Pakotatteko lapsen pyytämään anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kyllä pakottaisin. Kyllä aikuisenakin on paljon tilanteita, esim. työelämässä, joissa sosiaalinen tilanne vaatii anteeksipyyntöä vaikkei todellista katumusta olisikaan. En usko, että tällaisen kohteliaisuusanteeksipyynnön opettaminen lapselle estää normaalin empatian kehittymistä. Kyllähän ruuastakin opetetaan kiittämään vaikkei siitä olisi pitänytkään, eikä se estä tuntemasta aikuisena kiitollisuutta.

Aikuinen ymmärtää anteeksipyytämisen merkityksen, lapsi vasta opettelee sitä. Minusta ei siis voi verrata keskenään. Aikuinen osaa ajatella sosiaalisia normeja syvemmälle, leikki-ikäinen vasta opettelee empatiakykyä.

Normaalin empatian kehittyminen ei vaadi mitään erityistä empatiaan kasvattamista tai vippaskonsteja, vaan turvallisen kasvuympäristön ja terveen kiintymyssuhteen. Hyviä käytöstapojen opettaminen ei sitä estä vaan pikemminkin tukee.

Minä olen liikaa nähnyt niitä ipanoita, joille on opetettu että sana "anteeksi" riittää eikä empatiaa edes yritetä opettaa mallittamalla tai keskustelemalla. Ja sama lyöminen tms. jatkuu saman tien, kun edellinen isku on hyvitetty yhdellä sanalla. Siksi en sitä sanaa lapselta kiristä.

Juuri tämä. Anteeksi pyytäminen on kuin anekauppaa; kaikkea saa tehdä kun vain lopuksi sanoo "anteeksi". Eli: A teke jotain B:lle ja pyytää anteeksi. Vääryyden kokenut B joutuu vielä em. vääryyden lisäksi antamaan anteeksi A:lle. (koska näin meitä on opetettu ja anteeksi antamatta  jättäminen koetaan suureksi "synniksi")

Minä en enää pyydä anteeksi. Pahoittelen tapahtunutta ja (yritän) olla sortumatta toista kertaa samaan virheeseen. Ei "anteeksi" sana tapahtunutta tekemättömäksi saa ja varmaan kohteenkin kannalta tärkeämpää on se, ettei sama enää uudestaan tapahdu.

Ei varmaan myöskään kannata toivottaa hyvää huomenta, koska ei se huomen hyväksi sillä tule. Tai kiittää, koska kiitollisuudenkin voi osoittaa sopivan tilaisuuden tullen jollakin teolla.

Peruskohteliaisuuteen kuuluvat sanat eivät ikinä tee pahaa, eivätkä ne sulje pois todellista ystävällisyyttä.

Juuri taannoin olin kahvilassa, kun vieras taapero kiipeili rattaissaan ja kaatoi kiesit raskausmahaani päin. Minkäänlaista anteeksipyyntöä tai kysymystä voinnistani ei tullut lapselta eikä äidiltä, äiti alkoi vain paapattaa miten rattaiden suunnittelija on mokannut, eihän rattaiden pitäisi tuolla tavalla kaatua. Okei, hänellä oli ratkaisukeskeinen lähestymistapa tilanteeseen, ja varmasti ajatuksena oli, että moista ei saisi toiste tapahtua. Mutta ihan pikkuisen olisin suonut näkeväni empatiaakin, aitoa tai teeskenneltyä.

Olen myös törmännyt tähän että nykyään lapsilta ei vaadita edes anteeksipyyntöä. Verhoudutaan juuri tuon taakse että ei saa pakottaa koska se ei silloin "tarkoita mitään". Pyhpah. Mielestäni siinä annetaan lapselle vain etuoikeus käyttäytyä huonosti. Sama kuin että ei enää tarvitsisi kiittää ruokapöydässä tai lahjan saadessaan. Koska "kiitos ei tarkoita mitään jos sen joutuu pakolla sanomaan". 

Olenpa siis esim. lastenhoitajana törmännyt siihen että lapsi sanoo kotiinlähtiessä minulle "haista p*ska tyhmä", johon vanhempi ensin koittaa lässyttää jotain ettei tuo ole mukavasti sanottu ja toiselle tulee paha mieli. Sitten vehdataan että pyydäppä nytten Jooseppi anteeksi jooko, pyydäthän. Ja kun Jooseppi kieltäytyy niin sitten vaan lähdetään ja voivotellaan että onpas kurjaa mutta ehkä hänellä on huono päivä. 

