Parikymppinen sisko, joka ei koskaan kerro, jos lähtee vaikka matkoille

Kyllä vain on joillain olemassa niitä sellaisia läheisiä, jotka vaatii raporttia, ilmoittautumista, selontekoa... Niitä, jotka kauhistelevat ja panikoivat suureen ääneen taukoamatta jo etukäteen paljon ennen reissua "miten sinne nyt uskaltaa mennä", "mitä jos sulle sattuu siellä jotain", "pysyisit nyt vaan kotona", "miks on aina pakko lähteä reissuun".

Minä olin yläasteikäisenä vielä sellainen, etten uskaltanut mennä edes yksin bussilla 20km päähän naapurikaupunkiin. Olin ihan sairaan arka. Äitini ja isäni oli ja on juuri tuollaisia kuin yllä kuvasin. Kotiolot kävi lukioaikoina niin huonoiksi, että sain kerättyä niin paljon rohkeutta, että halusin ja uskalsin lähteä lukion jälkeen ulkomaille töihin. Sitä vasta kauhisteltiinkin ja yritettiin mua saada jäämään kotiin. "Miten muka meinaat siellä pärjätä???". Onneksi kuitenkin pidin pääni ja lähdin. Ja pärjäsin oikein hyvin. Olin kaksi vuotta siellä ja se oli mun elämän parasta aikaa. Muutuin myös täysin siellä, tulin paljon rohkeammaksi, enkä ollut enää sellainen ujo ja arka. Sain itseluottamusta ja kokemusta siitä, että pärjään kyllä.

Nyt vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin olen tajunnut, miten kovasti tuo vanhempieni käytös oli muhun vaikuttanut. Kotoa en oikeasti muista saaneeni minkäänlaista rohkaisua tai tsemppaamista, että "pärjäät kyllä", "varmasti tuut osaamaan/selviämään" tms. Pelkkää kauhistelua, peloittelua ja ainaista varoittelua ihan kaikesta vain. Mulla on edelleen pakko-oireinen häiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, joita vastaan taistelen. Olen ikävä kyllä sittemmin joutunut katkaisemaan välit äitiini (myös muista syistä) enkä isäänikään pysty olemaan kovin usein yhteyksisä. Isosiskoni yritti muutama vuosi sitten itsemurhaa, joka tuli kaikille ihan puskista. Hänen kanssaan kun ollaan nyt myöhemmin juteltu, niin hänellä on ollut samanlaiset kokemukset.

Ne, joilla on normaalit läheiset, niin heidän onkin varmaan aika mahdoton ymmärtää sitä, miten joku ei halua ilmoitella lapsuudenperheelleen menemisistään. Kyllä minäkin mieluusti ilmoittaisin, jos se asia jäisikin siihen. Mutta kun ei. Oman mielenterveyden säilymiseksi on ollut pakko toimia näin. Yhdessä vaiheessa nimittäin huomasin omien pelkojeni kasvavan aivan järjettömiin mittasuhteisiin ja ne tarttui vanhemmiltani. Kerromme reisssuista kyllä mieheni vanhemmille. Jos jotain sattuu, he kyllä tietävät.

Ehkä olen toivottavasti väärässä, mutta ap:n kirjoituksesta tuli kovin äitini mieleeni... Jotenkin vain tulinsamanlaiset vibat. Äitinikään ei näe sanomisissaan mitään vikaa. Hän "vain on huolissaan ja välittää". Ja tavallaan ymmärränkin häntä, hänellä on omat traumansa eikä hän osaa toimia muulla tavalla eikä ehkä tosiaan voi itselleen mitään. Ikävä kyllä vain minäkään en ainakaan tällä hetkellä osaa enkä pysty toimimaan muulla tavalla. Muuten tuntuu, että hukun itsekin siihen samaan suohon, jossa hän on. Ehkä joskus saan kasvatettua itselleni jonkun teflonpinnan ja osaan olla välittämättä heidän panikoinneistaan...

16

kirjoitti:

Ei kerro minulle, vanhimmalle veljelleen, eikä meidän nuorimmalle siskolle, eikä vanhemmille, mitä puuhailee vapaa-aikana. Asuu siis yksin, eikä kukaa meistä tiedä, onko hänellä poikaystävää, onko missä, jos ei ole kotona. Yleensä ei koskaan vastaa edes puhelimeen. Jälkikäteen saattaa kertoa olleensa vaikka jonkun miehen luona koko viikonlopun tai matkoilla ulkomailla.

Mielestäni on huolestuttavaa, että ei kerro isommista menoistaan kellekään, jolloin läheiset eivät tiedä, missä tän menee. Mitä, jos jotakin sattuisi matkalla, eikä kukaan tietäisi, missä hän on?

Olisitteko te muut huolissanne? Annanko vain olla?

Nauttii elämästään ilman hysteeristä kyttäämistä. En minäkään tuollaiselle uteliaalle laumalle, joka verhoaa paheksumisen ja toppuuttelunhalunsa "huolestumiseen", kertoisi mitään, ainakaan etukäteen.