Luokkakokous. Mitä mieltä, oliko vanhoja koulukavereita mukava tavata?

Kerran käyneenä en toiseen enää mennyt vaikka kutsuttiin oli kyllä vastennmielinen kokemus se eka reissukin.

Ei ollut kyllä muillakaan koulukamuilla kuin vaivautuneita ilmeitä ja osa porukasta poistui jo kokoontumisen alkutunnin aikana, kukin mistäkin tekosyystä ja toiseen kokoukseen reilun 10 vuoden päästä ei kuulemma tullut kuin korkeintaan kolmasosa porukasta.

Samaa tarinaa on kuulunut muiltakin henkilöiltä vastaavista luokkakokous tapahtumista.

Meillä olisi ollut luokkakokous pari vuotta sitten, ilmoitin kohteliaasti että en aio osallistua. Samalla luokalla olleet tytöt puukottivat ihan urakalla selkään koko yhdeksännen luokan ajan, ja sitten hymyssäsuin kyselivät että milloin tavattaisiin luokkakokouksen merkeissä... en todellakaan aikonut mennä. En ole ollut yhteenkään luokkakaverin yhteydessä sen yläasteen jälkeen, eikä tarvitse.

Ei ollut kivaa. Minua ei kiinnosta puhua vanhoista vuosista tai muistella opettajien letkautuksia. En annahelposti anteeksi joitain asioita joten olin parille tyypille hyvin niukkasanainen. Luullakseni johonkin kokoukseen en saanut edes kutsua. Ei harmita. Puistattaa ajatuskin leikkiä kaveria vain sen takia, että ollaan oltu samalla luokalla. Edes FB-kaveriksi en ota sillä perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Meillä olisi ollut luokkakokous pari vuotta sitten, ilmoitin kohteliaasti että en aio osallistua. Samalla luokalla olleet tytöt puukottivat ihan urakalla selkään koko yhdeksännen luokan ajan, ja sitten hymyssäsuin kyselivät että milloin tavattaisiin luokkakokouksen merkeissä... en todellakaan aikonut mennä. En ole ollut yhteenkään luokkakaverin yhteydessä sen yläasteen jälkeen, eikä tarvitse.

Mun koko yläasteeni oli sitä että olin luokan tyttöjen kiusan jatkuva kohde. Oli tönimistä, haukkumista, ulkopuolelle jättämistä, nauramista kaikelle mahdolliselle minussa; sisarusten lukumäärä, isän kuolema kun olin pieni, vaatteet jne. KAIKKI kävi aseeksi. Kouluterkkari, luokanvalvoja, opo ja rehtori tiesivät kaikki kiusaamisestani, mutta tuohon aikaan ei vaan tapana ollut asioihin sen enempää puuttua. Ja sitämyöten myös äitinikään ei voinut auttaa tuossa. Oli vaan tukena ja auttoi kestämään.

Koulun jälkeen lähdin opiskelemaan ammattiin toisaalle ja sit sain työpaikan 200 km:n päästä kotoa. Meni 10 vuotta ja äitini kerran soittaessaan sanoi, että yksi niistä pahimmista kiusaajistani oli ottanut häneen yhteyttä ja pyytänyt mun yhteystietojani. Kun äiti oli kysynyt että mihin tarttis niitä, ja soittanut oli sanonut että kutsuakseen luokkakokoukseen, ni äiti oli ripittänyt menemään; muistuttanut mitä mulle tekivät sen koko kolme vuotta. Eikä ollut antanut mun tietojani.

Ihan hyvä niin, koska en todellakaan halunnut nähdä heitä silloin enkä vieläkään. Minua ei kiinnosta lähteä teeskentelemään että kouluaika oli kivaa sellaisten ihmisten keskelle jotka kouluajasta, joka olisi voinut olla kivaa, tekivät helvettiä.

Ei ollut kivaa. Siellä oli kouluaikana seurustelleet tyttö ja poika, jotka sittemmin menivät naimisiin, tekivät pari lasta ja erosivat muutaman vuoden päästä. Sitä eroa he puivat edelleen, vaikka aikaa erosta oli jo lähes kymmenen vuotta. Katkeroituneita ihmisiä molemmat. Lähdinkin tapaamisesta aika pian muutaman muun kanssa ja vietimme kivan illan muualla.

Meillä on ollut ysiluokan kanssa muistaakseni pari luokkakokousta. Ensin 10 vuoden jälkeen ja sitten 20 (vai 25?) vuoden jälkeen. Meidän luokka oli peruskoulussa yhdessä luokat 3-9 ja meillä oli todella hyvä luokkahenki. Olimme kaikkien opettajien suosikki, sijaisetkin hehkuttivat kuinka kilttejä olimme ja ruotsinopettaja itki viimeisellä luokalla, että hänellä ei koskaan ole ollut näin ihanaa luokkaa (vaikka me inhosimme häntä!). 