HOHHOIJJAAAAA. Onnea vaan valitsemallenne tielle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kyllä pakottaisin. Kyllä aikuisenakin on paljon tilanteita, esim. työelämässä, joissa sosiaalinen tilanne vaatii anteeksipyyntöä vaikkei todellista katumusta olisikaan. En usko, että tällaisen kohteliaisuusanteeksipyynnön opettaminen lapselle estää normaalin empatian kehittymistä. Kyllähän ruuastakin opetetaan kiittämään vaikkei siitä olisi pitänytkään, eikä se estä tuntemasta aikuisena kiitollisuutta.

Aikuinen ymmärtää anteeksipyytämisen merkityksen, lapsi vasta opettelee sitä. Minusta ei siis voi verrata keskenään. Aikuinen osaa ajatella sosiaalisia normeja syvemmälle, leikki-ikäinen vasta opettelee empatiakykyä.

Normaalin empatian kehittyminen ei vaadi mitään erityistä empatiaan kasvattamista tai vippaskonsteja, vaan turvallisen kasvuympäristön ja terveen kiintymyssuhteen. Hyviä käytöstapojen opettaminen ei sitä estä vaan pikemminkin tukee.

Minä olen liikaa nähnyt niitä ipanoita, joille on opetettu että sana "anteeksi" riittää eikä empatiaa edes yritetä opettaa mallittamalla tai keskustelemalla. Ja sama lyöminen tms. jatkuu saman tien, kun edellinen isku on hyvitetty yhdellä sanalla. Siksi en sitä sanaa lapselta kiristä.

Minä puolestani olen nähnyt liikaa ipanoita, joiden ei tarvitse pyytää anteeksi - eikä se heidän empatiansa vaikuta olevan yhtään paremmissa kantimissa. Kerkeää lyödä enemmän, kun aikaa ei mene anteeksi pyytelyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kyllä pakottaisin. Kyllä aikuisenakin on paljon tilanteita, esim. työelämässä, joissa sosiaalinen tilanne vaatii anteeksipyyntöä vaikkei todellista katumusta olisikaan. En usko, että tällaisen kohteliaisuusanteeksipyynnön opettaminen lapselle estää normaalin empatian kehittymistä. Kyllähän ruuastakin opetetaan kiittämään vaikkei siitä olisi pitänytkään, eikä se estä tuntemasta aikuisena kiitollisuutta.

Aikuinen ymmärtää anteeksipyytämisen merkityksen, lapsi vasta opettelee sitä. Minusta ei siis voi verrata keskenään. Aikuinen osaa ajatella sosiaalisia normeja syvemmälle, leikki-ikäinen vasta opettelee empatiakykyä.

Normaalin empatian kehittyminen ei vaadi mitään erityistä empatiaan kasvattamista tai vippaskonsteja, vaan turvallisen kasvuympäristön ja terveen kiintymyssuhteen. Hyviä käytöstapojen opettaminen ei sitä estä vaan pikemminkin tukee.

Minä olen liikaa nähnyt niitä ipanoita, joille on opetettu että sana "anteeksi" riittää eikä empatiaa edes yritetä opettaa mallittamalla tai keskustelemalla. Ja sama lyöminen tms. jatkuu saman tien, kun edellinen isku on hyvitetty yhdellä sanalla. Siksi en sitä sanaa lapselta kiristä.

Juuri tämä. Anteeksi pyytäminen on kuin anekauppaa; kaikkea saa tehdä kun vain lopuksi sanoo "anteeksi". Eli: A teke jotain B:lle ja pyytää anteeksi. Vääryyden kokenut B joutuu vielä em. vääryyden lisäksi antamaan anteeksi A:lle. (koska näin meitä on opetettu ja anteeksi antamatta  jättäminen koetaan suureksi "synniksi")

Minä en enää pyydä anteeksi. Pahoittelen tapahtunutta ja (yritän) olla sortumatta toista kertaa samaan virheeseen. Ei "anteeksi" sana tapahtunutta tekemättömäksi saa ja varmaan kohteenkin kannalta tärkeämpää on se, ettei sama enää uudestaan tapahdu.

