Luuseriuden raja

Vierailija kirjoitti:

SuurinLuuseri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menisikö luuseriuden ylärajan määritelmä impulssikontrollin säilyttämisessä? Siinä, että ihminen pystyy tai ei pysty kontrolloimaan impulssejaan? Ei pysty lykkäämään nautintojaan - käymään koulua enempää kuin on pakko, tekemään työtä enempää kuin on pakko, ei pysty hillitsemään mielitekojaan vaan syö, juo ja nai niin paljon ja usein kuin huvittaa, vaikka terveys, toimeentulo ja sosiaaliset suhteet kärsivät.

Tuo kuulostaa ihan multa. :( (En tosin nai, koska mulla ei ole siihen himoa.)

Voikohan tota impulssikontrollia mitenkään parantaa?

Aina voi taistella hetken elämässään, mutta miten pystyy siihen taisteluun päivittäin, koko elämänsä, niin että se kurinalaisuus olisi osa koko luonnetta? Mutta miten saan itselleni mahdolliseksi sen, etten syö mitä tekee mieli, että menen opiskelemaan tai töihin vaikka pelottaa, ei ole motivaatiota eikä jaksaisi nousta sängystä ylös, tai miten harrastan liikuntaa vaikka inhottaa ajatuskin? Miten taistelen yli vastenmielisyyden, joita eri järkevissä asioissa koen?

Miten hyvän impulssikontrollin ihmiset tekee sen? Se ei auta mua että vain sanoo "sen kun tekee", mikä varmaan on monien omasta mielestä juuri se tapa, jolla he toimivat. Mutta miks ne pystyy siihen ja mä en? Miksen voi vain päättää, että nyt vain teen näin? Kun kyse ei ole siitä etten tietäisi mitä tehdä, vaan siitä että en saa toimittua säännöllisesti sillä fiksulla tavalla.

Miksi "valitsen" huonon impulssikontrollin ja luuseriuden, vaikken halua olla sellainen? Miksen ole sankari niin kuin jotkut valitsevat olla? Enkö vain halua tarpeeksi? Miten voisin haluta sitä sitten enemmän, jotta onnistuisin?

Sun pitäisi ensiksi tietää mitä haluat ja sen jälkeen edetä sitä kohti pienin askelin, mutta suuri suunnitelma mielessä. Maanantaiaamuna kun työ kutsuu psyykkaat itseäsi vaikka sillä, että pääset töissä kahville ja kohta työpäivä onkin jo ohi.  Kotonasi saat sitten tanssia vaikka lambadaa. Kaupasta voit ostaa mitä ruokaa haluat, töistä tulee rahaa tilille, opiskelemalla kehität itseäsi, kirjastosta voit lainata mitä huvittaa. 

Mun mielestä sun ongelma kun kuulostaa enemmän siltä, että et vain tiedä mitä haluat. Toisaalta aikuisen on myös tehtävä kompromisseja ja joskus on vaan taisteltava sen epämukavuuden tunteen kanssa. Elämä on aikuisenakin välillä yhtä yskänlääkkeen nielemistä. Toisaalta se epämukavuuden tunne on myös hyvä mittari siinä mielessä, että se auttaa kyseenalaistamaan. Onko tämä ihan pakollista?

Ap jatkaa edellisen pohdintaa, jos koet olevasi nollassa, lähde pohtimaan omanarvontuntoasi. Jokainen haluaa pohjimmiltaan tuntea arvokkuutta ja siksi koko luuseri sana pitäisi lailla kieltää, vaikka aloituksen itse teinkin. Tee asioita arvokkuuttasi vaalien. Se voisi olla alku. Mietin vielä lisää.

Vierailija kirjoitti:

Itse koen luuseriuden sellaiseksi, että ei uskalla/jaksa/halua täyttää omaa mittaansa. Eli että olisi rahkeet paljon enempäänkin, mutta tietoisesti jättää yrittämättä. 