Siitä ensimmäisestä tapaamisesta en paljoakaan muista. Toinen tapaaminen on tuoreemmassa muistissa. Meitä taisi olla paikalla 20 ja meillä oli ravintolassa toooodella pitkä pöytä. Kaikkien kanssa ei tietty ehtinyt siinä juttelemaan, mutta vaihtelimme välillä paikkoja joten kyllä siinä tarjoutui mahdollisuus keskustella useammankin kanssa. Yleinen esittelykierros tietty oli, mutta eihän siinä käydä läpi kuin työ- ja perhetilanne. 

Meistä oli jotenkin hauskaa, miten kaikki tuntuivat edelleen tutuilta ja omilta itseltään, vaikka olimme suunnilleen nelikymppisiä. Ei ollut vaikeuksia tunnistaa ketään, vaikka jotkut olivat sitä etukäteen pelänneet. Ruokapaikan jälkeen menimme vielä jonnekin baariin jatkoille ja meillä oli siellä todella hyvät ja terapeuttiset keskustelut koulukiusaamiseta. Yksi, jota olimme alaluokilla kiusanneet, oli joutunut riparilla kiusatuksi/hakatuksi todella pahasti ja hän kertoi siitä. Me puimme keskenämme sitä, että ei meidän kiusaamisen takana koskaan ollut se, etteikö oltaisi tykätty tuosta pojasta, se oli jotain sellaista outoa ja lapsellista, emmekä silloin edes tajunneet miten pahalta se voi tuntua. Tuntui jotenkin hyvältä että saatiin näitä vaikeitakin asioita puhuttua. Ja olimme tietty järkyttyneitä kun kuulimme miten pahasti häntä oli kiusattu muiden taholta. Meillä se oli vain sellaista haukkumista ja nimittelyä, toki julmaa sekin. Meille oli luokkana pidetty siitä puhuttelu ja sen jälkeen lopetimme, tämä oli jo joskus ihan kolmannella luokalla. Ja kaikki olivat tuon pojan/miehen puolesta tosi iloisia, että hän oli menestynyt elämässään hyvin, väitellyt tohtoriksi ja opiskelukaverinsa kanssa keksinyt todella innovatiivisen tuotteen jonka myötä on myös lyönyt rahoiksi. 

Ja näiden kiusaamiskeskustelujen lisäksi meillä oli myös älyttömän hauskaa! Kukaan ei ollut kuollut ja valtaosa on menestynyt elämässään hyvin. Yksi elelee jo pääomatuloilla ja väitteli juuri hiljattain - ilmeisesti huvikseen. Oma elämä on ollut aikamoista alisuoriutumista, mutta koen olevani onnekas että olen saanut opiskella tällaisten ihmisten kanssa, jotka ovat myöhemmässä elämässä menestyneet hienosti. Tulee erittäin hyvä mieli kun verotiedoista bongaan koulukavereita. 

Mulla oli pari vuotta sitten lukion luokkakokous (15v. siitä kun lukio alkoi).

Kyl se jotenkin menetteli, mut en kovinkaan hyvin viihtynyt

Meillä oli tosi mukava luokkakokous. Mukavaa ohjelmaa oli keksitty, juteltiin paljon ja lopuksi tanssittiin ja pidettiin vaan hauskaa. Meillä oli jo tosi hyvä yhteishenki kouluaikana enkä muista mitään kiusaamistapauksia. 

Luultavasti huomaat kaksi asiaa. Sen miten vähän se millainen on 15/19-vuotiaana vaikuttaa siihen millainen olet kolmevitosena. Ja sen miten paljon se millainen on 15/19-vuotiaana vaikuttaa siihen millainen on kolmevitosena.

Ensimmäinen johtuu siitä että nuorena on hirmuiset erot kehityksessä teinien välillä. Toiset ovat ysin lopulla kuin aikuisia ja toiset ylioppilaina aivan lapsia vielä. Aikuisena ne erot ovat tasoittuneet. Sen sijaan lapsuudenkodin vaikutus ei tasoitu vaan korostuu entisestään. Luokkakokouksesi mukavimmat kohtaamiset tulevat todennäköisesti olemaan hyvien perheiden kasvattien kanssa. (Kysyvät mitä kuuluu mutta eivät tungettele. Kertovat jotakin itsestään mutta eivät kersku. Sanovat lopuksi jotakin kannustavaa.) Av:lla tästä toki tulee alapeukutusta koska räväkkä tatskamuija on AITO ja muut ovat vain niin olevinaan, mutta jostakin syystä illan lopulla räväkkä on se joka luimistelee kun ympäriltä on tuolit viety...

Minua ei vaan kiinnosta enää yhtään ne ihmiset. Olemme vain olleet samalla luokalla joskus, ei muuta. Parhaat ystävät ovat elämässäni mukana yhä, se riittää.