Anteeksipyytäminen ei todellakaan poissulje keskustelua. Ensin asia käydään läpi, ja kun asia on yhdessä selvitetty on anteeksipyynnön vuoro. Molemmat ihan yhtä tärkeitä osia riitojen ratkaisussa ja anteeksipyytämisessä/-annossa. 

On väärin käskeä lasta pyytämään anteeksi ilman että asiasta on ensin keskusteltu. Anteeksipyyntö ei ole mikään taikasana millä kaiken voi kuitata pois ja saada heti anteeksi / millä tilanteesta voi paeta. Mutta ihan yhtä väärin on se ettei anteeksipyyntöä odoteta/ vaadita... keskustellaan ja todetaan mikä meni pieleen mutta  ei sitten kuitenkaan vaadita anteeksipyyntöä, vaan lakaistaan teko maton alle. Se opettaa lapselle että käytössäännöt ei koske häntä ja selittelyllä/ kieltäytymällä hänen ei tarvitse pahoitella virhettään. Väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Anteeksipyyntö heti keinolla millä hyvänsä. Kotona sitten keskustelu aiheesta (lempeä mutta napakka).

Pakotettu anteeksipyyntö on pelkkää sanahelinää. Sanoa voi mitä tahansa vaikka sanojen takana ei ole mitään.

Lapsi oppii mallioppimalla. Kotoa saadaan roolimallit. Jos kotona on itsestään selvää että perheenjäsenet kunnioittavat toisiaan, pyytävät vapaaehtoisesti anteeksi tarkoittaen sitä, lapsi oppii empatiaa ja huomioon ottamista.

Jos kotona rakastetaan ja näytetään ja sanotaan se avoimesti, jos kotona käyttäydytään hyvin kaikkia kohtaan, ja myös kodin ulkopuolella, lapsi oppii käyttäytymismalleja. Itseäni pakotettiin joskus monenkin ämmän painostuksella sanomaan kiitos, eipä tullut se sana suustani ei millään! Koin tilanteen negatiivisena ja pahana. Siitä jäi pelkästään hyvin kielteinen muisto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksipyyntö heti keinolla millä hyvänsä. Kotona sitten keskustelu aiheesta (lempeä mutta napakka).

Pakotettu anteeksipyyntö on pelkkää sanahelinää. Sanoa voi mitä tahansa vaikka sanojen takana ei ole mitään.

Lapsi oppii mallioppimalla. Kotoa saadaan roolimallit. Jos kotona on itsestään selvää että perheenjäsenet kunnioittavat toisiaan, pyytävät vapaaehtoisesti anteeksi tarkoittaen sitä, lapsi oppii empatiaa ja huomioon ottamista.

Jos kotona rakastetaan ja näytetään ja sanotaan se avoimesti, jos kotona käyttäydytään hyvin kaikkia kohtaan, ja myös kodin ulkopuolella, lapsi oppii käyttäytymismalleja. Itseäni pakotettiin joskus monenkin ämmän painostuksella sanomaan kiitos, eipä tullut se sana suustani ei millään! Koin tilanteen negatiivisena ja pahana. Siitä jäi pelkästään hyvin kielteinen muisto.

Jos sulla lapsena opetettiin avoimuuden ja rakkauden kautta sanomaan kiitos kun on sen aika, miksi jossain toisaalla sinut piti siihen monen "ämmän" painostuksella pakottaa? Tuon logiikan mukaan kiitos olisi tullut sinulle ilman huomauttamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kyllä pakottaisin. Kyllä aikuisenakin on paljon tilanteita, esim. työelämässä, joissa sosiaalinen tilanne vaatii anteeksipyyntöä vaikkei todellista katumusta olisikaan. En usko, että tällaisen kohteliaisuusanteeksipyynnön opettaminen lapselle estää normaalin empatian kehittymistä. Kyllähän ruuastakin opetetaan kiittämään vaikkei siitä olisi pitänytkään, eikä se estä tuntemasta aikuisena kiitollisuutta.

Aikuinen ymmärtää anteeksipyytämisen merkityksen, lapsi vasta opettelee sitä. Minusta ei siis voi verrata keskenään. Aikuinen osaa ajatella sosiaalisia normeja syvemmälle, leikki-ikäinen vasta opettelee empatiakykyä.

