Oon 37 v. ja tuntuu kun elämä olis ohi

Vierailija kirjoitti:

Miksei voisi matkustella vanhempana kun on lapset muuttaneet kotoa? Itsellä yksi 12-vuotias, olen 32. Olen alta 40 kun teini 18. Silloin minä matkustelen ja opiskelen lisää, kun sinä vaihdat kakkavaippoja.

Ja miksei voi matkustaa lapsen/lasten kanssakin?

Kun tapasin mieheni, oltiin kolmekymppisiä eikä mikään kello vielä tikittänyt, mutta innostuimme toisistamme niin että menimme vauhdilla naimisiin ja tulin pian raskaaksikin. Raskausaikana kävin kolme kertaa ulkomailla (miehen työmatkojen mukana), kun tiesin että matkusteluun tuli tauko. Seurusteluaikana oltiin jo tehty yksi ulkomaanreissu yhdessä, joten siinä ensitreffien ja synnytyksen välisenä 1,5 vuoden aikana meillä oli neljä ulkomaanreissua. Sitten tulikin melkein vuoden tauko, mutta nyt kun lapsemme on 16, hän on ehtinyt käydä jo 20 maassa, juuri kesällä laskimme. Useimmat ulkomaanmatkat on tehty perheen kanssa, mutta lisäksi yksi reissu koululuokan kanssa, yksi riparireissu ja yksi kilpailureissu/edustusmatka ilman meitä vanhempia. Pari kertaa olen matkustanut lapsen kanssa kahdestaan, mieheltä on vielä tällainen reissu tekemättä, ehkä sellaisenkin vielä ehtisi.

Ehkä me vielä kahdestaankin jatkamme matkustelua sitten kun lapsi on siirtynyt matkustelemaan omien kavereiden tai seurustelukumppanin kanssa. Mutta ei voi mitenkään sanoa, että tässä olisi mitään patoutuneita matkustustarpeita päässyt syntymään. Mökkeily ja veneily alkavat tuntua jo ihan mukavilta ajanvietteiltä.

Minä olen 38, lapsi lukiossa, gradu tekeillä. Asuntolaina maksettu, mies tk-eläkkeellä. Aikomuksena jättäytyä pois työelämästä nelikymppisenä, kun jälkikasvu muuttaa kotoa. Tässä kohtaa elämäntilanteita on tosi erilaisia, mutta yhteistä on tuo vedenjakajatilanne: niin moni katselee sekä taaksepäin (kuinka tähän tultiin?) että eteenpäin (minne sitten?) ja tekee tiliä elämästään. Siis ikäkriisin paikka. :) On niitä, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä, ja niitä, jotka eivät ole.

C'moon ei pidä alkaa synkistelemään ja luopua toivosta.

Elämää ei voi käsikirjoittaa etukäteen, miten se menee tai miten sen pitäisi mennä, joskus hyvät asiat vaan tapahtuvat ihan spontaanisti arjessa, myös säkä ja sattumat vaikuttavat elämäämme.

Pidä lippu korkealla, jotain hyvää vielä tapahtuu.

Mä sairastuin vakavaan masennukseen 23 vuotiaana. Viisi vuotta sinnittelin ja sitten tuli ihan täydellinen romahdus. Nyt 31 vuotiaana heräsin ja tajusin, että ei ne masennuksen tuomat ajatukset olekaan ollut valhetta vaan täyttä totta. Mä en tule saamaan ikinä niitä asioita mistä haaveilin ja mitkä ovat mun lähipiirille arkipäivää. Mä en tule näkemään nelikymppisiäni. Olen fyysisesti huippukunnossa, henkinen rapistuminen vaan jatkaa kulkuaan. Elämäni on todella ohi, mä jäin siitä junasta ja menetin kaiken oikeuden haaveisiin, tavoitteisiin ja elämään. Nyt vaan odotellaan, että milloin kroppa tai pää pettää lopullisesti. Ymmärrän täysin Ap fiiliksesi.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen naimisissa ja meillä on lapsi, joka on lukiossa. Olin lapsen kanssa liian pitkään kotona enkä ole päässyt työelämään mukaan koulutuksenkaan avulla. Minäkin koen, että elämä on peruuttamattomasti pilalla, ei tätä saa enää korjattua. Minusta ei ole oikein kenellekään hyötyä, yhteiskunta ja mies joutuvat minut elättämään pahimmillaan vielä 40 vuotta. Hukkaan meni nekin AMK-tutkintoon laitetut rahat.

Uusi ala? Eikä opiskelu mene ikinä hukkaan.

Koska sinulla ei ole lapsia ja olet sinkku niin voit tehdä mitä haluat. Käy juhlimassa matkustele ja hanki vaikka puoliso jos siltä tuntuu. 

