Lue keskustelun säännöt.
Tähän ketjuun kaikki huijarisyndroomasta kärsivät. Kerro oma huijauksesi
03.09.2017 |
Voin aloittaa. Olen asiantuntijatyössä oikeastaan olematta asiantuntija. Pystyn puhumaan vakuuttavasti ja minulla tietyistä asioista syvällistä osaamista joka varmasti osaltaan ylläpitää kuvaa syvästä osaamisesta.
Englanninkielen taitoni on surkea, mutta pystyn yllättävän hyvin olemaan mukana keskusteluissa samalla taktiikalla kuin työssäni. Minusta tuntuu että edes mieheni ei tiedä miten surkea enkkuni on, matkustelemme paljon ja hän kuitenkin kuulee minun käyttävän kieltä. Opiskeluni menin sieltä misstä aita on matalin. Valitsin hyviä pareja ja ryhmiä töissä jotka vaativat ryhmä-parityöskentelyä. Graduni on raapaistu kasaan muutamassa tunnissa ja aineistoon jota analysoin en koskaan oikeasti perehtynyt. Olen juossut muutamia maratoneja koska ylläpidän urheilullista kuvaa, tosiasiassa vihaan lenkkeilyä.
Kommentit (33)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä sain vaikealla opiskelualalla gradusta jotenkin vahingossa laudaturin. Minut haluttiin heti tutkijaryhmään, mutta hetken kärvisteltyäni lähdin lipettiin kun olin varma, että kaikki huomaisivat etten oikeasti osaa tehdä tiedettä. Päädyin hyvään virkaan ja osuin aluksi pariin projektiin, jotka onnistuivat. Sain ylennyksen, mutten uskonut selviytyväni töistäni. Ajattelin koko ajan, että kohta vanhemmat kollegat jotenkin käräyttävät minut ja paljastun. Aloin - näin jälkeenpäin ajateltuna - jotenkin sabotoida omia töitäni niin, etten todellakaan ole edennyt juuri mihinkään urallani.
Vierailija kirjoitti:
Opiskelen AMK:ssa alaa, jota on vaikea päästä opiskelemaan. Olen pitänyt nyt taukoa opinnoista, koska minusta tuntuu siltä, että olen päässyt sisään pelkällä tuurilla ja parin vuoden opintojen jälkeen en osaa yhtään mitään, vaikka saan ihan ok numeroita. Työssäni - joka ei ole erityisen vaativa - koko ajan pelkään, että joku kysyy liian vaikeita ja jään kiinni siitä, etten oikeasti osaa asiaani. Olin peruskoulussa surkea oppilas ja tätä opettajat aina ihmettelivät kovaan ääneen - "miksi tämä on niin vaikeaa sinulle?!" - Liekö tämä syndrooma peräisin sieltä.
Minulla hyvin samanlainen tilanne. Opiskelen myös amk:ssa alaa, jonne otetaan todella vähän sisään. Koska alalla ei voi objektiivisesti arvioida esimerkiksi; "tuo lasku on väärin" tai "tässä esseessä on kirjoitusvirheitä ja viittaukset puuttuvat" koen, että olen päässyt sisään lähinnä sen takia, että tunsin entuudestaan pari tyyppiä kyseiseltä alalta. Näin koulujen alkaessa huomaa tasoeron ja tunnen itseni huonoksi ja sellaiseksi, joka pääsi vähän kuin "reittä pitkin" kouluun.
Vierailija kirjoitti:
Esiinnyn parisuhdeasiantuntijana, vaikka jätän parisuhteen kun näen jossain paremmat silmät. Olen jättänyt jo pari naista yksin vastasyntyneen vauvan kanssa.
HEi sami!
Entäs parempi peppu?
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt toista vuotta opiskellut poikaystäväni perheen käsityksen mukaan hienoksi farmaseutiksi, vaikka todellisuudessa valmistun kohta "vaan" lähihoitajaksi. Valhe alkoi kun anoppini siskonsa kanssa haastattelivat minua ja hekottelivat "NIin mitäs sä opiskelitkaan, farmaseutiksi vai?" (En ehtinyt vastata mitään kun toinen jatkoi "No huh, hyvä ettet sentään kampaajaksi - tai lähihoitajaksi hekoti hekoti!"
No, onneksi ei tarvitse nähdä heitä kuin pari kertaa vuodessa.
Tuollaisella arvomaailmalla eleleviä ihmisiä saakin pitää valheessa.
Millainen ihminen menee sanomaan noin? Halveeksi rehellisiä töitä?
Mikä anoppi itse on? Huonoitsetuntoinen ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitan vaitoskirjaa ja minulle on jo tarjottu alan toita erikoistumiseeni liittyvassa tyopaikassa, joka on rankattu koko Euroopan huipuksi.
Sisainen minani kirkuu kauhusta, koska taman kaiken on pakko olla suuri virhe ja tomppeliuteen kallistuva persoonani tulee paljastumaan pian. Aloitan tyot pian, odotan joka paiva, etta he pyortavat tarjouksensa. :( Surullista olla nain nynny...