Olen siis luuseri. Pyrin täyttämään mittani, mutta pelkään olevani riittämätön enkä siksi uskalla yrittää. Lahjoja on vaikka muille jakaa. Käyn terapiassa.

54 jatkaa: ... kai tämä on tyypillistä alkoholistikodissa kasvaneille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse koen luuseriuden sellaiseksi, että ei uskalla/jaksa/halua täyttää omaa mittaansa. Eli että olisi rahkeet paljon enempäänkin, mutta tietoisesti jättää yrittämättä. 

Olen siis luuseri. Pyrin täyttämään mittani, mutta pelkään olevani riittämätön enkä siksi uskalla yrittää. Lahjoja on vaikka muille jakaa. Käyn terapiassa.

Sulla on elämää edessä vielä. Moni asia lähtee liikkeelle tunnistamisesta. Olet matkalla sinne, älä jää kierimään luuseriusajatuksiin. Tsemppiä sullekin. Ap

Vierailija kirjoitti:

SuurinLuuseri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menisikö luuseriuden ylärajan määritelmä impulssikontrollin säilyttämisessä? Siinä, että ihminen pystyy tai ei pysty kontrolloimaan impulssejaan? Ei pysty lykkäämään nautintojaan - käymään koulua enempää kuin on pakko, tekemään työtä enempää kuin on pakko, ei pysty hillitsemään mielitekojaan vaan syö, juo ja nai niin paljon ja usein kuin huvittaa, vaikka terveys, toimeentulo ja sosiaaliset suhteet kärsivät.

Tuo kuulostaa ihan multa. :( (En tosin nai, koska mulla ei ole siihen himoa.)

Voikohan tota impulssikontrollia mitenkään parantaa?

Aina voi taistella hetken elämässään, mutta miten pystyy siihen taisteluun päivittäin, koko elämänsä, niin että se kurinalaisuus olisi osa koko luonnetta? Mutta miten saan itselleni mahdolliseksi sen, etten syö mitä tekee mieli, että menen opiskelemaan tai töihin vaikka pelottaa, ei ole motivaatiota eikä jaksaisi nousta sängystä ylös, tai miten harrastan liikuntaa vaikka inhottaa ajatuskin? Miten taistelen yli vastenmielisyyden, joita eri järkevissä asioissa koen?

Miten hyvän impulssikontrollin ihmiset tekee sen? Se ei auta mua että vain sanoo "sen kun tekee", mikä varmaan on monien omasta mielestä juuri se tapa, jolla he toimivat. Mutta miks ne pystyy siihen ja mä en? Miksen voi vain päättää, että nyt vain teen näin? Kun kyse ei ole siitä etten tietäisi mitä tehdä, vaan siitä että en saa toimittua säännöllisesti sillä fiksulla tavalla.

Miksi "valitsen" huonon impulssikontrollin ja luuseriuden, vaikken halua olla sellainen? Miksen ole sankari niin kuin jotkut valitsevat olla? Enkö vain halua tarpeeksi? Miten voisin haluta sitä sitten enemmän, jotta onnistuisin?

Sun pitäisi ensiksi tietää mitä haluat ja sen jälkeen edetä sitä kohti pienin askelin, mutta suuri suunnitelma mielessä. Maanantaiaamuna kun työ kutsuu psyykkaat itseäsi vaikka sillä, että pääset töissä kahville ja kohta työpäivä onkin jo ohi.  Kotonasi saat sitten tanssia vaikka lambadaa. Kaupasta voit ostaa mitä ruokaa haluat, töistä tulee rahaa tilille, opiskelemalla kehität itseäsi, kirjastosta voit lainata mitä huvittaa. 

