Alkkiksen lapsi ilman vertaisryhmää?

Al-anonista saa vertaistukea tukiryhmistä sekä auttavasta puhelimesta, https://www.al-anon.fi

Tukea/apua kannattaa kyllä hakea, ihan joko tuota vertaistukea tai sitten terapia-apua. 

Tuollainen "lievempien" alkoholistien läheisten vertaistukiryhmä olisi kyllä hyvä. Mulla vähän sama ongelma, kun tuntuu hassulta hakea vertaistukea mistään "oikeiden" alkkisten vertaistukiryhmästä.

Oon jo monta vuotta epäillyt, että äidilläni on alkoholiongelma. Omasta mielestään ei tietenkään ole ja "voi olla ilman koska vain haluaa". Hän käy töissä, on ihan siisti ja hoitaa asiansa kyllä. Miehensäkin oli kuulemma joskus hänen juomisestaan huolissaan ja hän oli siitä kovin suuttunut. Soitti minulle kiukkuisena ja kertoi, kuinka olivat riidelleet hänen käytöksestään laivalla. Minä sitten menin sanomaan, että itse asiassa olen samasta asiasta ollut huolissani... Siitäkös riemu repesi...

Tämän juomisen ja monen muun asian takia ei olla oltu yhteyksissä enää vähään aikaan. Minä olin aina se, jolle hän soitti kun oli paha olla (usein!) ja jolle hän avautui ja raivosi. Oon myös huomannut tämän kaiken vaikuttaneen itseeni ja meidän perheen arkeen. Lastani en todellakaan halua antaa hänelle hoitoon, enkä oikeastaan haluaisi antaa tavatakaan.

Välillä tunnen kiukkua, välillä surua, välillä sääliä, välillä voimattomuutta, välillä välinpitämättömyyttä. Välillä syyllisyyttä. Ystäväni vanhempi sairastui vakavasti ja hän hoiti tätä, vaikkei olisi jaksanut ja vaikka häntäkin ärsytti välillä. Joskus mietin, että oonko itsekäs paska, kun vain hylkäsin hänet, vaikka sairashan hänkin on. Mietin, onko mulla oikeutta jättää hänet oman onnensa nojaan vain sillä, etten enää itse jaksa? En siis halua ketään muuta, joka on samassa tilanteessa, kuitenkaan syyllistää enkä aiheuttaa kellekään huonoa omaatuntoa! Tää on vain tällaista omaa tuskailuani. Toisaaltahan alkoholistien läheisiä neuvotaan, että ei pidä auttaa oman jaksamisensa kustannuksella eikä toista voi väkisinkään auttaa. He voi auttaa vain itse itseään. Onko tää sit ehkä jotain läheisriippuvuutta(?), kun joskus tuntuu siltä, että mikä oikeuttaa jättään alkoholistivanhemman? Kun auta armias, jos joku jättää samanlailla vaikka syöpäsairaan vanhempansa tai dementoituneen "hankalaksi" ja rasittavaksi muuttuneen vanhuksen oman onnensa nojaan? Missä menee raja, koska se on ok ja koska ei?

Sitten vielä sekin, kun en ole edes varma onko äidillä oikeasti alkoholismi... Mutta mt-ongelmia ainakin on, ja minulla myös. Joskus pelkään myös, että mitä jos minusta tulee kuin äiti. Tai ei nyt alkoholisti, mutta muuten. Tai mitä jos mulle ja lapselleni käy samanlailla, ettei hän halua joskus olla tekemisissä kanssani enää. Tästä äitini viimeisessä kirjeessään vielä sattuikin kirjoittamaan: "toivottavasti ei sinulle koskaan käy yhtä kamalalla tavalla kuin minulle". :-/ Että sattuikin, lukee varmaan ajatukseni...

T. N 35v

Olet ihan yhtä oikeutettu tukeen ja apuun kuin muutkin alkkisten lapset, olethan alkkiksen lapsi. Itse olen alkoholistiperheestä (kulissit kunnossa, ikkunoiden sisällä ihan rapajuoppomeininkiä) ja nainut myöhemmin kaikista päätöksistä huolimatta alkoholistimiehen. Äiti ja mies ovat raitistuneet Minnesota-mallisessa hoidossa. Itse ajattelin myös kyseisen mallin 10 päivän läheishoidon käydä, on tehnyt monelle ihmeitä. Suosittelen!

