Lue keskustelun säännöt.
Kun koko nuoruus on mennyt masentuneena
07.02.2024 |
Eli ollut koko nuoren elämänsä masentunut ja kärsinyt traumaperäisestä stressihäiriöstä ja nyt 27-vuotiaana pitäisi hyväksyä se että nuoruus meni jo ja ei kokenut mitään mitä ihmiset tavallisesti kokevat. Monta vuotta, käytännössä vuodet 21-vuotiaasta tänne ovat yhtä suurta sumua. En muista kuin yksittäisiä tapauksia elämästäni. Suurin tukijani oli aina mummini, joka on nyt 88-vuotias ja sairastaa muistisairautta. Pelkään hänen menettämistään ylikaiken. Enkä koskaan tule tapaamaan ketään hänen laistaan.
Kommentit (11)
Vierailija kirjoitti:
Oletko saanut apua traumaperäisen käsittelyyn? Täällä pyörii muuten traumat ovat pilanneet elämäni ketju
https://www.vauva.fi/keskustelu/5121795/traumat-ovat-pilanneet-elamassa… Tämä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on katkera kohtalo nieltäväksi. Ajan kanssa vain, vähän kerrassaan. Ei tässä muutakaan voi.
(Traumaketjun ovat trollit pilanneet, ei ole enää aktiivinen.)
Jos yhtään lohduttaa, niin sen nuoruuden voi pilata tehokkaasti myös valitsemalla väärän koulutuksen/uran, väärässä parisuhteessa, hankkimalla lapsia joita ei olisi halunnut, sairastumalla vakavasti fyysisesti, joutumalla rikoksen uhriksi, addiktioitumalla päihteisiin/peleihin...
Elämä on harvalle ihan suora linja. Useimmille meistä se lähtee jossain kohtaa sivupoluille, ennemmin tai myöhemmin.
Niin, se nuoruus on mennyt ja takana, sille ei enää mitään voi.
Ehkä olisi hyvä idea kääntyä nyt ympäri ja jättää se sinne selän taakse ja katsoa eteenpäin. Sitä mitä voisit alkaa tehdä elämällesi?
Kannattaako jäädä tuijottamaan menneen raunioita ja itkemään vai alkaa tosissaan pyrkiä löytämään uutta? Menneestä ei koskaan saa uusintaa, se nyt ainakin on varma.
On kaksi vaihtoehtoa; joko jäädä tuikuttamaan loppuiäkseen tai sitten nostaa katseensa ja antaa tulevalle mahdollisuus. Ja muistaa että kukaan ei sitä voi tulla sinun edestäsi tekemään. Itse sinun on se tehtävä.
27-vuotias on ainakin tällaisen keski-ikäisen mielestä vielä ihan riittävän nuori tekemään asioita, joiden tekemättä jääminen on jäänyt harmittamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos yhtään lohduttaa, niin sen nuoruuden voi pilata tehokkaasti myös valitsemalla väärän koulutuksen/uran, väärässä parisuhteessa, hankkimalla lapsia joita ei olisi halunnut, sairastumalla vakavasti fyysisesti, joutumalla rikoksen uhriksi, addiktioitumalla päihteisiin/peleihin...
Elämä on harvalle ihan suora linja. Useimmille meistä se lähtee jossain kohtaa sivupoluille, ennemmin tai myöhemmin.
Juuri näin. Olisi tärkeää ymmärtää että "kaikilla muilla" ei todellakaan ole ollut helppo elämä. Ongelmat ja ponnistelut ovat voineet olla erilaisia mutta harvalla on helppoa ollut. Kaikenlaiset traumat ovat valitettavan yleisiä. Ne eivät näy päälle päin, ei minustakaan kai uskoisi miten on elämä mennyt. Hämmästyn välillä miten usein luullaan että olen niin kauhean hyvinvoiva ihminen. Johtuu kai siitä että on pienestä pitäen oppinut pitämään pokerinaaman. Vaikka sisäisesti itkisin tai olisin kauhuissani, pystyn ainakin hetken vaikuttamaan ns. normaalilta, iloiselta, reippaalta ja pystyvältä.
Kouluun ja töihin vaan, se auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, se nuoruus on mennyt ja takana, sille ei enää mitään voi.
Ehkä olisi hyvä idea kääntyä nyt ympäri ja jättää se sinne selän taakse ja katsoa eteenpäin. Sitä mitä voisit alkaa tehdä elämällesi?
Kannattaako jäädä tuijottamaan menneen raunioita ja itkemään vai alkaa tosissaan pyrkiä löytämään uutta? Menneestä ei koskaan saa uusintaa, se nyt ainakin on varma.
On kaksi vaihtoehtoa; joko jäädä tuikuttamaan loppuiäkseen tai sitten nostaa katseensa ja antaa tulevalle mahdollisuus. Ja muistaa että kukaan ei sitä voi tulla sinun edestäsi tekemään. Itse sinun on se tehtävä.
Kolmas vaihtoehto on juuri nyt tuntea se, mitä tuntee. Antaa harmittaa, surra menetys, kunnioittaa kokemaansa. Ei tarkoita, että niihin tunteisiin ja kokemuksiin jää ikiajoiksi. Niitä ei vain tarvitse kieltääkään eikä kiirehtiä lakaisemaan maton alle. Eteenpäin sitten, kun on antanut itselleen tilan tuntea. Lähempänä itseään, rehellisempänä itselleen ja siten myös toisille.
Vierailija kirjoitti:
Kouluun ja töihin vaan, se auttaa.
Ei ole kyllä koskaan auttanut masennukseen eikä traumaoireiluun, päinvastoin pahentanut oloa. Välttämättömiä pakkoja rämpiä läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan muukaan kokenut mitään. Älä kattele somessa niitä muiden kiiltokuva jakoja ja kuvittele että muilla on ruusuinen elämä. Ei kukaan sinne someen niitä kuvia laita missä masentuneena ryyppää viikon putkeen tai viiltelee itseään.
Elä elämä itsellesi ja unohda mitä muut tai yhteiskunta sinulta odottaa. Elät todennäköisesti enemmän kun muut niin.
Oletko saanut apua traumaperäisen käsittelyyn? Täällä pyörii muuten traumat ovat pilanneet elämäni ketju