Vierailija kirjoitti:

Miestä en ole saanut pidettyä, mutta kaksi lasta löytyy. Yksinhuoltajana tässä eteenpäin mennään ja ikää 32 vuotta. Minä olen taas menettänyt sen muun elämän (matkustelun, kaupungilla kiertelyn ym.), koska olen aina lasten kanssa. Hyvin harvat saavat elämässään kaiken onnen. Ymmärrän kyllä surusi siitä, ettei ole perhettä. Lapset ovat iso asia. Mitä jos hankkisit lapsen yksin? Elämä on ihan hyvää näin yksinhuoltajanakin :)

Kyllä siinä lapsentekovaiheessa tarvitsee miehen vaikka yh:na olisi kuinka mukavaa. Ja joo, teidän että lapsen voi hankkia myös keinohedelmöityksellä ihan yksin, mutta kenellä siihen on varaa? Ja ennen kuin kukaan tulee pätemään kuinka se lapsen elatuskin on kallista ja ettei lapsentekoon pidä persaukisena ryhtyä, niin mainittakoon että jokainen tehköön säästöillään mitä haluaa. Itse haluan käyttää säästöni ja rahani lapsen elämiseen; elatukseen ja harrastuksiin, en lapsentekemiseen.

ikäkriisi. Olen kans 37, mulla  on mies+lapset, ja silti tuo sama mitättömyyden tunne, koska eihän ne toiset sitä voi poistaa... eikä mikään suorituskaan sitä poista, vaikka tekee tutkinnot ja pätee töissä tms. silti maailmankaikkeudessa on täysin mitätön ja hetkellinen olento. Ahdistus kuuluu osana elämään aina, riippumatta elämäntilanteesta. 

Ap, pelkkä voivottelu ei auta, vaan sitä oman näköistä elämää pitää itse tavoitella. Ihan ensiksi sinun pitäisi selvittää, mitä oikeasti elämältä haluat. Sinkkuna ja lapsettomana on paljon mahdollisuuksia. Anna kuitenkin mielikuvituksen lentää vapaasti,ennen kuin ajattelet, että ei ole varaa/uskallusta tmv. Jos suurin haaveesi on esim. lapsi, niin äidiksi voi tulla muutenkin kuin perinteisen perhemallin kautta. Tärkeintä on oma päätös, että alat tavoitella ko. asiaa.

Oma esimerkki: Itselläni on hyvä parisuhde, mutta muuten en ole elämässä todellakaan saanut kaikkea, mitä olisin halunnut. Noin kaksi vuotta sitten selvitin itselleni, mitkä kolme asiaa haluaisin saavuttaa seuraavan viiden vuoden aikana ja sanoin sen myös ääneen. Ensimmäinen tavoite on nyt saavutettu, toinen siintää noin puolentoista vuoden päässä. Kolmannen saavuttamisesta ei ole varmuutta, mutta senkin toteutumisen eteen on otettu muutamia isoja askeleita. Uskalla haaveilla ja innostua, olet vielä nuori kuitenkin!

N39

Ei minusta lapset ole mikään elämän tarkoitus. Eikä myöskään parisuhde/avioliitto. Hanki joku asia johon panostaa, vaikka uusi harrastus tai yritä edetä urallasi. Jos työsi ei tuo sinulle intohimoa, niin ehkä jonkun luovan tekeminen voisi tuntua palkitsevammalta. Tsemmpiä :-)

Vierailija kirjoitti:

Koska sinulla ei ole lapsia ja olet sinkku niin voit tehdä mitä haluat. Käy juhlimassa matkustele ja hanki vaikka puoliso jos siltä tuntuu. 

Just. Melko harvaa nelikymppistä (ainakaan enää) kiinnostaa biletys ja jatkuva reissaaminen. Vielä vähemmän nuo kiinnostaa perhekeskeistä ihmistä joka viihtyy parhaiten kotona, mutta on vasten tahtoaan sekä sinkku että lapseton.

Eri asia on ne ikisinkut joille sinkkuus ja lapsettomuus on omia valintoja, parisuhde ja perhe-elämä on taatusti heille yhtä vastentahtoinen.

N41

Kilttejä miehiä on palstat täynnä, mutta ei näytä kelpaavan. Jännämiehet haluavat vain nuorempaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi elämä on mennyt noin?

Itse olen 28 vuotias, neljä lasta meillä miehen kanssa ja parisuhteessa oltu jo 10 vuotta.

Miehellä oma yritys, ja minulla omalta alaltani vakituinen työpaikka. Omakotitalot, kesämökit, hienot autot jne.. kaikki löytyy jo. Ei ole hätää vanheta. 