Ps. Muistathan että alkoholi pyörittää alkoholistin mieltä myös kuivina kausina, joten kyllä siitä lapsenakin olet osasi saanut. 

T. Elitistijuoppoperheen lapsi

Mulla samanlaista. Tosin äidin alkoholismi lopulta johti myös teinivuosinani näihin vakavampiin lieveilmiöihin (hän heitteli tavaraa, repi ylös keskellä yötä ja mm.huo*itteli).

Kärsin vaikeista tunne-elämän ja persoonallisuuden ongelmista, joihin saan apua mutta tuntuu että syy lyödään minuun myös keskusteluavun antajan toimesta. Että olen ollut liian herkkä/heikko, koska mulla on ollut kuitenkin siisti koti, ruokaa ja puhtaita vaatteita. Äitini oli siis ns.tuurijuoppo.

Haluaisin lapsia, mutta pelkään ihan hulluna että toistan samaa "kylmää ja etäistä" vanhemmuutta tunnelukkoineni ja ajaudun juurikin lapseni teini-ikäistyessä johonkin juomiskierteeseen...

Voikun oisi varaa terapiaan.

Muistutan myös, että alkoholismi on etenevä sairaus joka johtaa lopulta kuolemaan. Eli jos lapsuudessasi äitisi alkoholismi ei vielä ole ollut siinä vaiheessa, että kokisit olevasi samassa veneessä "pahojen alkoholistiperheiden" kanssa, on äitisi sairaus nyt varmasti myöhemmin edennyt niin, ettei sinulla ole edes käsitystä mitä kamalaa äitisi elämässä voi olla. Ja tottakai se vaikuttaa sinuun, olethan hänen lapsensa.

Ei kannata koskaan lähteä vertailemaan sitä, kuka on kärsinyt mitäkin ja kuinka paljon, vaan päästä purkamaan tarinansa ja tuntonsa muille. Jokainen pystyy vertaistukiryhmässä auttamaan toinen toistaan, omalla tarinallaan. Tsemppiä! Hienointa on, että alkoholistin läheisenä voi toipua.

"Voikun oisi varaa terapiaan" on vaan surkea tekosyy olla käsittelemättä vaikeaa aihetta. Al-anon on ilmainen ja avoin kaikille jotka sinne uskaltautuu. Ja terapia on tosi hyvä sijoitus joka kantaa hedelmää koko lopun elämää tavoilla joita ei ennalta osaa kuvitellakaan, ehdottomasti säästämisen tai jopa lainan arvoinen. Kannattaa priorisoida omaan mielenterveyteen.

Minun isäni alkoholisoitui kun olin 14 ja vanhemmat erosivat. Toki vanhempani sitä ennenkin kotona ryyppäsivät rajusti, riitelivät ja sekoilivat - mutta eivät niin usein että se olisi näkynyt ulospäin. Lapsuuteni oli pääosin normaali ja hyvä.Äitini valitsi raittiuden, isäni sen sijaan on mennyt jatkuvaa alamäkeä. Kaipaisin vertaistukea siihen miten voi ylläpitää välejä ihmiseen joka soittaa räyhäyspuheluja, joutuu kaatuillessaan sairaalaan ja karkailee sieltä juomaan, jonka koti on kuin sikolätti ja kaverit yhtä sekaisin kuin hän itse. Jota lapsenlapset eivät halua tavata ja jonka yhteydenotot on itsellenikin vain ahdistavia.

Vierailija kirjoitti:

"Voikun oisi varaa terapiaan" on vaan surkea tekosyy olla käsittelemättä vaikeaa aihetta. Al-anon on ilmainen ja avoin kaikille jotka sinne uskaltautuu. Ja terapia on tosi hyvä sijoitus joka kantaa hedelmää koko lopun elämää tavoilla joita ei ennalta osaa kuvitellakaan, ehdottomasti säästämisen tai jopa lainan arvoinen. Kannattaa priorisoida omaan mielenterveyteen.