Normaalin empatian kehittyminen ei vaadi mitään erityistä empatiaan kasvattamista tai vippaskonsteja, vaan turvallisen kasvuympäristön ja terveen kiintymyssuhteen. Hyviä käytöstapojen opettaminen ei sitä estä vaan pikemminkin tukee.

Minä olen liikaa nähnyt niitä ipanoita, joille on opetettu että sana "anteeksi" riittää eikä empatiaa edes yritetä opettaa mallittamalla tai keskustelemalla. Ja sama lyöminen tms. jatkuu saman tien, kun edellinen isku on hyvitetty yhdellä sanalla. Siksi en sitä sanaa lapselta kiristä.

Juuri tämä. Anteeksi pyytäminen on kuin anekauppaa; kaikkea saa tehdä kun vain lopuksi sanoo "anteeksi". Eli: A teke jotain B:lle ja pyytää anteeksi. Vääryyden kokenut B joutuu vielä em. vääryyden lisäksi antamaan anteeksi A:lle. (koska näin meitä on opetettu ja anteeksi antamatta  jättäminen koetaan suureksi "synniksi")

Minä en enää pyydä anteeksi. Pahoittelen tapahtunutta ja (yritän) olla sortumatta toista kertaa samaan virheeseen. Ei "anteeksi" sana tapahtunutta tekemättömäksi saa ja varmaan kohteenkin kannalta tärkeämpää on se, ettei sama enää uudestaan tapahdu.

Ei varmaan myöskään kannata toivottaa hyvää huomenta, koska ei se huomen hyväksi sillä tule. Tai kiittää, koska kiitollisuudenkin voi osoittaa sopivan tilaisuuden tullen jollakin teolla.

Peruskohteliaisuuteen kuuluvat sanat eivät ikinä tee pahaa, eivätkä ne sulje pois todellista ystävällisyyttä.

Juuri taannoin olin kahvilassa, kun vieras taapero kiipeili rattaissaan ja kaatoi kiesit raskausmahaani päin. Minkäänlaista anteeksipyyntöä tai kysymystä voinnistani ei tullut lapselta eikä äidiltä, äiti alkoi vain paapattaa miten rattaiden suunnittelija on mokannut, eihän rattaiden pitäisi tuolla tavalla kaatua. Okei, hänellä oli ratkaisukeskeinen lähestymistapa tilanteeseen, ja varmasti ajatuksena oli, että moista ei saisi toiste tapahtua. Mutta ihan pikkuisen olisin suonut näkeväni empatiaakin, aitoa tai teeskenneltyä.

Enhän sitä peruskohteliaisuutta poissulkenutkaan. Pahoittelu asiasta pitäisi olla ihan sama kuin tyhjä sana anteeksi. Valitettavasti tähän anteeksi pyytämiseen on liitetty tämä automaattinen anteeksianto (asiasta toiseen, josta lestadiolaipiireissä on tullut pirun käsikassara, ja lasten hyväksikäytön väline).

Jos joku toimii  minua kohtaan tavalla tai toisella epäkohteliaasti tms. jossa olisi syytä pyytää anteeksi, niin minulle anteeksipyytäminen on turhaa sanahelinää joka ei tapahtunutta poista. Minulle on tärkeämpää, että tekijä ottaa asiasta opikseen eikä toista kertaa toimi samoin.

Mutta en minä anteeksipyytäjiä/antajia tuomitse, jos asia tulee vilpittömästi sydämestä. Enemmäkin kritisoin niitä "automaatteja" joille koko asiassa ei ole mitään tunnetta, vaan siksi "kun näin pitää sanoa" ja homma jatkuu entisenlaisena.

Kukin tavallaan.

Minut pakotettiin pienenä. Muistan juuri ja juuri, että piti ottaa kaulasta kiinni ja sanoa anteeksi. En edes tajunnut, miksi ja mistä syystä. Eli se opetus ja pakotus tapahtui teorian tasolla eikä se oikein mene himaan jollekin neljävuotiaalle. Hämmennystä lisäsi sekin, ettei kukaan muukaan lähipiirissä pyytänyt anteeksi. Miksi siis minä?