Aikuiset ihmiset jotka jännittävät puhelimessa puhumista

Nuorempana jännitti soittaminen enemmän kuin face to face tapaaminen. En osaa sanoa miksi, mutta onhan se eri juttu. Luulisin että on ihan normaalia että jännittää silloin kun ei ole vielä paljon kokemusta asioiden hoitamisesta puhelimitse.

Siitä huolimatta kerran testasin mitä entinen työantajani kertoo minusta, jos sinne soittaa toisen firman rekrytoijana esiintyen. Kyllä jännitti, mutta se meni täydestä.

Tunnen yhden sosiaalisen jännittäjän (joka juo) mutta hänelle ei ole mitään ongelmaa soittaa puheluita selvänäkään. Yhden transihmisen tunnen, jolle soittaminen oli ongelma, koska inhosi nimeään. Nykyään tosin ei ole enää ongelma, kun vaihtoi nimeä.

Minusta on luonnotonta jutella ihmisen kanssa niin että kuulen äänen mutta en näe henkilöä. En tykkää puhelimista.

Vierailija kirjoitti:

Arvasin, että aloituksen tarkoitus oli vain aikaansaada pilkkaamista...

Ja jos ei aloituksen, niin ainakin joidenkin vastausten tarkoitus on tuottaa pahaa mieltä. Siinäpä vasta rautaisen mielenterveyden merkki, saa nautintoa pahan olon tuottamisesta.

Mulla puhkesi änkytys alle kouluikäisenä ja se sitten söi aika paljon kehittyvää itsetuntoa. Änkytys ilmenee erityisesti jännittäessä jotain puhetilannetta. Perheen kanssa jutustelen suht normaalisti. Teininä änkytys paheni traumaattisen perhetragedian jälkeen. Myöhemmin ahdistus selätti minut täysin.

Kartan aina kun vaan mahdollista kaikkia puhetilanteita, erityisesti puhelimessa puhumista. Jännitän änkytystä ja niitä tilanteita niin paljon, että se sattuu ihan fyysisesti. Töihin liittyvät puhelut sujuvat onneksi jo ihan luontevasti, mutta kaikki viralliset puhelut aiheuttaa jopa paniikkikohtauksen. Puhelimeen vastaaminen sujuu paremmin, sitä en niin jännitä.

Soittamisessa vaikeaa on se, jos ei ole ihan varma soittaako oikeaan paikkaan tai mitä kaikkea asiaa oikein olikaan, osaako selittää asiansa, jatkokysymykset jne. Mun pitää aina laatia itselleni oikein vuorosanat, ainakin aloituslause, että saan yhtään sanaa suustani.

Olen sosiaalinen ihminen. Ja aikoinaan soittanut puheluita tuosta vaan. Mutta sellanen viimeset kymmenen vuotta ollut hankalaa. Vedätän viimeseen asti soittamista. Pelkään aina, et soitan väärään aikaan. Varsinkin jos soitan kännykään, joka kulkee vastaajan taskussa minne vaan. Viralliset puhelut menee hieman jouhevammin, mutta helppoja ei ole nekään. Toukokuulta asti pitäny tilata näöntarkistus ja en ole saanu aikaiseksi soittaa. Tähän on työpaikan työterveyshuollon kautta lähete ja samoin on lähete kuuteen kertaan fysioterapeutille niskahierontaan. Eka varattiin suoraan Terveystalon kautta ja kävin heinäkuun alussa. Seuraavaa kertaa en ole sitten saanutkaan soitettua....

Jos haluaisin esim pitää pekkaspäivän, niin mun on soitettava kahdelle eri pomolle. Se on niin suuri kynnys, et jää kysymättä. Yks vielä menettelis, mutta soittaa nyt kehdelle eri henkilölle.  Kun aina tuntuu, et olen haitaksi ja vaivaksi.

Liirun laarum puheluita soitan tosi harvoin kellekään. Mutta jos sattuu sellainen ns. hätätilanne, niin silloin soitto onnistuu tuosta vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No miten aikuisella ihmisellä voi olla esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko? Tai hämähäkkikammo? Niinpä.

Siis en tarkoittanut aloitusta mitenkään sillä, että tämmöistä ei voisi olla, vaan kuulin asiasta ensimmäistä kertaa. Hämähäkkikammosta kärsiväkin varmaan osaa kertoa ja kuvailla pelkoaan, tai miten se vaikuttaa elämään.