Mutta tämä on vaatinut tietoisesti töitä ja uhrauksia erittäin paljon. On se ollut sen arvoista :)

Nyt kun "kaikki" on jo, alan töitten ohessa opiskelemaan alallani eteenpäin, siitä kun valmistun, haluaisin vielä ehkä sen yhden vauvan <3

Mikä oli tämän kirjoituksen tarkoitus? Leuhkia omalla "menestyksellä" ja kertoa kuinka hyvin menee? Ap olisi voinut hyötyä tästä jos olisit edes konkreettisesti eritellyt ne uhrauksesi ja työsi millä olet saavuttanut tuon mukavan elämäsi. Joskin itse en näe mielekkään elämän reseptiä samalla tavalla kuin sinä. Materia ja status on yhdentekevä asia, sillä ne voi menettää yhdessä yössä. Ja ap, sinä et ole vielä missään finaalissa jossa kaikki on ohi. Tarvitset vain kirkastamista sille mikä tekisi elämästäsi nautittavaa juuri näissä lähtökohdissa joissa nyt olet tai realistisia suunnitelmia miten voisit edetä niitä asioita kohti. Voi hyvin!

Ap, olet oikeassa.

Sama fiilis, ikää 19V

Vierailija kirjoitti:

Mä sairastuin vakavaan masennukseen 23 vuotiaana. Viisi vuotta sinnittelin ja sitten tuli ihan täydellinen romahdus. Nyt 31 vuotiaana heräsin ja tajusin, että ei ne masennuksen tuomat ajatukset olekaan ollut valhetta vaan täyttä totta. Mä en tule saamaan ikinä niitä asioita mistä haaveilin ja mitkä ovat mun lähipiirille arkipäivää. Mä en tule näkemään nelikymppisiäni. Olen fyysisesti huippukunnossa, henkinen rapistuminen vaan jatkaa kulkuaan. Elämäni on todella ohi, mä jäin siitä junasta ja menetin kaiken oikeuden haaveisiin, tavoitteisiin ja elämään. Nyt vaan odotellaan, että milloin kroppa tai pää pettää lopullisesti. Ymmärrän täysin Ap fiiliksesi.

Voimia! Mutta ihmettelen mikset voisi saada samoja asioita kuin lähipiirisi. Ellet sitten ole jotenkin peruuttamattomasti tuhonnut mielenterveyttäsi johon en usko. Sellainen vaatii jo melkoisia temppuja. Et vain näe masennukselta elämän yksinkertaisia asioita ja niiden kauneutta.

Todennäköisesti olet lähipiirissäsi ainoa ihminen joka ei rakasta sinua. Anna itsellesi anteeksi ja ole itsellesi armollisempi. Ei niillä saavutuksilla ole mitään väliä sen rinnalla, että voisit olla onnellinen omissa nahoissasi.

Voi ei se niin mee, sun pitäisi lukea raamatusta psalmeja, sananlaskuja ja saarnaajaa - ne rohkaisevat ja auttavat. Vielä on toivoa, koska perheen voi perustaa yli 40-vuotiaanakin.

Etsi vain ne eri paikasta kuin nyt!

Toiset hommaa kissan tai koiran, mutta sulle sanoisi - mene metsään ja katso, mitä kauneutta on ympärilläsi.

Tai mene seurakunnan järjestämälle leireille tai eurosinkut.listalle tms.

Yksin ei viitsi, mutta lähdettävä on jos haluaa seuraa.

Kapakoista ja baareista ei kande yrittää, siellä on vaan ne "baaritavikset". Laajenna reviiriäsi ja mene retkille yms. mukaan. Ei ne aina rahastakaan ole kiinni.

Yritä pienin askelin esim.pääkaupunkiseudulla on Kuusijärvi hyvä paikka kävellä ilman frendiä, ympäri tätä rapakkoa.

Vierailija kirjoitti:

Ei minusta lapset ole mikään elämän tarkoitus. Eikä myöskään parisuhde/avioliitto. Hanki joku asia johon panostaa, vaikka uusi harrastus tai yritä edetä urallasi. Jos työsi ei tuo sinulle intohimoa, niin ehkä jonkun luovan tekeminen voisi tuntua palkitsevammalta. Tsemmpiä :-)

mutta harrastus tai ura on elämän tarkoitus? onpa pinnallista, varsinkin tämä ura-ura-ura-uskonto on vastenmielistä. Ihan kun elämän tarkoitus olisi vain ura. 

Jumalalla on suunnitelma elämällesi. Se ei ehkä ole se suunnitelma, mikä itselläsi olisi ollut, mutta se on vielä parempi. Siunausta!

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö. Tää on jonkun perheellisen aloitus lapsettomille :DD

Höpö höpö itelles! Tuota kutsutaan empatian puutteeksi. Jos sinulla ei ole mitään kokemusta siitä, kun 1. elämäsi mies jättää sinut yllättäen nuoremman ja hauskimman naisen takia ja 2. Et sen jälkeen löydä ketään, joka oikeasti sytyttäisi ja haluaisi perustaa perheen kanssasi, niin ole hiljaa.