Musta oli vain hauskaa nähdä porukkaa 20 vuotta yläasteen jälkeen. Osa oli muuttunut, mulkuimmat olivat edelleen mulkkuja. Tuntui aikamatkalta olla samojen ihmisten kanssa tekemisissä, suurin osa oli ihan tunnistettavia. Olin itse tosin muuttunut, ihan terapeuttistakin olla ulospäinsuuntautuneena mukana samassa porukassa, jossa olin nuorena ujo. :D

En tiedä, menisinkö ala-asteella minua vuosia kiusanneiden kanssa luokkakokoukseen (muutto pelasti samalta yläasteella). Kiusaajien näkeminen ei enää vaikuta mitenkään, vaikka jättikin pahat arvet joita korjailin vuosia. Sama porukka saattaisi olla ehkä vähän liikaa, tulisi sellainen olo että miksi käytän elämästäni tähän enää yhtään - osaa vastaan ei ole mitään, mutta en toisaalta näe mitään hyötyä siitä, että menisin katsomaan ihmisiä, jotka eivät tuoneet elämääni juuri muuta kuin surua, ahdistusta ja itseinhoa. Kutsuakaan ei ole kyllä tullut ja olen reilusti yli 40, että ei taida olla tulossakaan tapaamista. 

Ihan kamalaa!

Hirveetä huomata, että entiset koulukiusaajat on edelleen saman luontoisia muille nauravia kateellisia horoja. Siis aikuisinakin vielä!!! Wtf?

Nevöevö again!

Meilläkin on pian luokkakokous. Luokkamme oli tosi kiva, eikä ketään ainakaan tietääkseni kiusattu. Itse menen ilomielin ja on meitä monta jo ilmoittautunutkin :) Mun mielestä on tosi kiva nähdä vanhoja koulukavereita! Odotan innolla. En tiedä oliko meillä sitten vaan niin kiva luokka ja kaikki suunnilleen täyspäisiä ihmisiä, mutta en keksi miksi en menisi.

Meillä olisi ollut pari viikkoa sitten. En mennyt kun huomasin miettiväni että vieläköhän ne haukkuu rumaksi.

Olin nyt kesällä luokkakokouksessa, itse muutin siis 8-luokan jälkeen toiseen kaupunkiin enkä oikein pitänyt sen jälkeen yhteyttä luokkakavereihini. Muutamaan rinnakkaisluokkalaiseen kyllä, he ovat olleet elämässäni tiiviisti jo 20 vuotta.

Minusta oli jotenkin hassua että en ollut nähnyt heitä 12 vuoteen, en tiedä joo miksi luokkakokous pidettiin 11 vuoden kuluttua yläasteen päättymisestä.

20 kutsutusta paikalla oli kuitenkin 16. Kahta ei tavoitettu, yksi ei ikinä vastannut ja yksi kuoli pari vuotta sitten onnettomuudessa.

Minusta oli hämmentävää että minun lisäkseni vain kolmella muulla oli korkeakoulututkinto joko suoritettu tai viimeistelyä vaille. Pari oli käynyt lukion mutta koulutus oli jäänyt ylioppilaslakkiin. Useat olivat käyneet ammattikoulun. Toiset olivat menneet vuosiksi töihin peruskoulun jälkeen ja sitten käyneet ammattitutkinnon. Pari työtöntä oli myös. Ja kotiäitiä, joilla oli vain keskenjääneet lukio-opinnot tai ammattikoulu.

Olimme silloin 7-8 luokilla kuitenkin aika keskivertoluokka. Arvosanoissa ei ollut isoja heittoja. Kukaan ei ollut tyhmä vaan kaikki suoriuituivat heikommillaankin tyydyttävästi.

Mutta, oli kivaa. Meille oli varattu kabinetti ravintolasta. Söimme ja joimme ja sitten jatkoimme vielä kahdeksan hengen voimin pubiin istumaan ja muutama lähti siitä sitten vielä yökerhoon kun me lähdimme pizzerian kautta kotiin. Iskin sen luokan kuumimman futarin, että sekin tuli tehtyä näin 12 vuotta myöhässä.

En mennyt, ei vaan kiinnostanut. Kouluajoista on jäänyt yksi hyvä ystävä johon pidänkin usein yhteyttä, mutta muuten vain pinnalisia kavereita eikä niitäkään roppakaupalla. Olin se rillipäinen kympin tyttö jota ei kiinnostanut kännäys tai röökin poltto, ja siitähän sai etenkin yläasteella kuulla, etenkin kun muutenkin olin kiinnostunut vääränlaisista asioista (=scifistä ja fantasiasta, luonnosta, käsitöistä yms). Vasta opiskellessa löysin oikeasti samanhenkistä porukkaa ja kestäviä ystävyyssuhteita. 

Kävin pari kertaa luokka kokouksissa ja se riittää. Sitä itse kehun määrää ei kestä eikä jaksa kuunnella. Kerran yksi tyyppi alkoi kähmiä rintojani ja toinen ehdotti salasuhdetta. Saakelin ääliöt, se että on ollut samalla luokalla ei oikeuta tuollaiseen käytökseen. Nyt jos menisin, potkaisisin munille.