Mun mielestä sun ongelma kun kuulostaa enemmän siltä, että et vain tiedä mitä haluat. Toisaalta aikuisen on myös tehtävä kompromisseja ja joskus on vaan taisteltava sen epämukavuuden tunteen kanssa. Elämä on aikuisenakin välillä yhtä yskänlääkkeen nielemistä. Toisaalta se epämukavuuden tunne on myös hyvä mittari siinä mielessä, että se auttaa kyseenalaistamaan. Onko tämä ihan pakollista?

Sen oman jutun löytäminen on mulle vaikeaa. Opiskelualoista mikään ei kiinnosta tai muuten vain ei tunnu mulle mitenkään realistiselta tai järkevältä vaihtoehdolta. Joskus innostun yhdestä ajatuksesta hetkeksi, mutta toisella hetkellä ei kiinnostakaan enää yhtään. Ei siis ole sellaisia mielenkiinnonkohteita, jotka kestäisivät.

En käy töissä ollenkaan. Jos kävisin, en varmaan pitäisi itseäni luuserina, koska mielestäni työssäkäyvät ei ole luusereita. Se että jaksaa käydä töissä, oli työnkuva mikä vain, kertoo hyvästä itsekurista.

Jos menisin opiskelemaan tai töihin, niin pelkään että joutuisin keskeyttämään, koska epämukavuus paisuisi päivä päivältä niin sietämättömäksi, että räjähtäisin enkä vain enää pysty venyttämään itseäni ja taistelemaan. Ehkä jotain määräaikaisia töitä pystyisin tekemään, koska pystyn aina silloin tällöin väliaikaisesti "taistelemaan". Ja sitten uuvun.

Vierailija kirjoitti:

Itse koen luuseri-sanan vahvasti sukupuolittuneena. En osaa oikeastaan naisia kuvitella luusereina, vaan luuseri-sanasta tulee mieleen nämä naisten suhteen kokemattomat selvästi yli parikymppiset miehet.

Niin mäkin, mutta pidän itteäni selkeästi luuserina, vaikka olenkin nainen. Johtuu kai siitä, että olen ruma (ulkonäöltäni miehinen), joten mulla ei ole niin selkeästi sitä naiseuden tuomaa "itseisarvoa", joka monilla on, siis ettei heidän tartte olla mitään, koska naiskauneus itsessään luo arvon. En vihaa itseäni luuseriuteni takia, mutta toivoisin olevani ei-luuseri. Ehkä jos olisin mies, niin olisin enemmän sisäistänyt roolin, että pitää olla jotain muuta kuin oma mitään tekemätön itsensä, ja kokisin oman luuseriuteni vielä suuremmaksi häpeäksi kuin nyt.

Luuseriuden raja menee siinä jos ei pysty käsittelemään ongelmiaan, vaikka tunnistaa ne. Eikä pysty koskaan ottamaan apua vastaan, vaikka sitä olisi tarjolla. Noin toimien voi huomata tipahtaneensa luuseriuuteen.

Jo kolmatta vuotta ilman työtä on tehnyt tehtävänsä: luuseri mikä luuseri. Kärsin työttömyydestä, mutta olen täysin avuton ratkaisemaan ongelmaa. Olen lamaantunut, ja jäänyt "tuleen makaamaan". En tiedä ollenkaan miten saan työpaikan. Minne soitan? Mitä teen? Laitanko sähköpostia?

Suurimmaksi osaksi elämässäni olen kyennyt jotenkin toimimaan elämässä aktiivisesti saavuttaakseni jotain. Olen opiskellut maisteriksi. Sain perheen, talon, puutarhan (rakas harrastus).

Nyt ensimmäistä kertaa minulla on tilanne, mitä en osaa ratkaista. Itsesääliä - kyllä, vaikka tiedän, ettei se tilannetta muuta.

Miten työtön maisteri hakee työtä oman alansa ulkopuolelta (paikkakunnalla oman alani paikat ovat täytetyt) paikkakunnalla, missä on maan pahimmat työttömyysluvut?