Kirjoitin tunne-elämän ja persoonallisuuden ongelmistani, ne valitettavasti estävät ryhmämuotoisen kuntoutuksen. Ryhmässä alan auttaa muita, enkä saa niistä itse kuin taakan kannettavaksi. Kiitos kuitenkin kauniista sanoistasi.

4

Monesti sanotaan että alkoholisti pitää jättää yksin. On hirveän kuluttavaa olla läheisenä, kun mikään ei riitä ja kaikki asiat on aina sekaisin. Yleensä vasta läheisten hyljättyä juoppo suostuu hoitoon. Mutta vaikeaahan se täyshylkääminen on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Voikun oisi varaa terapiaan" on vaan surkea tekosyy olla käsittelemättä vaikeaa aihetta. Al-anon on ilmainen ja avoin kaikille jotka sinne uskaltautuu. Ja terapia on tosi hyvä sijoitus joka kantaa hedelmää koko lopun elämää tavoilla joita ei ennalta osaa kuvitellakaan, ehdottomasti säästämisen tai jopa lainan arvoinen. Kannattaa priorisoida omaan mielenterveyteen.

Kirjoitin tunne-elämän ja persoonallisuuden ongelmistani, ne valitettavasti estävät ryhmämuotoisen kuntoutuksen. Ryhmässä alan auttaa muita, enkä saa niistä itse kuin taakan kannettavaksi. Kiitos kuitenkin kauniista sanoistasi.

4

Minnesota-mallisessa ryhmämuotoisessa vertaistukihoidossa ainakin tällainen on mahdotonta, et ole nimittäin ensimmäinen alkoholistin läheinen joka osaa hoita muita muttei itseään. :D Siellä palautetaan kyllä maan pinnalle ja takaisin asiaan. Varmasti al-anonissakin, samaanhan se perustuu. 

Samanlainen tarina täällä, ja vasta aikuisena olen alkanut tiedostaa näitä juttuja. Sanoisin, että näillä "paremmillakin" alkoholisteilla on kuitenkin aivan samanlaiset ajattelu- ja käyttäytymismallit kuin rähinäjuopoillakin, vaikka väkivaltaa tai todella törkeää käytöstä ei olisikaan ollut. Siinä mielessä ja alkoholistilla ja alkoholistilla ei ole eroa. Alkoholistivanhemman koti on turvaton, piste. Turvattomuuden tunne ei ole vain sitä, että lapsi tärisee nurkassa peloissaan. Vanhemman alkoholismi leikkaa koko lapsen elämän läpi. 

Minun äitini kävi töissä, mutta aina työpäivän jälkeen pullo aukesi. Seuraavana aamuna taas töihin, jne., päivästä toiseen. Tunnistan noita samoja juttuja kuin sinäkin kirjoitit. Itse ajattelen, että olemme kaikki samassa veneessä, olipa vanhempi sitten aivan rapajuoppo tai työssäkäyvä, kulisseja ylläpitävä kaappialkoholisti. Alkoholistien lapsille kehittyy yleensä samanlaisia luonteenpiirteitä, olipa alkoholismin "aste" mikä tahansa. Esim. tästä testistä löytyy monia niistä: http://juhakemppinen.fi/index.php?act=1oeid7ue0lzw60

Mielestäni vielä se, että on nimenomaan alkoholistiäidin tytär, tuo omanlaisensa lisäpainon asiaan. Äiti on kuitenkin tytön ensisijainen naisen malli. Itsekin olisin varmaan vertaistuen tarpeessa, mutta en ole toistaiseksi sellaista hakenut. AA:n järjestämät vertaistukijutut eivät minulle sovi, koska en pidä sen uskonnollisesta mallista. 

