Kun teini lähtee pois kotoa, tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltä - vihdoinkin hän lähti!

Kun teini-ikäinen on kotona, hän pimentää koko kodin.
Hän on vaativa, äänekäs, aina pahantuulinen. Samanlainen oli isäpuolensa sen ajan (3 vuotta) kun asui meillä. Mies huusi, heitteli tavaroita, paiskoi ovia ja kiukutteli, oli helpotus että sain hänet ulos edellisvuonna.

Asun lapsen kanssa kahdestaan ja kärsin hänen persoonastaan ja käytöstavoistaan. Hän on koko ikänsä ollut helpostisuuttuva, kovaääninen ja levoton. Tuntuu että hän on pettynyt elämäänsä ja minuun.
Kavereita meillä juoksee joka päivä, sotketaan ja huudatetaan musiikkia, siivoaminen ja läksyjenteko ei suju kirveelläkään.
Vihaan jatkuvaa sotaa ja hälytystilaa kotona.
Itse olen hiljainen ja viihdyn yksin,
lapsi on kova menemään, käynyt aiemmin monessa harrastuksessa,
enää ei innostu oikein mistään.

Palkitsin eilen teinin vaativan läksyjenteon jälkeen tilaamalla meille Netflixin, jota hän on kärttänyt. Ei kelvannut.
Hän haluaisi kalliimman version.
Valitti ja haistatteli minulle kiitokseksi.

Tänään en jaksa mennä omaan harrastukseeni, enkä vie teiniä sopimaamme paikkaan eilisen käytöksen takia. En jaksaisi enää tätä.

Miksi teinini haluaa että kotona on jatkuva sekasotku, huuto ja sotatila?
Haluaisin jo vihdoin asua yksin.

Suunnittelen, että yläasteen päätyttyä delegoin hänet isänsä luo asumaan. Isä on etäinen ja kylmä, eikä ole koskaan halunnut oma-aloitteisesti tavata lastaan, joka on molempien ainokainen.