Ap

Too late, mammat on jo päättäneet, että halveksut puhelukammoisia ja pidät heitä naurettavina, etkä voi ymmärtää miten oikeasti aikuinen ihminen voisi mitenkään ahdistua mistään, onhan hän oikeasti aikuinen.

Sinuna en avaisi ketjua enää.

Kolikon toinen puoli.

Huonokuuloisena hoidan asiani mieluiten sähköpostilla tai puhelimitse. Puhelimessa kun ääni tulee suoraan korvaan kuulen yleensä paremmin kuin tilanteissa missä pitää olla kasvotusten. Vihaan kasvotusten asioimista, sillä yleensä aina on taustahälyä ja puhuja saattaa jopa laittaa kätensä suunsa eteen, joilloin äänen kuulee entistäkin huonommin.

Ei auta pelätä puhelimessa puhumista sillä muutoin multa jäisi kaikki asiat hoitamatta. Nykyinen sähköposti, tekstiviesti ja whatsapp-kulttuuri on ollut mulle valtava helpotus.

En ajattele puhumista puhelimessa pelkäävistä mitään. Mutta toivottavasti eivät ole mitään virkamiehiä, joiden kanssa pitäisi hoitaa asioita.

Mä pelkään puhelimessa puhumista. Tai en tiedä onko se pelkoa, enemmän lamaannuttavaa ahdistusta. Kun mun puhelin soi ja nään siinä vieraan numeron mä ikään kuin lamaannun. Rintakehää puristaa, oksettaa. Ikäänkuin itkettää mutta ei ihan. Ajatus napsahtaa poikki ja mä vaan tuijotan sitä ruutua kunnes puhelu lakkaa. En soita takaisin. Jos mun on pakko soittaa, mun on pakko lähteä lenkille samalla ja tsempata itseäni reilusti. En mä pelkää että mä nolaan itseni tms, ei mulla ole mitään tietoista ajatusta siitä.

Missään muussa elämässä mä en ole "säälittävä reppana". Mä olen korkeasti koulutettu, töissä erittäin pidetty. Olen hyvinkin sosiaalisesti lahjakas jos ihminen on paikalla tai viestiminen tapahtuu kirjoittamalla. Jostain syystä puhelimessa puhuminen vaan aiheuttaa valtavan lamaannuksen

Ahdistaa ja uuvuttaa.

Puhelinmarkkinointi on paholaisen keksintö.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Olen ollut töissä puhelinvaihteessa, ei ongelmaa. Inhoan kaikkea muuta soittamista, lukuunottamatta virallisten asioiden hoitoa. Se ei ole ongelma. Mutta en halua soittaa kellekään, jos ei ole ihan oikeaa ja mieluiten tärkeää asiaa. 

Minä olen samanlainen. Viralliset asiat hoituvat, kun tiedän mitä pitää sanoa ja tavallaan en ole oma itseni, vaan "virkaminä". Samaten töissä on helppo soittaa, kun olen "työminä". Mutta omana itsenäni en osaa ihmisiä kohdata, pelkään että olen häiriöksi, että he eivät ilahdu soitostani, että olen tylsä ja jaarittelen, etten keksi mitään sanottavaa...

Ajatukset karkaavat, puhe alkaa takkuilemaan kun hermostun, en kehtaa pyytää toistamaan kahtakymmentä kertaa jos en kuule tai saa puheesta selvää, en osaa lopettaa puhelua luontevasti. Ahdistun helposti kaikista sosiaalisista tilanteista; minä vaan olen tälläinen ihminen.

Toisaalta kiva kun ei (välttämättä) tarvitse näyttäytyä paikan päällä jos hoitaa asioita puhelimitse niin ei ole ihan niin paha jos jotenkin onnistuu nolaamaan itsensä. Kaikkein pahinta on kun joudun itse soittamaan jonnekin; sydämeni alkaa aina hakkaamaan täysillä. Useimmiten kyllä rauhoitun kun puhelusta harvemmin oikeasti tuleekaan niin paha kuin mitä olen pelännyt, mutta silti aina kammoan tilannetta, ihan sama miten paljon joudun hoitamaan asioita puhelimitse. 

En ikinä soita perheenjäsenille enkä kavereille, vastaan kyllä heidän soittoihinsa vaikka kammoan kyllä niitäkin vähän.

