Oon 37 v. ja tuntuu kun elämä olis ohi

Miestä en ole saanut pidettyä, mutta kaksi lasta löytyy. Yksinhuoltajana tässä eteenpäin mennään ja ikää 32 vuotta. Minä olen taas menettänyt sen muun elämän (matkustelun, kaupungilla kiertelyn ym.), koska olen aina lasten kanssa. Hyvin harvat saavat elämässään kaiken onnen. Ymmärrän kyllä surusi siitä, ettei ole perhettä. Lapset ovat iso asia. Mitä jos hankkisit lapsen yksin? Elämä on ihan hyvää näin yksinhuoltajanakin :)

Kaksi vaihtoehtoa tulee mieleen: 1. Asennekysymys. Se on aika kasvaa aikuiseksi ja lopettaa jahtaamasta haavekuvia.  2. Masennus. Hae apua itsellesi. 

Minä olen erittäin tyytyväinen itseeni ja elämääni vaikka olen 50 ja vaihdevuosissa, en ole ollut parisuhteessa yli 15 vuoteen ja minulla ei ole muuta omaisuutta kuin vanha auto ja jotain vanhemmilta perittyjä kiluja ja kaluja sekä halpishuonekaluja vuokra-asunnossani. Työ, opiskelu, introvertit harrastukset, ihana luonto ympärillä ja pieni irrottelu silloin tällöin, niissä on yllinkyllin ilonaihetta. Lisäksi olen perusterve, mistä olen niin kiitollinen. 

Sama! Ikä 32v, ikinä en ole saanut "oikeita" töitä, vain provikka myyntihommia, perhe löytyy mutta ei ystäviä, ikinä ei päästä mihinkään matkoilla koska työttömänä ei ole varaa.. Tylsää.... Aina vain, elämä ohi..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Tainnut jäädä nuoruus elämättä. En ikinä vaihtaisi kanssasi paikkaa.

Itse kanssasi saman ikäisenä vasta valmistun hyväpalkkaiseen ammattiin. Miehen kanssa ostetaan asuntoa ja suunnitellaan häitä. Lapset muutaman vuoden päästä, vasta kun on vähän matkusteltu ja nähty maailmaa kahdestaan.

Miksei voisi matkustella vanhempana kun on lapset muuttaneet kotoa? Itsellä yksi 12-vuotias, olen 32. Olen alta 40 kun teini 18. Silloin minä matkustelen ja opiskelen lisää, kun sinä vaihdat kakkavaippoja.

Sulta voi jäädä matkustelut väliin, jos lasket elämäsi muiden varaan tyyliin "sit ku". Tämä maailma on menossa siihen suuntaan, että joku päivä oivallat olevasi yks kärpäsen paska itseäsi ympäröivien voimien edessä. Voi olla ettet matkustele yhtään mihinkään vaikkapa 19min kuluttua ja opiskelet pölynä universumissa, että oisko sittenki pitäny aikanaan...

Tuttua. Tosin olen jo 46. Toisen lapsen kanssa ongelmia, stressaa. Kumppania en usko enää saavani, en ole edes sekstaillut 3 vuoteen. Työ tökkii, läheisten ongelmat ahdistaa. Yritän käydä välillä liikkumassa, leffassa tms. Mutta aika kurjaa taapertamista tämä on päivästä toiseen. Itku tulee herkästi. Vähäinenkin itsetunto kutistunut olemattomiin.

Jaa-a. Onko kukaan koskaan tullut ajatelleeksi, että elämän arvo ja merkitys ei tule ulkoisista elämyksistä, vaan sisältä päin? Elämättömältä näyttävä elämä voi olla yhtä rikas tai rikkaampikin kuin ns. täysillä eletty? 

Ihmisen on hyvä etsiä elämäntyyli, joka on harmoniassa hänen perusolemuksensa kanssa. Ei matkustelu välttämättä anna jokaiselle sitä elämystä, että elämä on nyt mahtavaa, tai parisuhde tai raha. Ihmisen pitää oppia ymmärtämään itseään syvällisesti ja tehdä arjessa yksinkertaisia asioita, mistä hyvä olo syntyy. Se ei takuulla synny jatkuvasta itsensä vertaamisesta muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Tainnut jäädä nuoruus elämättä. En ikinä vaihtaisi kanssasi paikkaa.

