Saattoiko isäsi sinut alttarille?

Joo, saattoi. En minä edes muista miksi tähän päädyttiin, se vaan tuntui tosi kivalta jutulta ja ollut kyllä meillä suvussa perinne niin kauan kuin itse muistan.

Isä on nyt kuollut, joten tää on yksi tosi lämmin muisto vihkimisestä. Muutenkin yksi sellaisia asioita jotka on jääneet mieleen. Oltiin läheisiä ja siellä eteisessä jännättiin yhdessä, isällä oli yllättäen pieni taskumatti jossa konjakkia, ei ollut mitenkään alkoholiin menevä ja siinä naukattiin pienet rohkaisryypyt - siis tyyliin sormustimellinen per nuppi. Oli äärettömän läheinen ja mukava hetki se kun yhdessä odotettiin ja molempia jännitti ja isä kehui melkeen kyynel silmässä kauniiksi.

En minä sitä kokenut miksikään luovuttamisepisodiksi, vaan mukavaksi tavaksi jossa ei ole mitään pahaa.

Railikki kirjoitti:

Tahdoitko noudattaa perinteitä vai oliko syy henkilökohtaisempi? Miksi halusit isäsi "luovuttavan" sinut miehellesi?

En kritisoi kenenkään valintoja, aloin vain tuumimaan kuinka vanhanaikaiselta tämä tapa tuntuu ja kysyn puhtaasta uteliaisuudesta mikä saa kenetkin päätymään tällaiseen ratkaisuun.

Ei saattanut. Äidin olisin ehkä pyytänyt saattamaan jos olisin jonkun saattamaan halunnut, hän se minut kasvattikin. Mut olis se kyllä ollut outoa kulkea kummankaan vanhemman käsikynkässä alttarille kun olin kuitenkin kotoa muuttanut 10 vuotta aiemmin.

Mutta me kävelimme yhdessä silloisen mieheni kanssa alttarille.

Vierailija kirjoitti:

Ei saattanut. Menimme naimisiin maistraatissa eikä kummankaan vanhemmat olleet paikalla.

Meillä sama. "Todistajina" virallisten lisäksi oli vain alaikäiset lapsemme.

Onneksi sentään ei ole rantautunut amerikkalaista tapaa julistaa hääparia tyyliin "Tässä tulevat herra ja rouva Matti Virtanen!"

Eli siis naisella etunimikin menee miehen mukaan ikäänkuin

Ei ollut alttaria kun mentiin maistraatissa naimisiin, isäni ei edes ollut häissäni, äitini ja isäpuoleni oli. 

Jos minulla olisi ollut normaali isä, eikä alkoholisti jonka kanssa en ollut juurikaan tekemisissä, olisi ollut ihan kiva perinne. Ja olisin halunnut mennä naimisiin äitini syntymäkaupungin kirkossa, vaikka en ole sillä paikkakunnalla koskaan edes asunut, mutta äitini äiti oli minulle erittäin tärkeä ihminen, hän kuoli kun olin 12v. Jos kirkkohäät olisi olleet, en olisi saattajaa/luovuttajaa saanut, koska ei sellaista suhdetta ollut isän eikä isäpuolenkaan kanssa jotta he olisivat olleet minua mitenkään "luovuttamassa".

Noudatimme suomalaista perinnettä ja kävelimme mieheni kanssa yhdessä kirkon käytävää. Yhdessä oli päätetty naimisiin menemisestä, yhdessä asuttu useampi vuosi ennen vihkimistä ja ikää kummallakin lähemmäs kolmekymmentä, joten hassulta olisi tuollainen amerikkalaisista elokuvista lainattu luovutusrituaali tuntunut. 

Ei. Me mentiin naimisiin -88 eikä siihen aikaan tällaiset saatikka kaasojen ja bestmanien käyttö ollut tapana.

Ei.Ihan kävin kahdestaan nykyisen mieheni kanssa maistraatissa.Btw, suomalaiset naiset ovat perinteisesti  kävelleet yhdessä sulhasen kanssa alttarille, tuo luovuttaminen on ihan jenkkihömppää.

Vierailija kirjoitti:

Isäni oli jo kuollut, joten kuljin kirkon käytävää vierelläni rakas isoveljeni. En kokenut, että hän olisi luovuttanut minut pois, vaan hän oli tukenani minua jännittävässä tilanteessa kun kävelin alttarille tulevan puolisoni rinnalle.

Puoliso ei kelvannut tueksi? Käännytkö edelleen esim. ongelmatilanteissa veljesi puoleen? Miksi ylipäänsä menit naimisiin?

Ei todellakaan luovuttanut! En ole kenenkään omaisuutta. Löysin itse mieheni. Jos isä olisi löytänyt minulle miehen, olisi voinut luovuttaa. Siskonikin luovutti itse itsensä.

Meillä on kolme tytärtäni ja pidän todellakin huolen, ettei heitäkään luovuteta.

Ihan naurettavaa, että pariskunnalla on jo liuta lapsia ja sitten isä luovuttaa. Mitä luovuttamista siinä enää on? Satuhäissäkin aina pitää löytää joku miespuolinen luovuttaja, jollei isä, niin isoisä, setä, veli, poika, tädin mies, naapurin renki...kaiken huippu oli morsian, joka oli jo mummo, mutta isä se vaan luovutti.