En pelkää mutten pidä työpuheluista eräitten yhteistyökumppanien kanssa. Noiden ranskalaisten englantia on todella hankala ymmärtää voimakkaan aksentin vuoksi ja usein hieman kehno linja vielä pahentaa tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on puhuessa tärkeää nähdä vastapuoli. Minulla on normaali kuulo mutta puhelimessa tuntuu etten meinaa kuulla kunnolla. Huomioni herpaantuu myös helposti ja puhelimessa puhuessa minun on istuttava paikallaan jottei ajatus harhaile.

Mietin aina mitä ihmiset minusta ajattelevat ja tuntuu ikävältä että puhelimessa joku kuulee minusta vain ääneen. Puhun aika hiljaa enkä aina pysy kärryillä jos on monimutkainen asia. Vaikutan varmaan idiootilta. Kasvotusten ei ole mikään ongelma kysyä tarkennusta, koska olen ihan kivannäköinen ja näen aina että olemukseni miellyttää ihmisiä. Sähköpostilla saan sitten kaikista parhaiten hoidettua asiat. Osaan olla kohtelias ja esittää asiani.

Tämän kirjoituksen perusteella ainakin vaikutat yksinkertaiselta

Olen pahoillani puolestasi, että sinulla on noin paha olla ja purat sitä kiusaamalla.

Minulla tämä liittyy sosiaalisten tilanteiden pelkoon. En tiedä, mikä siinä on niin kauheaa. Tutuille voi soittaa, mutta inhoan ja jännitän virallisten puheluiden soittamista. En edes kuule puhelimessa kunnolla. En tiedä, puhuvatko toiset luurin viereen vai mistä kaivosta he soittavat, mutta joskus en saa mitään selvää puheesta. Kuulen sanan sieltä ja toisen täältä.  Sekin on niin vaikeaa sanoa, että anteeksi, mutta nyt ei kuulu mitään. 

Aivan kamalaa on myös virallisten puheluiden odottaminen, kun joku sanoo soittavansa vaikka alkuviikosta. Maanantaina hermoilen aamusta alkaen, milloin puhelin soi. Kolmen aikaan alan jo ajatetella, että ehkä enää sieltä ei soiteta ja saa koko illan olla rauhassa. Sama tiistaina ja keskiviikkona. Lopulta siinä yleensä käy niin, puhelin soi vasta perjantai-iltapäivänä. 

Mulla siinä on kyse esiintymiskammosta lopulta.

En pysty pitämään mitään esitelmiäkään, vaan alkaa pyörryttää ja oksettaa.

Minulla on sama kuin monilla muilla, että puhelimeen vastaaminen ei tuota samoja ongelmia kuin itse soittaminen. Ehkä siksi uskon, että siinä on lopulta kyse esiintymisestä, kun se vetovastuu ja asian esittely on itsellä. Saatan lykätä jonkun puhelun soittamista juuri niin pitkään kuin se on sosiaalisesti hyväksyttävää. Ystäville voi kyllä soittaa jos on asiaa, mutta kyllä senkin hoidan mielummin tekstinä.

Mulla oli yrittäjyyskurssilla ihan hirveä opettaja, joka syyllisteli mua kun tunnilla sanoin että mä pelkään soittaa. Lisäsin vielä, että olen kyllä valmis kehittymään tässäkin asiassa. No, hän totesi tähän että: "Mä en kertakaikkiaan käsitä, miten joku ei uskalla tarttua luuriin ja soittaa vaan! Siis ihan naurettavaa nössöyttä sinulta, *Helena*" Kyseinen ihminen ei tajunnut, että mulla on paniikkihäiriö ja olen muutenkin vähän ujo. Itse olen luonnollisempi kun saan olla ihmisten kanssa naamatusten. Ja tosiaan jätin tuon kurssin kesken. En ymmärrä miten kasvatustieteen ammattilainen ei sisäistä tämmöisiä asioita. 

En itsekään ole aiemmin törmännyt tällaiseen. Vastaan töissä vaihteeseen ja monesti hoidan siinä jo puhelun aikana asiakkaan asian, en aina käännä puheluja eteen päin. Ehkä tämän keskustelun lukemisen jälkeen yritän olla vielä kivempi "virallisen puhelun vastaanottaja" kun tiedän että meille soittaminen ja kanssani puhuminen voi olla soittajalle noin jännittävää ja pelottavaa. En siis tähänkään asti tyly ole ollut, mutta ehkä sellainen "jäykkä" tai siis "virallinen". (Mikä on kai ymmärrettävää kun se on kuitenkin työtäni).

Onko teillä soittokammoisilla jotain vinkkejä meille vastaajille, että mikä tekisi soittamisenne helpommaksi tai ainakin vähemmän pelottavaksi? :)

up

Up