Olen aina ollut paras tai vähintään hyvä. Etenin urallani tutkijana ja yritysmaailmassa niin pitkälle, etten enää hallitse työtäni vaan ajelehdin sen mukana. Jokainen ylennys, jokainen vuosi, jokainen kehu tarkoittaa, että putoan korkeammalta. Kohta 20 vuotta olen odottanut romahdusta, kärsinyt vaihtelevasta masennuksesta ja suunnitellut pakoteitä. Läheisten takia on jatkettava huijausta, sillä niin moni asia riippuu minusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tämän kyllä niin vahvasti itsestäni. Pääsin toisella (ensimmäinen kunnon yritys) yrittämällä lääkikseen ja nyt olen ollut työelämässä kolme vuotta. Saan lähes päivittäin kehuja asiakkailtani ja ne lämmittävät paljon mieltä, mutta silti tunnen itseni niin pieneksi ja jollain tavalla huijariksi.. että nämä ihmiset luottavat ammattitaitooni eivätkä tiedä miten epäpätevä tai tyhmä olen. En osaa arvostaa omaa uraani, vaan koen, että oli silkkaa tuuria, että pääsin sisään tai että sinä vuonna oli vain keskivertoa huonompi pääsykoe menestys, jonka takia minä pääsin sisään. Ja koulun suoritin myös tuurilla, tenteistä pääsin läpi tuurilla ja nyt työssä onnistun pelkällä tuurilla. Pomoni on myös osoittanut paljon arvostusta työtäni kohtaan ja hän on myös epäsuorasti ilmaissut, että olen tällä hetkellä paras lääkäri paikassa.. harmi, että pomokaan ei näe kuinka huono ja ns. "pieni ihminen" olen oikeasti. Joskus toivon, että en olisi kouluttautunut tähän ammattiin, vaan olisi tyytynyt stressittömämpään työhön.
Vierailija kirjoitti:
Olen johtaja, vaikka en oikeastaan osaa edes alani perusasioita. Enkä tiedä, onko tämä huijarisyndroomaa, vai olenko oikeasti ihan surkea.
Monesti johtajan ei ole tarvetta osata niitä perus tuotannon asioita. Pienessä yrityksessä pitää, koska johtaja on yleensä omistaja (ja jos kaikki lähtisivät pois, niin jäisi omistajan harteille kouluttaa uudet). Isommissa taas on enemmän hierarkia tasoja, jolloin alemmas mentäessä pitää olla enemmän käsitystä siitä perustyöstä.
Itse olen "asiantuntija". Tosi puheessa olen vain tosi hyvä ja nopea käyttämään googlea ja alan omia hakuteoksia, sekä tunnistamaan luotettavat lähteet ja epäilemään mahdollisia poikkeamia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina ollut paras tai vähintään hyvä. Etenin urallani tutkijana ja yritysmaailmassa niin pitkälle, etten enää hallitse työtäni vaan ajelehdin sen mukana. Jokainen ylennys, jokainen vuosi, jokainen kehu tarkoittaa, että putoan korkeammalta. Kohta 20 vuotta olen odottanut romahdusta, kärsinyt vaihtelevasta masennuksesta ja suunnitellut pakoteitä. Läheisten takia on jatkettava huijausta, sillä niin moni asia riippuu minusta.
Downshiftaa. Se on muotia nyt ja saat hyvän syyn. Pari vuotta olet "alemmissa" hommissa, niin voit sanoa ettet enää osaisi tehdä nykyisiä töitä -> ei painetta että joutuisi tekemään samoja töitä.
Olin koko peruskoulun koulun paras. Silti epäröin valita vaikeimpia aineita koulussa.
Kirjoitin kuusi ällää, koin että kävi tuuria kysymysten kanssa. Pääsin ensi yrittämällä opiskelemaan alaa jonne on erittäin vaikea päästä.
Koko ajan koin että muut ovat siellä hyvästä syystä ja minä jotenkin vahingossa.
Valmistuin parhain arvosanoin sieltä sinä vuonna ja kolmanneksi parhailla Suomessa.
Kun sain viran, koin että sain sen koska paras perui, että vähän vahingossa. En tiennyt siitä hommasta mitään, joten pelkäsin jokaisessa palaverissa monta vuotta että muille selviää että olen ihan pihalla.
Nyt olen ollut siinä työssä jo kymmenen vuotta, ja minua ovat headhunterit alkaneet soitella päällikön virkoihin. En uskalla lähteä, kun pelkään etten selviä siitä, ja heille selviää pian että valitsivat väärän ihmisen.
Mies sanoo että älä vaan lähdekään, on aivan liian stressaavaa. Tiedän että hän itsekkäästi haluaa että minulla on enemmän voimia puuhailla kotona, ja silti jotenkin myös uskon häntä etten selviäisi siitä.
Olen itseni pahin este.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No se, etten kehtaa sanoa kärsiväni huijarisyndroomasta, kun ajattelen että oikeasti en voi kärsiä siitä, koska en ole kuitenkaan niin hyvä missään, että voisin kelvata tämän syndrooman kantajaksi.
Nostan, mielenkiintoinen keskustelu ja kiva tietää, etten ole yksin.
Ei Ap