Tärkein asia, jonka haluaisin sanoa, on että älä syytä itseäsi äläkä tee itsestäsi vastuunkantajaa. Sinulla ei ole vastuuta aikuisen ihmisen toiminnasta, ja kaiken lisäksi - ja tämä on ehkä vaikein myöntää - et pysty tekemään yhtään mitään. Äitisi pitää itse tiedostaa ongelmansa ja tehdä päätös lopettamisesta, jotta se onnistuisi. Mitään mitä sanot tai teet, ei auta, kuten olet varmasti jo huomannut. Yrittämällä puuttua asiaan putoat vain kuoppaan joka syvenee koko ajan. Todella monesta alkoholistin lapsesta tulee läheisriippuvainen, joka pahimmillaan viettää loppuelämänsä "hoitaen" vanhempaansa. Minusta välien katkaisu tai kohteliaan etäiset välit ovat paras ratkaisu - tosin kohtelias etäisyys voi olla tosi vaikeaa, koska riippuvainen ihminen osaa vetää läheisensä siihen soppaan mukaan yhä uudelleen ja uudelleen. Addikti manipuloi ja valehtelee aina, valitettavasti. Se kuuluu sairauden luonteeseen. Jokaisen meistä pitää löytä oma ratkaisunsa siihen, miten tällaisen ihmisen kanssa toimii. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla samanlaista. Tosin äidin alkoholismi lopulta johti myös teinivuosinani näihin vakavampiin lieveilmiöihin (hän heitteli tavaraa, repi ylös keskellä yötä ja mm.huo*itteli).

Kärsin vaikeista tunne-elämän ja persoonallisuuden ongelmista, joihin saan apua mutta tuntuu että syy lyödään minuun myös keskusteluavun antajan toimesta. Että olen ollut liian herkkä/heikko, koska mulla on ollut kuitenkin siisti koti, ruokaa ja puhtaita vaatteita. Äitini oli siis ns.tuurijuoppo.

Haluaisin lapsia, mutta pelkään ihan hulluna että toistan samaa "kylmää ja etäistä" vanhemmuutta tunnelukkoineni ja ajaudun juurikin lapseni teini-ikäistyessä johonkin juomiskierteeseen...

Voikun oisi varaa terapiaan.

En tiedä mikä on taloudellinen tilanteesi, mutta toimeentulotuesta saa apua Kela-korvattavan psykoterapian maksuihin! Minulle toimeentulotuki maksoi kaikki terapiamaksut, joten se oli minulle periaatteessa ilmaista koko kolmen vuoden ajan. 

Päihdelinkin Kotikanava netissä

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen "lievempien" alkoholistien läheisten vertaistukiryhmä olisi kyllä hyvä. Mulla vähän sama ongelma, kun tuntuu hassulta hakea vertaistukea mistään "oikeiden" alkkisten vertaistukiryhmästä.

Oon jo monta vuotta epäillyt, että äidilläni on alkoholiongelma. Omasta mielestään ei tietenkään ole ja "voi olla ilman koska vain haluaa". Hän käy töissä, on ihan siisti ja hoitaa asiansa kyllä. Miehensäkin oli kuulemma joskus hänen juomisestaan huolissaan ja hän oli siitä kovin suuttunut. Soitti minulle kiukkuisena ja kertoi, kuinka olivat riidelleet hänen käytöksestään laivalla. Minä sitten menin sanomaan, että itse asiassa olen samasta asiasta ollut huolissani... Siitäkös riemu repesi...

Tämän juomisen ja monen muun asian takia ei olla oltu yhteyksissä enää vähään aikaan. Minä olin aina se, jolle hän soitti kun oli paha olla (usein!) ja jolle hän avautui ja raivosi. Oon myös huomannut tämän kaiken vaikuttaneen itseeni ja meidän perheen arkeen. Lastani en todellakaan halua antaa hänelle hoitoon, enkä oikeastaan haluaisi antaa tavatakaan.