Lapset aloittivat koulun. Elämän tyhjyys asuu tässä huoneessa; kirjoittamassa epätoivoisena vauva-palstalle.

Luuserius on sitä, että luovuttaa eri syistä. Luuserius on sitä, että henkistä voimaa tilanteen muuttamiseksi ei enää ole. Luuseri on keski-ikäinen itkuherkkä nainen, joka on avuton, lapsellinen, veltto ja laiska.

Perfektionistin vastauksella et tee mitään, koska perfektionisti keksii aina parannettavaa.

Luuserius on katsojan silmissä.

t. entinen perfektionisti

Vierailija kirjoitti:

Perfektionistin vastauksella et tee mitään, koska perfektionisti keksii aina parannettavaa.

Luuserius on katsojan silmissä.

t. entinen perfektionisti

Tekstisi paljastaa sen, että olet perfektionistina pyrkinyt miellyttämään muita. Aloitukssa kysyin nimenomaan sitä, missä menee henkilökohtainen raja. Osittain syy siihen, miksi kysyin on se, että olen vähän hukassa sen suhteen# mitä voin ja mitä minun pitäisi voida vaatia itseltäni, jotta käyttäisin koko kapasiteettiani, soksi kiinnostaa muiden mielipiteet, ei kuitenkaan kovien ihmisten mielipiteet ja kovat arvot ts. lyttäävät asenteet. Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse koen luuseri-sanan vahvasti sukupuolittuneena. En osaa oikeastaan naisia kuvitella luusereina, vaan luuseri-sanasta tulee mieleen nämä naisten suhteen kokemattomat selvästi yli parikymppiset miehet.

Tuttu nainen on päälle 40. On avomies, joka on 20 vuotta vanhempi, työtön ja uskoton avoimesti. Naisella on matalapalkkatyö ilman etenemismahdollusuuksia, jolla elättää myös miehen. Ei mitään omistuksessa, ei varaa matkustella eikä lapsia. Sen sijaan vaikeat mielenterveysongelmat. En minä häntä voittajana pitäisi vaikka onkin nainen.

Vierailija kirjoitti:

Luuseriuden raja menee siinä jos ei pysty käsittelemään ongelmiaan, vaikka tunnistaa ne. Eikä pysty koskaan ottamaan apua vastaan, vaikka sitä olisi tarjolla. Noin toimien voi huomata tipahtaneensa luuseriuuteen.

Vaikuttaa siltä, että vuosia kestänyt luuseri minussa on parantamassa. Vasta nyt olen alkanut ottamaan apua vastaan, aiemmin piti aina pärjätä yksin.

On olemassa suurluuseri (minä), johon muita sitten verrataan. Kukaan ei tasolleni pääse, mutta ehkä jonkinlaiseen semi-luuserin titteliin on mahdollisuuksia. Korkeampaa tasoa ei kannata tavoitella, sillä silloin joutuu omakätisesti pilaamaan kaikki elämänsä osa-alueet lopullisesti ja peruuttamattomasti. Pitää myös elää elämä saavuttamatta ja kokematta yhtikäs mitään.

Tätä on suurluuserin elämä.

Vierailija kirjoitti:

Jo kolmatta vuotta ilman työtä on tehnyt tehtävänsä: luuseri mikä luuseri. Kärsin työttömyydestä, mutta olen täysin avuton ratkaisemaan ongelmaa. Olen lamaantunut, ja jäänyt "tuleen makaamaan". En tiedä ollenkaan miten saan työpaikan. Minne soitan? Mitä teen? Laitanko sähköpostia?

Suurimmaksi osaksi elämässäni olen kyennyt jotenkin toimimaan elämässä aktiivisesti saavuttaakseni jotain. Olen opiskellut maisteriksi. Sain perheen, talon, puutarhan (rakas harrastus).

Nyt ensimmäistä kertaa minulla on tilanne, mitä en osaa ratkaista. Itsesääliä - kyllä, vaikka tiedän, ettei se tilannetta muuta.

