tai siskosi?
Minä varmaan reagoisin kaikissa noissa saman suuntaisesti, mutta jos kyseessä olisi joku kaukaisempi sukulainen, tuttava, naapuri jne, olisi varmasti huomattavasti laimeampi tunnereaktio....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihailtavan hyvä itsehillintä, jos vainaja on lähiomainen. Minä itken kuin vesiputous oli sitten kenen hautajaiset hyvänsä.
Sama. Nolottaa, koska olen aina se, joka vollottaa eniten, oli sitten kyseessä kenen tahansa siunaus. En vaan voi sille mitään.
Olen kyllä huomannut, että jotkut kohottelevat kulmiaan, että miksi tuo nyt noin kauheasti itkee. Vanhemmiten osaan kuitenkin olla itsellekin armollinen. Ymmärrän ( ja hieman myös kadehdin) niitä, joiden silmät pysyvät kuivina koko toimituksen ja muistojuhlan ajan. Ei itku kerro surun määrästä, vaan henkilön tunneherkkyydestä.Eikä itku/itkuttomuus välttämättä aina kerro edes henkilön tunneherkkyydestä oman kokemukseni mukaan. Ihminen voi olla todella herkkä vaikka ei itkisi tiraustakaan. Tai vaikka ei ylipäänsä vaikuttaisi kovin tunteelliselta. Kaikista ei näy tunteita ulospäin.
Minä tanssin ilosta, kun kuulin väkivaltaisen juopon isäni kuolleen. En viitsinyt mennä hautajaisiin tanssimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan itkenyt hautajaisissa. Useissa kulttuureissa kuolema on ilon aihe ja niin minäkin asian ajattelen. Itkevät surevat itselleen, ei muille.
No meidän kulttuurissamme ei nyt kuitenkaan satu olemaan mikään ilon aihe.
Vanhan ihmisen hautajaiset olen kokenut joskus hyväksi juhlaksi, mutta en nyt varsinaisesti miksikään ilojuhlaksi.
Suomessa monttubileet ovat kristillisen kaavan mukaan ankeuden maksimointia. Kaikki kommervenkit ja virret jne., aiheuttavat ikäviä tunteita vaikka ei edes olisi hautajaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua hävettää aina itkeä hautajaisissa, ihan sama kuinka läheisen ihmisen hautajaiset on kysessä. Alemmuudentunnoissani ihailen aina niitä jotka eivät itke, heillä on varmaan mahtava itsehillintä. Ei ole ikinä käynyt mielessäkään että itkemätön ihminen olisi tunnevammainen.
En ole ehtinyt kytätä muiden itkemisiä kun olen keskittänyt kaiken energiani siihen että pysyisin itse kasassa enkä itkisi. Oletan, että muut tekevät samoin.
Ajattelen, että kaikille ei tunteiden näyttäminen julkisesti ole helppoa. Luulen että kuitenkin surevat omissa oloissaan. Että ei kuitenkaan kannata narsistiksi leimata sellaisia ihmisiä jotka eivät pysty itkemään julkisesti.
nyt kolme kuolemaa kuukauden aikana,kyllä kyynel vierähti.Onko tunteet nykyään asia niitä ei ole?kylmiä,narsistisia,psykopaatti/sosiopaatteja liikaa??omahyväsiä.Naapureitani olen miettinyt..outoja minäminä...Itken surullisista,iloitsen ilosta,murehdin myös muiden asioita,kuin omiani,olen avoin.Autan,jään aina tilanteusiin jotka haastavia,en pakene.Nään,,jos suomal.näkee jtn yleensä kyylää,niin kun kysytään näitkö, kukaan puhu mitään,en nähny.!!Tai liukenee tilanteista.Onko omaatuntoa,,häpeää..ei nykyään.Syyttelyä kyllä löytyy vihapuheita kateellisuutta.Elämä on kirjo..epäonnistumisia!!
En itke paljon muiden läsnäollessa mutta yksikseni kyllä. Läheiseni kuoli menneinä vuosina ja itkin joka ilta muutaman viikon yksin peiton alla ja muutenkin kärsin henkisesti eli jotenkin lamaannuin ja masennuin. Hautajaisissa en enää juurikaan itkenyt koska piti olla vahva ja olin jo itkenyt niin paljon. Lisäksi jotenkin suojelin itseäni ja menin sellaiseen "kuplaan" jossa en ajatellut mitään itse hautajaisissa että selvisin siitä romahtamatta.
Olen viidessä vuodessa haudannut isäni, siskon, ukin, mummin, kummisedän ja toisen mummin ja nyt on vuorossa miehen isä. Mulla on jotenkin vaan kyynelkanavat menneet tukkoon. Kaipaan jokaikistä mutta jotenkin kuolemaan turtuu. Varsinkin vanhemien ihmisten kohdalla se on normaali asia. Ukin jälkeen loppu itku.