Välillä tunnen kiukkua, välillä surua, välillä sääliä, välillä voimattomuutta, välillä välinpitämättömyyttä. Välillä syyllisyyttä. Ystäväni vanhempi sairastui vakavasti ja hän hoiti tätä, vaikkei olisi jaksanut ja vaikka häntäkin ärsytti välillä. Joskus mietin, että oonko itsekäs paska, kun vain hylkäsin hänet, vaikka sairashan hänkin on. Mietin, onko mulla oikeutta jättää hänet oman onnensa nojaan vain sillä, etten enää itse jaksa? En siis halua ketään muuta, joka on samassa tilanteessa, kuitenkaan syyllistää enkä aiheuttaa kellekään huonoa omaatuntoa! Tää on vain tällaista omaa tuskailuani. Toisaaltahan alkoholistien läheisiä neuvotaan, että ei pidä auttaa oman jaksamisensa kustannuksella eikä toista voi väkisinkään auttaa. He voi auttaa vain itse itseään. Onko tää sit ehkä jotain läheisriippuvuutta(?), kun joskus tuntuu siltä, että mikä oikeuttaa jättään alkoholistivanhemman? Kun auta armias, jos joku jättää samanlailla vaikka syöpäsairaan vanhempansa tai dementoituneen "hankalaksi" ja rasittavaksi muuttuneen vanhuksen oman onnensa nojaan? Missä menee raja, koska se on ok ja koska ei?

Sitten vielä sekin, kun en ole edes varma onko äidillä oikeasti alkoholismi... Mutta mt-ongelmia ainakin on, ja minulla myös. Joskus pelkään myös, että mitä jos minusta tulee kuin äiti. Tai ei nyt alkoholisti, mutta muuten. Tai mitä jos mulle ja lapselleni käy samanlailla, ettei hän halua joskus olla tekemisissä kanssani enää. Tästä äitini viimeisessä kirjeessään vielä sattuikin kirjoittamaan: "toivottavasti ei sinulle koskaan käy yhtä kamalalla tavalla kuin minulle". :-/ Että sattuikin, lukee varmaan ajatukseni...

T. N 35v

Ihan oikean päätöksen olet tehnyt. Et ole itsekäs paska, vaan itsenäinen aikuinen, ja hyvä äiti. Viestistäsi tulee selvästi ilmi, miten raskas ihminen äitisi on, ja miten hän vaikuttaa elämääsi huonolla tavalla. Älä epäile itseäsi, alkoholisti valehtelee vaikka mustan valkeaksi ja saa pääsi aivan sekaisin. Äitisi on aikuinen ihminen, joka saa hoitaa itsensä, tai olla hoitamatta.

Minä tein sen virheen, että hoivasin äitiäni aivan liian kauan, ja olen vieläkin uuvuksissa sen takia, vaikka laitoin välit poikki jo vuosia sitten. Nyt hän sairastaa kuolemaan johtavavaa sairautta (alkoholismin lisäksi), arvaapa miltä tuntuu, kun olen pitänyt välit edelleen poikki... Syyllisyys jäytää koko ajan, mutta tiedän että tämä on ainoa vaihtoehto. Soitin hänelle kerran, kun kuulin sairastumisesta, ja saman tien puhelimesta alkoikin kuulua niin tuttuja juttuja, että tajusin että ei onnistu, en anna hänen imaista minua takaisin tähän kierteeseen. Tuntuu kamalalta jättää kuoleva ihminen oman onnensa nojaan, mutta hän ryyppää edelleen ja ajattelu- ja käytösmallit ovat yhä ihan samat. Käyn varmaan katsomassa häntä viimeisen kerran jossain vaiheessa ja jättämässä hyvästit, mutta siinä se. Tällaiseen asiaan ei valitettavasti ole mitään helppoa ratkaisua, vaikka sydäntä riipisi kuinka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen "lievempien" alkoholistien läheisten vertaistukiryhmä olisi kyllä hyvä. Mulla vähän sama ongelma, kun tuntuu hassulta hakea vertaistukea mistään "oikeiden" alkkisten vertaistukiryhmästä.

Oon jo monta vuotta epäillyt, että äidilläni on alkoholiongelma. Omasta mielestään ei tietenkään ole ja "voi olla ilman koska vain haluaa". Hän käy töissä, on ihan siisti ja hoitaa asiansa kyllä. Miehensäkin oli kuulemma joskus hänen juomisestaan huolissaan ja hän oli siitä kovin suuttunut. Soitti minulle kiukkuisena ja kertoi, kuinka olivat riidelleet hänen käytöksestään laivalla. Minä sitten menin sanomaan, että itse asiassa olen samasta asiasta ollut huolissani... Siitäkös riemu repesi...