Miten työtön maisteri hakee työtä oman alansa ulkopuolelta (paikkakunnalla oman alani paikat ovat täytetyt) paikkakunnalla, missä on maan pahimmat työttömyysluvut?

Lapset aloittivat koulun. Elämän tyhjyys asuu tässä huoneessa; kirjoittamassa epätoivoisena vauva-palstalle.

Luuserius on sitä, että luovuttaa eri syistä. Luuserius on sitä, että henkistä voimaa tilanteen muuttamiseksi ei enää ole. Luuseri on keski-ikäinen itkuherkkä nainen, joka on avuton, lapsellinen, veltto ja laiska.

Tekstistäsi saa kuvan, että olet jäänyt kiinni jo saavutettuihin asioihin. Talo, puutarha, lapset ja tutkinto. Mä uskon, että se henkinen voima syttyy, kun tekee jotain tilanteen muuttamiseksi. Voisi ajatella, että tapahtuu sysäys, joka muuttaa liikkeen energiaksi. Kyse on myös asenteesta, haluat vain oman alan työtä eli tässä vastaan tulee statusajattelu. Määrittelet itsesi statuksesi kautta tyyliin "ammattini on xx maisteri", etkä näe mahdollisuutena muuttaa käsitystä tästä statuksesta. Olet jäänyt kiinni suremiseen. Suru siitä, ettet työllisty tutkintoasi vastaavalle alalle lamauttaa sinut, kun et näe vaihtoehtoja. Etkä halua nähdä asennemuutosta vaihtoehtona.

Ainut luuserius, mitä tekstissäsi näen on tuo, ettet ole valmis asennoitumaan uudelleen.

Matalan työllisyyden paikkakunnilla on mahdollisuuksia uudelleenkoulutukseen. Ja uudelleenkoulutus esim. toiselle asteelle ei ole mikään häpeä vaan kaikkea muuta. Ihminen haluaa tuntea merkityksellisyyttä ja joillekin se tulee palkan muodossa, oma palkka kohentaa itsetuntoa ja tuo arvokkuuden tunteen mukanaan. Uudelleenkoulutus ei sulje pois sitä, ettetkö voisi jatkaa oman alan töiden hakua.

Jokainen rekrytoija matalan työllisyyden paikkakunnalla tajuaa ja osaa arvostaa sitä, että olet ollut valmis tekemään jotain ihan muuta sillä välin, kun oman alan paikkoja on tullut hakuun. Ja voit aina hakemuksessa painottaa sitä, mikä on ohjannut valintojasi heikossa työllisyystilanteessa.

Esim. perhepäivähoitajana toimiessasi olet hyödyntänyt pääomaa, jota olet saanut äitiyden kautta. Olet tällöin oivaltanut olevasi äiti ja ihminen sekä maisteri. Tai tehnyt harrastuksesta ammatin (puutarhuri).

Aina voit kertoa hakemuksessa todellisista motivaatiostasi myös näin "opiskelin yliopistossa unelmieni alaa, mutta heikossa työllisyystikanteessa pohdin elämääni kokonaisvaltaisesti, huomasin äitiyden ja kotona vietettyjen vuosien antaneen minulle mahdollisuuden lähteä opiskelemaa n perhepäivähoitajaksi... tai rakas harrastukseni on puutarhanhoito, lähdin kehittämään itseäni sillä alueella, koska halusin tuntea merkityksellisyyttä...". Laadi laadi.

Nyt luovuutta kehiin nainen! Ja täältä tulee potku perseelle!! Älä loukkaannu kommentistani vaan näe se mahdollisuutena. Vai haluatko sittenkin olla luuseri... 👺😈😉

Kommentin maisterilke kirjoitti siis Ap

Rakkaan kavereiden vikittely.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luuseriuden raja menee siinä jos ei pysty käsittelemään ongelmiaan, vaikka tunnistaa ne. Eikä pysty koskaan ottamaan apua vastaan, vaikka sitä olisi tarjolla. Noin toimien voi huomata tipahtaneensa luuseriuuteen.

