Miksi katkaisit yhteyden ystävääsi?

Ystäväni kertoi kaikki asiani miehelleen ja pui niitä hänen kanssaan.

Ei ollut kovin läheinen ystävä mutta aloin ottaa etäisyyttä kun jutut alkoivat olemaan pelkkiä Jeesus rakastaa ja Jeesus tulee ja ylöstempauksella hakee omansa paratiisiin. En tajua eikä kiinnosta nuo asiat ollenkaan.

Liian erilainen elämänkatsomus meillä joten ei kiitos.

Ei kertonut elämästään/itsestään mitään. Halusi aina vain tietää minun tapahtumat ja kiemurat. Kyselin opinnoista "tossahan ne", miehestä "ei kai sille mitään" , miten hänelle menee "samaa samaa", ja miten lapsi voi "no A voi ihan hyvin". Ei ikinä sanonut lapsensa etunimeä, miehensä nimeä, miten he tapasivat, miten mies kosi, mitä on tehnyt tai mitä edes työkseen tekee! Aina vain puhuttiin MINUN asioista. En oikein tuntenut enää koko henkilöä, ja en ymmärrä miksi piti elämänsä niin suljettuna, eikä voinut edes kuulumisia kertoa. "samaa samaa", ei kerro minulle mitään, kun en tiennyt edes pääpiirteitä... 

Hän väitti minun pettäneen miehensä kanssa minua.

Ystäväni seurustelu lopetti yli kymmenen vuoden ystävyyden. Ja näin on käynyt ennenkin, moni nainen valitsee miehen ystävänsä sijaan. Juu, olen sinkku, mutta en ole kiinnostunut ystävieni miehistä ollut koskaan, mutta uhkaan kai onnellista liittoa.   :(

En oikein tiedä voinko sanoa, että katkaisin yhteydenpidon ystävääni; enemmänkin olen huomannut ystävyyden hiipuneen. - jossain vaiheessa vain huomasin, että se, mitä olin aiemmin kuvitellut ja uskonut olevan ystävyyttä oli se, että minun ja vain minun roolini tai velvollisuuteni oli olla se, joka ottaa yhteyttä, keksii sekä järjestää että toteuttaa... Minusta kuitenkin alkoi tuntua sille, että kaipaan ystävyydeltä enempi vastavuoroisuutta. Ja ettei minun tehtäväni ole olla aina se, joka ottaa isomman vastuun siitä että jotain "tapahtuisi" välillämme.- Toki jotain varmasti on merkinnyt myös se, että elämänpiirimme ovat aikalailla erityneet. Vaikka edelleen ystäviä ja kavereita itselläni on hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja asemissa, niin hieman haastetta lisää se, jos toisen kanssa ei ikäänkuin koskaan pääse eteenpäin vaan lähespoikkeuksetta pitäisi jaksaa "palata" siihen millaista yhteiselo oli yli 15 vuotta sitten.     

Vierailija kirjoitti:

En oikein tiedä voinko sanoa, että katkaisin yhteydenpidon ystävääni; enemmänkin olen huomannut ystävyyden hiipuneen. - jossain vaiheessa vain huomasin, että se, mitä olin aiemmin kuvitellut ja uskonut olevan ystävyyttä oli se, että minun ja vain minun roolini tai velvollisuuteni oli olla se, joka ottaa yhteyttä, keksii sekä järjestää että toteuttaa... Minusta kuitenkin alkoi tuntua sille, että kaipaan ystävyydeltä enempi vastavuoroisuutta. Ja ettei minun tehtäväni ole olla aina se, joka ottaa isomman vastuun siitä että jotain "tapahtuisi" välillämme.- Toki jotain varmasti on merkinnyt myös se, että elämänpiirimme ovat aikalailla erityneet. Vaikka edelleen ystäviä ja kavereita itselläni on hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa ja asemissa, niin hieman haastetta lisää se, jos toisen kanssa ei ikäänkuin koskaan pääse eteenpäin vaan lähespoikkeuksetta pitäisi jaksaa "palata" siihen millaista yhteiselo oli yli 15 vuotta sitten.     