Tämän juomisen ja monen muun asian takia ei olla oltu yhteyksissä enää vähään aikaan. Minä olin aina se, jolle hän soitti kun oli paha olla (usein!) ja jolle hän avautui ja raivosi. Oon myös huomannut tämän kaiken vaikuttaneen itseeni ja meidän perheen arkeen. Lastani en todellakaan halua antaa hänelle hoitoon, enkä oikeastaan haluaisi antaa tavatakaan.

Välillä tunnen kiukkua, välillä surua, välillä sääliä, välillä voimattomuutta, välillä välinpitämättömyyttä. Välillä syyllisyyttä. Ystäväni vanhempi sairastui vakavasti ja hän hoiti tätä, vaikkei olisi jaksanut ja vaikka häntäkin ärsytti välillä. Joskus mietin, että oonko itsekäs paska, kun vain hylkäsin hänet, vaikka sairashan hänkin on. Mietin, onko mulla oikeutta jättää hänet oman onnensa nojaan vain sillä, etten enää itse jaksa? En siis halua ketään muuta, joka on samassa tilanteessa, kuitenkaan syyllistää enkä aiheuttaa kellekään huonoa omaatuntoa! Tää on vain tällaista omaa tuskailuani. Toisaaltahan alkoholistien läheisiä neuvotaan, että ei pidä auttaa oman jaksamisensa kustannuksella eikä toista voi väkisinkään auttaa. He voi auttaa vain itse itseään. Onko tää sit ehkä jotain läheisriippuvuutta(?), kun joskus tuntuu siltä, että mikä oikeuttaa jättään alkoholistivanhemman? Kun auta armias, jos joku jättää samanlailla vaikka syöpäsairaan vanhempansa tai dementoituneen "hankalaksi" ja rasittavaksi muuttuneen vanhuksen oman onnensa nojaan? Missä menee raja, koska se on ok ja koska ei?

Sitten vielä sekin, kun en ole edes varma onko äidillä oikeasti alkoholismi... Mutta mt-ongelmia ainakin on, ja minulla myös. Joskus pelkään myös, että mitä jos minusta tulee kuin äiti. Tai ei nyt alkoholisti, mutta muuten. Tai mitä jos mulle ja lapselleni käy samanlailla, ettei hän halua joskus olla tekemisissä kanssani enää. Tästä äitini viimeisessä kirjeessään vielä sattuikin kirjoittamaan: "toivottavasti ei sinulle koskaan käy yhtä kamalalla tavalla kuin minulle". :-/ Että sattuikin, lukee varmaan ajatukseni...

T. N 35v

Ihan oikean päätöksen olet tehnyt. Et ole itsekäs paska, vaan itsenäinen aikuinen, ja hyvä äiti. Viestistäsi tulee selvästi ilmi, miten raskas ihminen äitisi on, ja miten hän vaikuttaa elämääsi huonolla tavalla. Älä epäile itseäsi, alkoholisti valehtelee vaikka mustan valkeaksi ja saa pääsi aivan sekaisin. Äitisi on aikuinen ihminen, joka saa hoitaa itsensä, tai olla hoitamatta.

Minä tein sen virheen, että hoivasin äitiäni aivan liian kauan, ja olen vieläkin uuvuksissa sen takia, vaikka laitoin välit poikki jo vuosia sitten. Nyt hän sairastaa kuolemaan johtavavaa sairautta (alkoholismin lisäksi), arvaapa miltä tuntuu, kun olen pitänyt välit edelleen poikki... Syyllisyys jäytää koko ajan, mutta tiedän että tämä on ainoa vaihtoehto. Soitin hänelle kerran, kun kuulin sairastumisesta, ja saman tien puhelimesta alkoikin kuulua niin tuttuja juttuja, että tajusin että ei onnistu, en anna hänen imaista minua takaisin tähän kierteeseen. Tuntuu kamalalta jättää kuoleva ihminen oman onnensa nojaan, mutta hän ryyppää edelleen ja ajattelu- ja käytösmallit ovat yhä ihan samat. Käyn varmaan katsomassa häntä viimeisen kerran jossain vaiheessa ja jättämässä hyvästit, mutta siinä se. Tällaiseen asiaan ei valitettavasti ole mitään helppoa ratkaisua, vaikka sydäntä riipisi kuinka.