Itse kanssasi saman ikäisenä vasta valmistun hyväpalkkaiseen ammattiin. Miehen kanssa ostetaan asuntoa ja suunnitellaan häitä. Lapset muutaman vuoden päästä, vasta kun on vähän matkusteltu ja nähty maailmaa kahdestaan.

Miksei voisi matkustella vanhempana kun on lapset muuttaneet kotoa? Itsellä yksi 12-vuotias, olen 32. Olen alta 40 kun teini 18. Silloin minä matkustelen ja opiskelen lisää, kun sinä vaihdat kakkavaippoja.

Sulta voi jäädä matkustelut väliin, jos lasket elämäsi muiden varaan tyyliin "sit ku". Tämä maailma on menossa siihen suuntaan, että joku päivä oivallat olevasi yks kärpäsen paska itseäsi ympäröivien voimien edessä. Voi olla ettet matkustele yhtään mihinkään vaikkapa 19min kuluttua ja opiskelet pölynä universumissa, että oisko sittenki pitäny aikanaan...

En ole varma oletko sinä se kenelle vastasin, mutta tämä kirjoittajahan elää myös "tulevaisuudessa" lapsihaaveineen ja naimisiinmenoineen. Valitsin vain lapsenteon ensin, asia oli minulle tärkeämpi "saavutus" kuin matkustelu. Sitten jos elän silloin, niin matkustelen enemmän. Olen jo tänä vuonna käynyt kolmesti ulkomailla, että en edes elä "sitku"-elämää juuri nytkään.

Sama. Mulla ikää 29v. Kaipa tää ohi menee. Tuntuu vaan masentavalta ajatella, et se nuoruus olis nyt sit taputeltu, eikä elämän valinnat miellytä.

Otetaan aamen sille..AAMEN,mä niin feel you bro/sys.

Arvomaailma muuttuu ja siksi vanhat asiat eivät tunnu enää tärkeiltä.

Unohda vanhat nyt merkityksettömät asiat ja hanki uusia asioita elämääsi niin alkaa taas elämä maistumaan.

Ihminen ei ole sama persoona koko ikäänsä vaan muuttuu kokoajan.

Varmaankin tuo ikä alkaa olemaan vedenjakaja sille että tuleeko elämä paremmaksi vai meneekö se alaspäin muutosvastarinnan mukana, kun ei itse ymmärrä että asioiden pitää muuttua juurikin nyt.

Minä elän hetkessä. Löysin elämäni rakkauden 37 v. Lapsi tuli vasta yli 40-v. Harrastanut, matkustellut ja työskennellyt olen koko ajan yksin ja perheen kanssa. Vauva-ajasta nautin kotona todella paljon, tosin silloinkin käytiin muutamalla etelän reissulla vauvan ja miehen kanssa. Etukäteen minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä itsestäni kotiäitinä. Annoin mennä tunteella. Yllättäin olinkin ihan pullantuoksuinen kodinhengetär ja nautin olostani. Enkä olisi ikinä uskonut, että niin käy.

Elämäni olisi voinut olla ihan hyvin sinkkunakin ja olikin silloin. Siiinä ei ollut mitään vikaa. Edelleen harrastan paljon ja tutustun uusiin asioihin ja ihmisiin mielenkiinnon mukaan.

Jos olisin väkisin hankkinut itselleni kumppanin ja perheen hyvän sään aikaan kolmekymppisenä, olisi mennyt varmasti mennyt elämä poskelleen. Mahdollista olisi myös ollut, etten saa lasta ollenkaan. Mutta sekään ei määritä onnellisuutta. En ole koskaan rakentanut elämää sen varaan, mitä ei ole nyt.

Tärkeintä on, että elämässä on koko ajan mielenkiintoisia asioita. Tylsää elämää on aina mahdollista muuttaa kiinnostavammaksi. Eikä se edellytä perheen perustamista.

