Minkä ikäisen lapsen pitäisi jo osata viihdyttää itseään?

Muistan joskus usean lapsen isoisän todenneen lastani katsellessaan, että " Kylläpä viihtyy hyvin itsekseen leikeissä ja pitkään". 

Ilmeisesti ei ollut omissa lapsenlapsissaan nähnyt sellaista. Mutta toisaalta, ehkä se kertoo juuri siitä, että minä olin laiska leikkimään hänen kanssan. Jutella kyllä jaksoin, vaikka aamusta iltaan.

Tuntuu että nykyajan lapset roikkuu paljon vanhemmissaan ja vanhempien tehtävä on leikkiä ja keksiä tekemistä lapsilleen. Jotenkin outoa menoa. Ystävämiehen 11-vuotias poika roikkuu lähihuoltajaisässään koko ajan ja kitisee että isän pitää viihdyttää - kavereitakaan ei oikein ole kun isän pitää pelata ja leikittää. Onko tuo normaalia nykyään?

Vanhemmat ei jaksa kuunnella kitinää ja lapset saavat kaiken periksi. Nykyajan menoa - lapsista kasvaa kädettömiä, mielikuvituksettomia vätyksiä.

2v.

Ole nyt vain onnellinen lapsestasi ja tiiviisti hänen kanssaan ihan koko 0-18v. Se on ainutlaatuista aikaa ja rajoitin elämällesi ihan koko tuon pätkän. Kun olithan ennen kersojen hankkimista miettinyt tarkkaan, että mitä se tarkoittaa ja teithän päätöksen omasta vapaasta tahdostasi, etkä yhtään puolisosi/satunnaisen panon tuleksena. Eiks oo elo niiiiin ihanaa?

Päiväkoti-ikäiselle ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Ole nyt vain onnellinen lapsestasi ja tiiviisti hänen kanssaan ihan koko 0-18v. Se on ainutlaatuista aikaa ja rajoitin elämällesi ihan koko tuon pätkän. Kun olithan ennen kersojen hankkimista miettinyt tarkkaan, että mitä se tarkoittaa ja teithän päätöksen omasta vapaasta tahdostasi, etkä yhtään puolisosi/satunnaisen panon tuleksena. Eiks oo elo niiiiin ihanaa?

Minuako tarkoitat? Mutta minähän olen lapseton (ja sellaisena pysyn) kuten jo avauksessa sanoin :D

Kyseisen lapsen äiti ei kyllä todellakaan ole mikään lellijä curling-vanhempi. Lapsi on vain hyvin, noh, vaativa. Ihailen kyllä kaveriani todella paljon hänen lehmänhermoisuudestaan!

- ap

normaali on suhteellinen käsite. Toinen lapseni leikki alle kouluikäisenä tuntikausia itsekseen leluilla, toinen ei sekuntiakaan. Nyt koululaisina osat ovat vähän kääntyneet, tämä silloin takertuvampi on nykyään hyvin itsenäinen ja viihtyy enemmän kavereiden kanssa tai yksinään, ei meitä vanhempia juuri kaipaa seurakseen. Tämä itsekseen leikkijä taas haluaa jutella meidän kanssa maailman asioista ja pyytää seuraksi pyöräilemään. pelaamaan, katsomaan läksyjä yms. Eli ei kai näissä ikärajoja ole, ihminen kehittyy ja muuttuu lapsuudessa koko ajan ja aikuisenakin tulee erilaisia kausia...

ps. ärsyttää tyypit, jotka sivulauseessa heittelee "diagnooseja" vihjaillen, mainitsee puolihuolimattomasti jonkun nepsyn tms.  

Kuulostaa päiväkoti-ikäiselle lapselle ihan tavalliselta käytökseltä. Ja ehkä pienelle koululaisellekin, jos tuntee jäävänsä sivuun aikuisten jutuista ja haluaa näin osoittaa olemassa olonsa ja osallistua keskusteluun.  Lapsetonta voi tämäkin asia kauheeesti hämmentää, mutta me äidit ja viisaammat tiedämme, että pienelle se maailma todellakin on täynnä ihmeitä ja hän haluaa niitä esitellä ja niistä keskustella muiden ihmisten kanssa. Se on pääasiassa aivan ihanaa, joskus vähän työlästä, kuten moni muukin asia tässä elämässä.

Lapsen kyky itsenäiseen, yksinäiseen leikkiin vaihtelee paljon riippuen lapsen persoonasta. Ihan niin kuin aikuisetkin ihmiset: Jotkut viihtyvät itsekseen ja omissa puuhissaan päiväkausia, toisilla tekee tiukkaa jo pari tuntia omassa, hyvässä seurassaan. I

Vierailija kirjoitti:

normaali on suhteellinen käsite. Toinen lapseni leikki alle kouluikäisenä tuntikausia itsekseen leluilla, toinen ei sekuntiakaan. Nyt koululaisina osat ovat vähän kääntyneet, tämä silloin takertuvampi on nykyään hyvin itsenäinen ja viihtyy enemmän kavereiden kanssa tai yksinään, ei meitä vanhempia juuri kaipaa seurakseen. Tämä itsekseen leikkijä taas haluaa jutella meidän kanssa maailman asioista ja pyytää seuraksi pyöräilemään. pelaamaan, katsomaan läksyjä yms. Eli ei kai näissä ikärajoja ole, ihminen kehittyy ja muuttuu lapsuudessa koko ajan ja aikuisenakin tulee erilaisia kausia...

ps. ärsyttää tyypit, jotka sivulauseessa heittelee "diagnooseja" vihjaillen, mainitsee puolihuolimattomasti jonkun nepsyn tms.  