Kiitos kokemuksesi jakamisesta, mulla on päässä jo selvänä ajatus että välit on katkaistava, mutta en ole kyennyt. Tämä antoi rohkeutta.. taas askel eteenpäin.

Ja edelliselle, joka vastasi viestiini minnesota/alanoniin liittyen, olen käynyt al anonissa ja se ei minulle sopinut. Siellä ei kukaan "palauttanut maan pinnalle" kun otin muiden taakat itselleni, koska muiden on se mahdotonta tehdä= minä itse omassa päässäni toimin sillä tavalla, eikä siihen voi kukaan puuttua, siksi toivoisin terapiaa.

Pitää ottaa selvää tuosta toimeentulotukimahdollisuudesta, pitääkö sitä varten varata aika vai vaan lähettää hakemus vai mitä?

4

Minun vanhempani olivat täysiä alkoholisteja. Silti ymmärsin, että toisilla lapsilla oli asiat huonommin, kuin minulla. Meillä hommattiin ruoat, maksettiin laskut. Toisilla ei välttämättä ollut näitä. Riitaa ja huutoa oli, mutta minua ei koskaan pahoinpidelty. Ystävilläni ei ollut näin.

Olen tajunnut, ettei alkoholismi ole aina syy huonoon lapsuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen "lievempien" alkoholistien läheisten vertaistukiryhmä olisi kyllä hyvä. Mulla vähän sama ongelma, kun tuntuu hassulta hakea vertaistukea mistään "oikeiden" alkkisten vertaistukiryhmästä.

Oon jo monta vuotta epäillyt, että äidilläni on alkoholiongelma. Omasta mielestään ei tietenkään ole ja "voi olla ilman koska vain haluaa". Hän käy töissä, on ihan siisti ja hoitaa asiansa kyllä. Miehensäkin oli kuulemma joskus hänen juomisestaan huolissaan ja hän oli siitä kovin suuttunut. Soitti minulle kiukkuisena ja kertoi, kuinka olivat riidelleet hänen käytöksestään laivalla. Minä sitten menin sanomaan, että itse asiassa olen samasta asiasta ollut huolissani... Siitäkös riemu repesi...

Tämän juomisen ja monen muun asian takia ei olla oltu yhteyksissä enää vähään aikaan. Minä olin aina se, jolle hän soitti kun oli paha olla (usein!) ja jolle hän avautui ja raivosi. Oon myös huomannut tämän kaiken vaikuttaneen itseeni ja meidän perheen arkeen. Lastani en todellakaan halua antaa hänelle hoitoon, enkä oikeastaan haluaisi antaa tavatakaan.

Välillä tunnen kiukkua, välillä surua, välillä sääliä, välillä voimattomuutta, välillä välinpitämättömyyttä. Välillä syyllisyyttä. Ystäväni vanhempi sairastui vakavasti ja hän hoiti tätä, vaikkei olisi jaksanut ja vaikka häntäkin ärsytti välillä. Joskus mietin, että oonko itsekäs paska, kun vain hylkäsin hänet, vaikka sairashan hänkin on. Mietin, onko mulla oikeutta jättää hänet oman onnensa nojaan vain sillä, etten enää itse jaksa? En siis halua ketään muuta, joka on samassa tilanteessa, kuitenkaan syyllistää enkä aiheuttaa kellekään huonoa omaatuntoa! Tää on vain tällaista omaa tuskailuani. Toisaaltahan alkoholistien läheisiä neuvotaan, että ei pidä auttaa oman jaksamisensa kustannuksella eikä toista voi väkisinkään auttaa. He voi auttaa vain itse itseään. Onko tää sit ehkä jotain läheisriippuvuutta(?), kun joskus tuntuu siltä, että mikä oikeuttaa jättään alkoholistivanhemman? Kun auta armias, jos joku jättää samanlailla vaikka syöpäsairaan vanhempansa tai dementoituneen "hankalaksi" ja rasittavaksi muuttuneen vanhuksen oman onnensa nojaan? Missä menee raja, koska se on ok ja koska ei?