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Onneksi olkoon, kuulostaa täydelliseltä! Mut yritä olla sortumatta siihen virheeseen,että alat pitää tuota kaikkea saavuttamaasi oman erinomaisuutesi osoituksena ja samalla unohdat nöyryyden ja kiitollisuuden elämälle. Kaikki voi valitettavasti muuttua yhdessä hetkessä, niin hyvässä kuin pahassakin. Mitä en tietenkään sinulle toivo.

En ihan tiedä itsekään mitä yritän tällä sanoa, mutta... olin 35-vuotiaana samassa tilanteessa. Tuntui, että olen ehkäpä jo mennyt ohi siitä tienhaarasta, jossa vaihtoehtoina olivat elämä yksin tai parisuhde ja perhe. Elämä oli kyllä aika onnellista, minulla oli oma ihana velaton asunto, kiinnostava työ, aikaa harrastaa ja lueskella ja joskus valvoa myöhään viinilasin kanssa musiikkia kuuntelemassa. Lenkille pääsi vaikka aamuviideltä kun oli liikuntainnostus päällä. Ystäviäkin monesta ikäluokasta, joten kaikilla sentään eivät olleet pikkulapsivuodet viemässä voimia kokkausilloilta yms. Joskus mietin alakuloisena, että jos elän näin, minut tosiaankin ehkä löytää postinkantaja joskus vanhuusiällä sitten kodistani kuolleena, yksin kun olen. Omat lapset alkoivat jo olla hyvin epätodennäköinen ajatus. Sekä työ että harrastukset melko yksinäisiä ja/tai naisvaltaisia, joten miesehdokkaita ei tullut vastaan missään, ainakaan vapaita tai omanikäisiä.

Sitten tulikin yllätys. Täydellinen mies käveli vastaan mitä epätodennäköisimmässä paikassa ja yhteen mentiin heti. Mies halusi lapsia kovasti ja ikä kolkutteli, joten tulos on nyt se että naimisiin mennään ensi kesänä ja minä olen raskaana. Eli näinkin voi käydä, ja miksi ei jollekulle vielä jopa neljänkympin paremmalla puolella.

Mutta, en oikeastaan osaa sanoa miten paljon onnellisempi olen nyt. Tottakai rakastan tuota miestä ja tulevaa vauvaa, ja olen onnellinen tavallisesta perheestä. Silti on turha väittää, että en olisi menettänyt mitään tämän valinnan mukana. Menetin kyllä ja paljon, ja niin varmasti myös mies. Tässä iässä jokaisella alkaa olla historiaa, tapoja ja rutiineja mukana kannettavaksi niin paljon, että kahden ei-yhdessä-kasvaneen aikuisen elämien sovittaminen yhteen ei tapahdu ilman kitkaa. Luopua pitää paljosta. Ja kun molemmat käyvät töissä, parisuhteen hoitoon pitää käyttää aikaa. Molempien vanhemmat, sisarukset, sukulaiset ja kaverit haluavat tavata jatkuvasti, ja kun koko rinki on kierretty ympäri, se alkaa taas alusta. Tunnen usein jopa fyysistä kovaa kaipuuta vain viettää kiireettömästi aikaa vaikka luonnossa liikkuen viikonloppuna, niin kuin sinkkuaikoina. Mennä kauempana asuvan ystävän luokse kylään, ja palloilla koko viikonloppu ilman suunnitelmaa. Nyt en vain ehdi. Ennen oli mahdollista ajatella, että ottaa töistä virkavapaata ja kokeilee jotain muuta välillä, nyt ei enää koska on iso laina niskassa ja pitkään. Teoriassa myös aikuinen pariskunta voi joskus valvoa myöhään musiikkia kuunnellen, mutta käytännössä jompi kumpi on lähes aina niin väsynyt että mennään vain normaalisti nukkumaan.

Joten yksin eläminen voi olla myös hyvää ja onnellista aikaa. Koettakaa nauttia sen hyvistä puolista.