Vaikuttaa siltä, että vuosia kestänyt luuseri minussa on parantamassa. Vasta nyt olen alkanut ottamaan apua vastaan, aiemmin piti aina pärjätä yksin.

Hyvä! Uskon, että yksin pärjääminen syö enemmän kuin mikään, tuon asennemuutoksen myötä tulet saamaan voimia ja henkistä pääomaa, jaksaminen paranee ym. Yksin pärjäämisessä häpeä on muodostanut loukun. Häpeästä tulee vankila jne. Sen yhden ikävän tunteen työstäminen voi oikeasti vapauttaa todella paljon energiaa!! Ap

Vierailija kirjoitti:

54 jatkaa: ... kai tämä on tyypillistä alkoholistikodissa kasvaneille.

Totta. 

t. 18

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jo kolmatta vuotta ilman työtä on tehnyt tehtävänsä: luuseri mikä luuseri. Kärsin työttömyydestä, mutta olen täysin avuton ratkaisemaan ongelmaa. Olen lamaantunut, ja jäänyt "tuleen makaamaan". En tiedä ollenkaan miten saan työpaikan. Minne soitan? Mitä teen? Laitanko sähköpostia?

Suurimmaksi osaksi elämässäni olen kyennyt jotenkin toimimaan elämässä aktiivisesti saavuttaakseni jotain. Olen opiskellut maisteriksi. Sain perheen, talon, puutarhan (rakas harrastus).

Nyt ensimmäistä kertaa minulla on tilanne, mitä en osaa ratkaista. Itsesääliä - kyllä, vaikka tiedän, ettei se tilannetta muuta.

Miten työtön maisteri hakee työtä oman alansa ulkopuolelta (paikkakunnalla oman alani paikat ovat täytetyt) paikkakunnalla, missä on maan pahimmat työttömyysluvut?

Lapset aloittivat koulun. Elämän tyhjyys asuu tässä huoneessa; kirjoittamassa epätoivoisena vauva-palstalle.

Luuserius on sitä, että luovuttaa eri syistä. Luuserius on sitä, että henkistä voimaa tilanteen muuttamiseksi ei enää ole. Luuseri on keski-ikäinen itkuherkkä nainen, joka on avuton, lapsellinen, veltto ja laiska.

Tekstistäsi saa kuvan, että olet jäänyt kiinni jo saavutettuihin asioihin. Talo, puutarha, lapset ja tutkinto. Mä uskon, että se henkinen voima syttyy, kun tekee jotain tilanteen muuttamiseksi. Voisi ajatella, että tapahtuu sysäys, joka muuttaa liikkeen energiaksi. Kyse on myös asenteesta, haluat vain oman alan työtä eli tässä vastaan tulee statusajattelu. Määrittelet itsesi statuksesi kautta tyyliin "ammattini on xx maisteri", etkä näe mahdollisuutena muuttaa käsitystä tästä statuksesta. Olet jäänyt kiinni suremiseen. Suru siitä, ettet työllisty tutkintoasi vastaavalle alalle lamauttaa sinut, kun et näe vaihtoehtoja. Etkä halua nähdä asennemuutosta vaihtoehtona.

Ainut luuserius, mitä tekstissäsi näen on tuo, ettet ole valmis asennoitumaan uudelleen.

Matalan työllisyyden paikkakunnilla on mahdollisuuksia uudelleenkoulutukseen. Ja uudelleenkoulutus esim. toiselle asteelle ei ole mikään häpeä vaan kaikkea muuta. Ihminen haluaa tuntea merkityksellisyyttä ja joillekin se tulee palkan muodossa, oma palkka kohentaa itsetuntoa ja tuo arvokkuuden tunteen mukanaan. Uudelleenkoulutus ei sulje pois sitä, ettetkö voisi jatkaa oman alan töiden hakua.