Tämä on niin tuttua. Varsinainen ystävyyden lopullinen päättyminen ei kyllä harmita enää yhtään, vain se että olin niin tyhmä että kesti liian kauan tajuta ettei toisella ole enää mitään oikeaa mielenkiintoa minua kohtaan ystävänä, kun löysi parempaa seuraa. Kai hölmöä uskoani piti yllä sekin että aina joskus tämä "ystävä" olikin yllättäen kiinnostunut juttelemaan minun kanssani, nimittäin aina silloin kun tämä oli riidoissa niiden uusien parempien ystäviensä kanssa. Tämä kuulostaa siltä kuin olisimme teinejä, mutta ei, molemmat olemme kolmenkympin kieppeillä.

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni kertoi kaikki asiani miehelleen ja pui niitä hänen kanssaan.

:) Mistä sait tietää, että ystäväsi kertoi kaikki sinulle kertomasi asiasi miehelleen?

Ja mistä tiedät, että ystäväsi miehensä kanssa oikein puivat sun asioistasi? Olitko kärpäsenä katossa vaiko kertoiko mies sulle asioistasi suoraan?

Sitä paitsi olisit kieltänyt kertomasta ystävääsi asioistasi ystäväsi miehelle, jos niin närppi mieltäsi, ja mitäs olit niin tyhmä, että kertoilit kaikenmaailman asiasi edes ystävällesi.

Kannattaisi ajatella ensin, mitä kertoo ja kenelle. Ei parhaimmalle ystävälleenkään ihan kaikkea tarvitse edes kertoa.

Yli 30 vuotta kestänyt ystävyys päättyi epärehellisyyteen. Ystäväni tuli kylään ennenkuin itse kotiuduin, oli jutellut mieheni kanssa ja me jatkoimme kahvittelya. Ystäväni tarvitsi tililleen rahaa ja tarjoutui antamaan minulle käteistä jos siirtäisin hänen tililleen käteistä. En siihen pystynyt ja kuukauden kuluttua kävi ilmi, että hän oli pyytänyt mieheltäni rahaa ja saanut useamman satasen. Kysyessäni asiasta hän valehteli päin naamaa. Molemmat toimi idioottimaisesti, mies sai anteeksi, ystävä ei.

"Ystävä" ei tehnyt elettäkään asian hyväksi, eikä koskaan myöskään maksanut takaisin.

Mä en voi käsittää naisystävää, joka löydettyään itselleen miehen, ei enää olekkaan kiinnostunut edes omasta parhaasta ystävästään, että aikaa tapaamisellekaan ei meinaa millään löytyä kalenteristakaan.

Itse kun aloin seurustelemaan oman nykyisen aviomieheni kanssa aikoinani, niin en todellakaan jättänyt bestistäni eli ystävääni unholaan ja sivuun, vaan yritin pitää yhteyttä sen minkä seurustelultani ehdin.  Hän itse oli silloin sinkku, mutta muistan ajan sen, kun hän löysi aikaisemmin pitkäaikaisen seurustelupoikaystävänsä, joka sittemin kariutui, ja hyvä niin, koska silloin kun hän seurusteli, ei ystävältäni liiennyt aikaa minulle lainkaan koko sen seurustelun aikana.  Myöhemmin kyllä sitten kun ystäväni silloinen seurustelusuhde kaatui, ja poikaystävänsä jätti ystäväni, niin kylläpä taasen kelpasi minunkin seurani.  Sitten tapahtuikin niin päin, että minäpä aloin seurustelemaan, ja hän oli yksin monia vuosia, ja vielä sitten, kun saimme lapsia mieheni kanssa, mutta en keskittynyt täysin omaan mieheeni ja perheeseeni vaan myös muistin ystävääni, ja ymmärsin hänen silloista yksinäisyyttään ja kun sopivaa elämänkumppania ei meinannut hän löytää.   Ystäväni on myös yhden lapsemme kummitäti. 