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Entäs kun on painanut töitä 21v yhtäkyytiä ,velkainen kämppä,vene on millä ehti ajamaan 2kertaa viime vuonna,nyt ei ole edes vesillä,viime vuonna ei ollut edes kesälomaa,lähes kaikki aika menee töissä.

Vierailija kirjoitti:

Oisko ikäkriisi? Itse olen nyt 41 vuotias ja pääsin noin vuosi sitten yli siitä ajatuksesta että elämä olisi jotenkin ohi. Ei ole. Voithan vieläkin saada itsellesi perhe-elämän, jossain vaiheessa? Ei kai mikään ole vielä kiveen hakattu. Tsemppiä!

Outoa, mä oikein odotin 40-vuotispäivää. En ole lapseton sinkku mutta se ei liittynyt perhesuhteisiin vaan sisäiseen oloon.

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Breathe

 

Breathe, breathe in the air.

Don't be afraid to care.

Leave but don't leave me.

Look around and choose your own ground.

Long you live and high you fly

And smiles you'll give and tears you'll cry

And all you touch and all you see

Is all your life will ever be.

Run, rabbit run.

Dig that hole, forget the sun,

And when at last the work is done

Don't sit down it's time to dig another one.

For long you live and high you fly

But only if you ride the tide

And balanced on the biggest wave

You race towards an early grave.

--Pink Floyd

Vierailija kirjoitti:

En ihan tiedä itsekään mitä yritän tällä sanoa, mutta... olin 35-vuotiaana samassa tilanteessa. Tuntui, että olen ehkäpä jo mennyt ohi siitä tienhaarasta, jossa vaihtoehtoina olivat elämä yksin tai parisuhde ja perhe. Elämä oli kyllä aika onnellista, minulla oli oma ihana velaton asunto, kiinnostava työ, aikaa harrastaa ja lueskella ja joskus valvoa myöhään viinilasin kanssa musiikkia kuuntelemassa. Lenkille pääsi vaikka aamuviideltä kun oli liikuntainnostus päällä. Ystäviäkin monesta ikäluokasta, joten kaikilla sentään eivät olleet pikkulapsivuodet viemässä voimia kokkausilloilta yms. Joskus mietin alakuloisena, että jos elän näin, minut tosiaankin ehkä löytää postinkantaja joskus vanhuusiällä sitten kodistani kuolleena, yksin kun olen. Omat lapset alkoivat jo olla hyvin epätodennäköinen ajatus. Sekä työ että harrastukset melko yksinäisiä ja/tai naisvaltaisia, joten miesehdokkaita ei tullut vastaan missään, ainakaan vapaita tai omanikäisiä.

Sitten tulikin yllätys. Täydellinen mies käveli vastaan mitä epätodennäköisimmässä paikassa ja yhteen mentiin heti. Mies halusi lapsia kovasti ja ikä kolkutteli, joten tulos on nyt se että naimisiin mennään ensi kesänä ja minä olen raskaana. Eli näinkin voi käydä, ja miksi ei jollekulle vielä jopa neljänkympin paremmalla puolella.

Mutta, en oikeastaan osaa sanoa miten paljon onnellisempi olen nyt. Tottakai rakastan tuota miestä ja tulevaa vauvaa, ja olen onnellinen tavallisesta perheestä. Silti on turha väittää, että en olisi menettänyt mitään tämän valinnan mukana. Menetin kyllä ja paljon, ja niin varmasti myös mies. Tässä iässä jokaisella alkaa olla historiaa, tapoja ja rutiineja mukana kannettavaksi niin paljon, että kahden ei-yhdessä-kasvaneen aikuisen elämien sovittaminen yhteen ei tapahdu ilman kitkaa. Luopua pitää paljosta. Ja kun molemmat käyvät töissä, parisuhteen hoitoon pitää käyttää aikaa. Molempien vanhemmat, sisarukset, sukulaiset ja kaverit haluavat tavata jatkuvasti, ja kun koko rinki on kierretty ympäri, se alkaa taas alusta. Tunnen usein jopa fyysistä kovaa kaipuuta vain viettää kiireettömästi aikaa vaikka luonnossa liikkuen viikonloppuna, niin kuin sinkkuaikoina. Mennä kauempana asuvan ystävän luokse kylään, ja palloilla koko viikonloppu ilman suunnitelmaa. Nyt en vain ehdi. Ennen oli mahdollista ajatella, että ottaa töistä virkavapaata ja kokeilee jotain muuta välillä, nyt ei enää koska on iso laina niskassa ja pitkään. Teoriassa myös aikuinen pariskunta voi joskus valvoa myöhään musiikkia kuunnellen, mutta käytännössä jompi kumpi on lähes aina niin väsynyt että mennään vain normaalisti nukkumaan.