Itse asiassa omissa häissäni mietin, että entäpä jos äiti luovuttaisikin poikansa? Mutta eihän se käy, eihän äidit luovu pojistaan. Sulhasen ryöstö olisi tapahtunut jo kirkon eteisessä.

Vierailija kirjoitti:

Noudatimme suomalaista perinnettä ja kävelimme mieheni kanssa yhdessä kirkon käytävää. Yhdessä oli päätetty naimisiin menemisestä, yhdessä asuttu useampi vuosi ennen vihkimistä ja ikää kummallakin lähemmäs kolmekymmentä, joten hassulta olisi tuollainen amerikkalaisista elokuvista lainattu luovutusrituaali tuntunut. 

Sanasta sanaan kuin se, mitä meinasin tulla kirjoittamaan. Lisätään vielä, että myös äitini ja mummoni kävelivät alttarille tulevan miehensä rinnalla niin kuin suomalaisessa perinteessä on tapana. Ei kuulemma tullut mieleenkään, että isän olisi pitänyt saattaa, vaikka molemmat olivat avioituessaan alle 20v ja mummo asui avioitumiseen saakka lapsuudenkodissaan. Vasta häiden jälkeen muutti papan kanssa asumaan.

Kävelin alttarille tulevan puolisoni rinnalla suomalaisen perinteen mukaisesti. Ei käynyt edes mielessä, että isä olisi saattanut, koska meillä oli muutenkin vähän vanhanaikaiset häät. Ei mitään jalan polkemista kakunleikkuun yhteydessä, anopinryöstöä, leikkejä tms. Paljon ruokaa, musiikkia ja muutama hauska puhe, yhdessäoloa sukulaisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä naimisissa,mutta jos joskus saan kirkkohäät, joista haaveilen, toivon että veljeni saattaa minut alttarille. Olen aina tykännyt siitä perinteestä, vaikka alkuperä olikin naisen holhoojan vaihtuminen.Kannatan perinteitä noin yleisesti,ei siinä ole sen syvällisempää syytä.

Jos kannatat perinteitä, miksi et kävelisi tulevan miehesi rinnalla? Sehän on se alkuperäinen suomalainen perinne. Tuo saatto"perinne" alkoi vasta amerikkalaistumisen myötä.

Isäni kuoli vuosi ennen häitä. Mietin pitkään pyydänkö isoveljeäni saattamaan vai kävelenkö yksin. Olin kuitenkin jo ennen isäni kuolemaa ajatellut käveleväni yksin, nuoresta saakka kun olen ollut tosi itsenäinen.

Kävelin lopulta yksin. Halusimme mieheni kanssa sen taianomaisen hetken kun näemme toisemme vasta kirkossa ja se oli kyllä nimenomaan taianomaista! Edelleen kun mietin häitä mietin sitä kävelyä alttarille miestäni kohti.

Mielestäni kaikki tavat mennä naimisiin ja kävellä alttarille ovat upeita. Rakkaus on se mikä merkitsee - avioparin välinen ja isän ja tyttären välinen. Itken jokatapauksessa ;)

Vierailija kirjoitti:

En ole vielä naimisissa,mutta jos joskus saan kirkkohäät, joista haaveilen, toivon että veljeni saattaa minut alttarille. Olen aina tykännyt siitä perinteestä, vaikka alkuperä olikin naisen holhoojan vaihtuminen.Kannatan perinteitä noin yleisesti,ei siinä ole sen syvällisempää syytä.

Sepä ei ole suomalainen perinne.Ei lainkaan. Eli kannatat mieluummin jenkkien hömppäperinteitä kuin suomalaisia.

Minkä helvetin takia tänne pitää tulla haukkumaan muiden valintoja? Onko paha olla? Kateellinen mieli?

Jos kysytään niin vastataan, eikä aleta räksyttämään ja painamaan toisia alas niinkuin alakouluikäiset.

Minut saattoi alttarille tuolloin 10-vuotias poikani. Pojan isä kuoli pojan ollessa 3kk ja nykyinen aviomieheni on pojalle ainut isä, jonka hän tuntee muuten kuin kuvista. Poika itse ehdotti saattamista.  

Me kävelimme alttarille miehen kanssa yhdessä. Ei edes harkittu muita vaihtoehtoja.

Vierailija kirjoitti:

Minkä helvetin takia tänne pitää tulla haukkumaan muiden valintoja? Onko paha olla? Kateellinen mieli?

Jos kysytään niin vastataan, eikä aleta räksyttämään ja painamaan toisia alas niinkuin alakouluikäiset.

Ei ole haukkumista korjata virheellisiä käsityksiä siitä, että saattaminen olisi suomalainen perinne. Kenenkään en ole nähnyt räksyttävän tai painavan toisia alas. Vain tuota perinnekäsityksen korjaamista on esiintynyt. Rauhoitu siis hyvä ystävä.

Ei, menin naimisiin maistraatissa kuten vanhempanikin.