Sitten kuitenkin hänkin tapasi nykyisen miehensä, ja sitten ystävyyssuhteemme jotenkin muuttuikin, mutta kuitenkin hyvin vähän, koska itselläni oli muitakin ystäviä ja muutoinkin minulla oli oma perhe ja lapsien kanssa riitti puuhaa, että harvemmat tapaamiset sattuivat aivan hyvin minulle.   Sitten hänen miehensä munasi maineensa täydellisesti minun silmissäni, ja huomasin, että eipä taida ystäväni mies ollakaan mikään ihanuus ja kultainen muna, vaan epäilykseni heräilivät myös jo kertaalleen eronneesta ystäväni miehestä, että taitaapi olla jossain määrin alkoholiongelmainen ja väkivaltainenkin, ainakin henkisellä tasolla, jos ei muutenkin, mutta jotenkin vaistosin miehestä eräiden juttujen jälkeen, että kaikki ei miehessä kestä päivän valoa.  Ystäväni taasen ripustautui ilmeiseti peljäten, ettei löydä ketään kaksilahkeista itselleen tuohon mieheensä, joten suhde on kuitenkin vuosien ajan kestänyt jollain ihmeellisellä tavalla kasassa, ja ehkä jonkinlaisella säälin tunteilla ystäväni puolelta, koska ennen miehensä jäätyään sairaseläkkeelle, ystäväni kerran uhkasi erota miehestään, mutta sitähän ei ole tapahtunut, en sitten voine tietää, onko niinkään hyvä asia vaiko huono; omapa on asiansa, mutta ystävästäni on tullut pikkuhiljalleen vuosien aikana miltei miehensä kynnysmatto ja rajoittunut ihmisparka, joka ei osaa tai ei saa tehdä mitään ilman miehensä lupaa ja sallimusta.  Hän palvelee miestään nöyrä palvelijatar, ja muuhunpa ei siten aikaa jääkkään. Ei edes aikaa tavata ystäväänsä. Kiitos vaan menneistä pitkäaikainen ystäväni, suhteemme on todellakin hiipunut hiilloksen puolelle.

Hän häpesi ja vähätteli minua. Todella rakas ystävä, mutta huomaan kyllä milloin mun seura ei kelpaa ja silloin parasta vain lähteä. En edes ymmärrä miten jaksoin sitä jatkuvaa alentamista niin monta vuotta. En mä sitä silti pahalla muistele. Lapsena oltiin erottamattomat ja jostain syystä vain kasvettiin erilleen. Se ei enää jaksanut mua ja mä en jaksanut sitä ettei se jaksa mua.

Vierailija kirjoitti:

Mä en voi käsittää naisystävää, joka löydettyään itselleen miehen, ei enää olekkaan kiinnostunut edes omasta parhaasta ystävästään, että aikaa tapaamisellekaan ei meinaa millään löytyä kalenteristakaan.

Itse kun aloin seurustelemaan oman nykyisen aviomieheni kanssa aikoinani, niin en todellakaan jättänyt bestistäni eli ystävääni unholaan ja sivuun, vaan yritin pitää yhteyttä sen minkä seurustelultani ehdin.  Hän itse oli silloin sinkku, mutta muistan ajan sen, kun hän löysi aikaisemmin pitkäaikaisen seurustelupoikaystävänsä, joka sittemin kariutui, ja hyvä niin, koska silloin kun hän seurusteli, ei ystävältäni liiennyt aikaa minulle lainkaan koko sen seurustelun aikana.  Myöhemmin kyllä sitten kun ystäväni silloinen seurustelusuhde kaatui, ja poikaystävänsä jätti ystäväni, niin kylläpä taasen kelpasi minunkin seurani.  Sitten tapahtuikin niin päin, että minäpä aloin seurustelemaan, ja hän oli yksin monia vuosia, ja vielä sitten, kun saimme lapsia mieheni kanssa, mutta en keskittynyt täysin omaan mieheeni ja perheeseeni vaan myös muistin ystävääni, ja ymmärsin hänen silloista yksinäisyyttään ja kun sopivaa elämänkumppania ei meinannut hän löytää.   Ystäväni on myös yhden lapsemme kummitäti. 