Ei tarvitse puolestaloukkaantua :)

t. ent. ADHD-lapsi ja 100% pikkusaatana, nyk. ADD-aikuinen-ap

Meidän tyttö on 37v ja hyvin viihtyy ja viihdyttää itseään.

Meillä poika leikkii itsellään tuntikausia. Ja uni maittaa

Riippuu siitä mihin ne lapset totuttaa. Jos mamma on leikkitäti/seuraneiti 24/7 niin lapsi ei viihdy ikinä yksin omissa hommissaan.

Meillä molemmat lapset ovat viihtyneet yksinkin vauvasta lähtien...jumppamatolla ja jumppalelun kanssa. Taaperot saattoi leikkiä tuntikausiakin yksin...mitä nyt välillä kävivät halimassa.

Mun mielestä kaverini yrittää kyllä parhaansa mukaan opettaa molemmat lapsensa omatoimisiksi, käyttämään päätään jne. Ei missään nimessä torjuvalla tai hyljeksivällä tavalla, sellainenkin on nimittäin nähty. Lapsi on vain kroonisesti erittäin huomionkipeä ja ehkä vähän jopa dominoiva.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että nykyajan lapset roikkuu paljon vanhemmissaan ja vanhempien tehtävä on leikkiä ja keksiä tekemistä lapsilleen. Jotenkin outoa menoa. Ystävämiehen 11-vuotias poika roikkuu lähihuoltajaisässään koko ajan ja kitisee että isän pitää viihdyttää - kavereitakaan ei oikein ole kun isän pitää pelata ja leikittää. Onko tuo normaalia nykyään?

Tuntuu olevan joo. Lapset eivät leiki niin paljon toisten lasten kanssa, vaan ovat kotona aikuisten kanssa ja jutut ovat sitten sen mukaisia. Ennen sellaisia lapsia sanottiin pikkuvanhoiksi, nykyään se on normi.

Lähipiirin kohta 11-vuotias on koko ajan kiinni äidissään - äiti äiti kato, kato kissaa, kato mua, kato jotain, kato kato.

mun kaverilla on lapsi, joka on tottunut siihen, että joku häärää, ilveilee tms. koko ajan siinä vierellä. Tulos: lapsi ei viihdy hetkeäkään yksin eikä osaa viihdyttää (keksiä itse) mitään tekemistä. Pelkkää huutoa vaan.

Että meniköhän tämäkäänn kuin strömsössä.

Jotkut tekevät sitä vielä aikuisenakin.

Yksi päivä olin kaupassa, niin näin kaksi av-mammaa hyllyjen välissä, joista toinen oli koko ajan toiselle: Kato, kato, .. kato tuota.. ja kato kato .. tuokin ..

Oli niillä lapsikin mukana, mutta se osasi katsella hyllyjä aivan itsekseen ;)

-Sinkkiş

Sen ikäisenä kun siihen on kasvatettu. Nykyään moni vanhempi on ottanut sirkustirehtöörin roolin, mikä sitten näkyy lapsessa omatoimimattomuutena. Siitä on enää hankala kasvaa pois kun on saanut loputtoman huomion.

Mutta aina kyse ei ole kasvatuksen puutteesta, vaan esim. traumasta. Jos vanhemmat on eronneet niin lapsi voi pelätä, että se lähivanhempikin vaan yhtäkkiä lähtee. Tai jos jossain elokuvassa on päähenkilön vanhempi kuollut niin lapsi voi kuvitella saman tilanteen itselleen ja pelon takia roikkuu vanhemmassa.

Ei välttämättä koskaan. Riippuu temperamentista. En osaa vielä akateemisesti koulutettuna yli nelikymppisenäkään. Mutta tämäkin asia on sellanen jolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Huono puoli on ilmeinen: pitkästyy helposti ja vaatii ulkoista stimulaatiota ja/tai huomiota. Mutta hyvä puoli on se loputon energisyys, joka syntyy siitä halusta koko ajan tehdä jotain, kokea jotain, puhua jotain. Siitä on paljon hyötyä töissä ja asioiden hoitamisessa.

Eikä ole kyse aina kasvatuksesta eikä traumastakaan kuten joku vihjasi. Voi olla ihan vaan synnynnäinen temperamentti. Meillä 2 muuta lasta oli lapsuudenkodissa isäni tapaisia rauhallisia, hiljaisia ja yksin viihtyviä. Ns. helppoja lapsia. Minä olin sellainen "äiti mulla ON TYLSÄÄ" riiviö ja takiainen ja ongelmiin joutuja, ihan samalla kasvatuksella. Ja se 1970 luvun kasvatus ei todellakaan ollut mitään sirkustirehtöörinä toiimista vaan lähinnä että riiittää että mukulat ruokkii ja joskus pitää vähän hyvänä, niin siinähän ne itsestään kasvaa. Silti minä en koskaan oppinut viihdyttämään itseäni.