Joten yksin eläminen voi olla myös hyvää ja onnellista aikaa. Koettakaa nauttia sen hyvistä puolista.

Siirryit seuraavaan elämänvaiheeseen johon sattuu kuulumaan perhe. Tuskin olisit tehnyt yhtä ja samaa vanhuuteen asti.

Omat tekemisensä saa määritellä itse, voit ihan hyvin kertoa sukulaisille jos väsyttää - varsinkin tuon raskauden takia- ja että kaipaat välillä omaa aikaa, lepoa ja liikuntaa. Jos joku ei sitä hyväksy se on hänen ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Tainnut jäädä nuoruus elämättä. En ikinä vaihtaisi kanssasi paikkaa.

Itse kanssasi saman ikäisenä vasta valmistun hyväpalkkaiseen ammattiin. Miehen kanssa ostetaan asuntoa ja suunnitellaan häitä. Lapset muutaman vuoden päästä, vasta kun on vähän matkusteltu ja nähty maailmaa kahdestaan.

Miksei voisi matkustella vanhempana kun on lapset muuttaneet kotoa? Itsellä yksi 12-vuotias, olen 32. Olen alta 40 kun teini 18. Silloin minä matkustelen ja opiskelen lisää, kun sinä vaihdat kakkavaippoja.

Joo, en ymmärrä miksi nyt siitä piti alkaa kiistelemään, että kumpi on parempi: lapset nuorena vai myöhemmin jne?

Kun kukin tyylillään, mutta siitä olen samaa mieltä, että kyseinen 28v. kaiken mielestään saavuttanut on empatiakyvytön suorittaja. Elää ulkoisilla saavutuksilla, mutta jos ne romahtaa ei henkinen kasvu vielä kanna niin surulliseksi menee ja , vaikkei menisikään ja kaikki jatkuisi suunnitelmansa mukaan niin ap:n aloitukseen nähden vastaus oli surkea. Kaikkea kun ei voi saada.

M41v kirjoitti:

Ap. Et ole menettänyt mitään,mulla on velkainen asunto,kiukutteleva akka mikä ei tule lähellekään ja 1 lapsi.

Tuntuu että kaikki on jo niin nähtyä ja koettua,mikään ei tunnu miltään.

Työt on perseestä,rahaa ei ole yhtään.

2m voisi lapioida maata päälle.

No muuta sitä elämääs! Miksi roikut kurjassa liitossa? Eihän siitä lapsikaan hyödy.

Oma mieheni on samanikäinen 1 lapsen isä ei niin tyydyttävässä duunissa ja velkaisessa asunnossa (mikä sinänsä ei stressaa meitä sen enempää), mutta meidän suhde on kunnossa. Jos ei olisi, tuntisi varmaan samoin. Etsi säkin joku joka sopii sulle, tai kartoita muuten uusia vaihtoehtoja.

Minä olen naimisissa ja meillä on lapsi, joka on lukiossa. Olin lapsen kanssa liian pitkään kotona enkä ole päässyt työelämään mukaan koulutuksenkaan avulla. Minäkin koen, että elämä on peruuttamattomasti pilalla, ei tätä saa enää korjattua. Minusta ei ole oikein kenellekään hyötyä, yhteiskunta ja mies joutuvat minut elättämään pahimmillaan vielä 40 vuotta. Hukkaan meni nekin AMK-tutkintoon laitetut rahat.