Jokainen rekrytoija matalan työllisyyden paikkakunnalla tajuaa ja osaa arvostaa sitä, että olet ollut valmis tekemään jotain ihan muuta sillä välin, kun oman alan paikkoja on tullut hakuun. Ja voit aina hakemuksessa painottaa sitä, mikä on ohjannut valintojasi heikossa työllisyystilanteessa.

Esim. perhepäivähoitajana toimiessasi olet hyödyntänyt pääomaa, jota olet saanut äitiyden kautta. Olet tällöin oivaltanut olevasi äiti ja ihminen sekä maisteri. Tai tehnyt harrastuksesta ammatin (puutarhuri).

Aina voit kertoa hakemuksessa todellisista motivaatiostasi myös näin "opiskelin yliopistossa unelmieni alaa, mutta heikossa työllisyystikanteessa pohdin elämääni kokonaisvaltaisesti, huomasin äitiyden ja kotona vietettyjen vuosien antaneen minulle mahdollisuuden lähteä opiskelemaa n perhepäivähoitajaksi... tai rakas harrastukseni on puutarhanhoito, lähdin kehittämään itseäni sillä alueella, koska halusin tuntea merkityksellisyyttä...". Laadi laadi.

Nyt luovuutta kehiin nainen! Ja täältä tulee potku perseelle!! Älä loukkaannu kommentistani vaan näe se mahdollisuutena. Vai haluatko sittenkin olla luuseri... 👺😈😉

Lisään vielä, että toiselta asteelta voit löytää jotain, mikä tukee aiempaa osaamistasi. Esim. jos opiskelit viestintää, voi joku visuaalisen alan perustutkinto saada sinut kiilaamaan muiden ohi työpaikoista kilpailtaessa. Voisit miettiä siis sitä, että miten lisäkoulutuksella teet itsestäsi muita osaavamnan. Toinen juttu on se, että tunget itsesi töihin johonkin mainitsemalla, että työnantajalla on mahdollisuus saada palkkatukea 1400 euroa kuussa (maksimi euromäöräinen summa) tai 40% palkkamenoista, jos he palkkaavat sinut. Vaadi te-keskuksesta apua itsellesi, laita virkailija töihin 😉

Minun mielestäni luusereita ei ole olemassa. On ihmisiä, jotka tuntevat itsensä luusereiksi koska ovat joko vastoinkäymisten musertamia tai ovat saaneet kuulla muilta olevansa sellaisia. Uskon että jokainen ihminen elää niin hyvin kuin pystyy niillä voimavaroilla, lähtökohdilla, henkisellä ja fyysisellä voimalla sekä älyllisellä kapasiteetilla jotka hänellä sillä hetkellä on hallussaan. Äärimmäisen harva on tahallaan paha tai luovuttaa. Vaikka ihminen perustelisi luovuttamisensa järkisyillä, usein hänen elämänsä on ollut jollain tavalla niin kovaa että voimia parempaan suoritukseen ei vain ole.

Kokonaan toinen asia on ihmiset, jotka tuomitsevat muita luusereiksi tai muuten vähempiarvoiseksi erilaisten yhteiskunnassa suoriutumiseen perustuvien kriteerien perusteella. Sellaiset, jotka uskovat pystyvänsä sanomaan ihmistä ulkopuolelta tarkkailemalla ettei hän ole yrittänyt tarpeeksi tai ei ansaitse vaikkapa jotain yhteiskunnan tukia. Tämä ominaisuus eli myötätunnon puute, kertoo myös heikkoudesta ihmisessä, vaikka se ilmenee toisella tavoin kuin "luuserius". 

Minusta on "luuserimpaa" tuomita muita kuin olla itse luuseri. Itse olen ns. menestyjä, jos tämä tieto on jollekin tärkeä.