Sitten vielä sekin, kun en ole edes varma onko äidillä oikeasti alkoholismi... Mutta mt-ongelmia ainakin on, ja minulla myös. Joskus pelkään myös, että mitä jos minusta tulee kuin äiti. Tai ei nyt alkoholisti, mutta muuten. Tai mitä jos mulle ja lapselleni käy samanlailla, ettei hän halua joskus olla tekemisissä kanssani enää. Tästä äitini viimeisessä kirjeessään vielä sattuikin kirjoittamaan: "toivottavasti ei sinulle koskaan käy yhtä kamalalla tavalla kuin minulle". :-/ Että sattuikin, lukee varmaan ajatukseni...

T. N 35v

Ihan oikean päätöksen olet tehnyt. Et ole itsekäs paska, vaan itsenäinen aikuinen, ja hyvä äiti. Viestistäsi tulee selvästi ilmi, miten raskas ihminen äitisi on, ja miten hän vaikuttaa elämääsi huonolla tavalla. Älä epäile itseäsi, alkoholisti valehtelee vaikka mustan valkeaksi ja saa pääsi aivan sekaisin. Äitisi on aikuinen ihminen, joka saa hoitaa itsensä, tai olla hoitamatta.

Minä tein sen virheen, että hoivasin äitiäni aivan liian kauan, ja olen vieläkin uuvuksissa sen takia, vaikka laitoin välit poikki jo vuosia sitten. Nyt hän sairastaa kuolemaan johtavavaa sairautta (alkoholismin lisäksi), arvaapa miltä tuntuu, kun olen pitänyt välit edelleen poikki... Syyllisyys jäytää koko ajan, mutta tiedän että tämä on ainoa vaihtoehto. Soitin hänelle kerran, kun kuulin sairastumisesta, ja saman tien puhelimesta alkoikin kuulua niin tuttuja juttuja, että tajusin että ei onnistu, en anna hänen imaista minua takaisin tähän kierteeseen. Tuntuu kamalalta jättää kuoleva ihminen oman onnensa nojaan, mutta hän ryyppää edelleen ja ajattelu- ja käytösmallit ovat yhä ihan samat. Käyn varmaan katsomassa häntä viimeisen kerran jossain vaiheessa ja jättämässä hyvästit, mutta siinä se. Tällaiseen asiaan ei valitettavasti ole mitään helppoa ratkaisua, vaikka sydäntä riipisi kuinka.

Kiitos kokemuksesi jakamisesta, mulla on päässä jo selvänä ajatus että välit on katkaistava, mutta en ole kyennyt. Tämä antoi rohkeutta.. taas askel eteenpäin.

Ja edelliselle, joka vastasi viestiini minnesota/alanoniin liittyen, olen käynyt al anonissa ja se ei minulle sopinut. Siellä ei kukaan "palauttanut maan pinnalle" kun otin muiden taakat itselleni, koska muiden on se mahdotonta tehdä= minä itse omassa päässäni toimin sillä tavalla, eikä siihen voi kukaan puuttua, siksi toivoisin terapiaa.

Pitää ottaa selvää tuosta toimeentulotukimahdollisuudesta, pitääkö sitä varten varata aika vai vaan lähettää hakemus vai mitä?

4

Varmaan olisi paras varata aika niin voit selvitellä kaikki asiat samalla kertaa. Jos olet siis oikeutettu toimeentulotukeen niin siihen kuuluu myös terveydenhuoltokulut, kuten Kela-korvattavan psykoterapian omavastuuosuudet, ainakin minulla oli näin. 

Tuota Kela-korvausta varten sinulla pitää olla diagnoosi ja psykiatrin lausunto terapian tarpeesta, ja lausuntoa varten tarvitsee muistaakseni jonkun pituisen hoitosuhteen, olisiko ollut kolme kuukautta. Eli ensimmäiseksi yhteyttä yleislääkäriin tai suoraan psykiatriin, jos sinulla ei ole vielä hoitosuhdetta ja koet sellaisen tarvitsevasi.