Sitten kuitenkin hänkin tapasi nykyisen miehensä, ja sitten ystävyyssuhteemme jotenkin muuttuikin, mutta kuitenkin hyvin vähän, koska itselläni oli muitakin ystäviä ja muutoinkin minulla oli oma perhe ja lapsien kanssa riitti puuhaa, että harvemmat tapaamiset sattuivat aivan hyvin minulle.   Sitten hänen miehensä munasi maineensa täydellisesti minun silmissäni, ja huomasin, että eipä taida ystäväni mies ollakaan mikään ihanuus ja kultainen muna, vaan epäilykseni heräilivät myös jo kertaalleen eronneesta ystäväni miehestä, että taitaapi olla jossain määrin alkoholiongelmainen ja väkivaltainenkin, ainakin henkisellä tasolla, jos ei muutenkin, mutta jotenkin vaistosin miehestä eräiden juttujen jälkeen, että kaikki ei miehessä kestä päivän valoa.  Ystäväni taasen ripustautui ilmeiseti peljäten, ettei löydä ketään kaksilahkeista itselleen tuohon mieheensä, joten suhde on kuitenkin vuosien ajan kestänyt jollain ihmeellisellä tavalla kasassa, ja ehkä jonkinlaisella säälin tunteilla ystäväni puolelta, koska ennen miehensä jäätyään sairaseläkkeelle, ystäväni kerran uhkasi erota miehestään, mutta sitähän ei ole tapahtunut, en sitten voine tietää, onko niinkään hyvä asia vaiko huono; omapa on asiansa, mutta ystävästäni on tullut pikkuhiljalleen vuosien aikana miltei miehensä kynnysmatto ja rajoittunut ihmisparka, joka ei osaa tai ei saa tehdä mitään ilman miehensä lupaa ja sallimusta.  Hän palvelee miestään nöyrä palvelijatar, ja muuhunpa ei siten aikaa jääkkään. Ei edes aikaa tavata ystäväänsä. Kiitos vaan menneistä pitkäaikainen ystäväni, suhteemme on todellakin hiipunut hiilloksen puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Mä en voi käsittää naisystävää, joka löydettyään itselleen miehen, ei enää olekkaan kiinnostunut edes omasta parhaasta ystävästään, että aikaa tapaamisellekaan ei meinaa millään löytyä kalenteristakaan.

Itse kun aloin seurustelemaan oman nykyisen aviomieheni kanssa aikoinani, niin en todellakaan jättänyt bestistäni eli ystävääni unholaan ja sivuun, vaan yritin pitää yhteyttä sen minkä seurustelultani ehdin.  Hän itse oli silloin sinkku, mutta muistan ajan sen, kun hän löysi aikaisemmin pitkäaikaisen seurustelupoikaystävänsä, joka sittemin kariutui, ja hyvä niin, koska silloin kun hän seurusteli, ei ystävältäni liiennyt aikaa minulle lainkaan koko sen seurustelun aikana.  Myöhemmin kyllä sitten kun ystäväni silloinen seurustelusuhde kaatui, ja poikaystävänsä jätti ystäväni, niin kylläpä taasen kelpasi minunkin seurani.  Sitten tapahtuikin niin päin, että minäpä aloin seurustelemaan, ja hän oli yksin monia vuosia, ja vielä sitten, kun saimme lapsia mieheni kanssa, mutta en keskittynyt täysin omaan mieheeni ja perheeseeni vaan myös muistin ystävääni, ja ymmärsin hänen silloista yksinäisyyttään ja kun sopivaa elämänkumppania ei meinannut hän löytää.   Ystäväni on myös yhden lapsemme kummitäti. 

Sitten kuitenkin hänkin tapasi nykyisen miehensä, ja sitten ystävyyssuhteemme jotenkin muuttuikin, mutta kuitenkin hyvin vähän, koska itselläni oli muitakin ystäviä ja muutoinkin minulla oli oma perhe ja lapsien kanssa riitti puuhaa, että harvemmat tapaamiset sattuivat aivan hyvin minulle.   Sitten hänen miehensä munasi maineensa täydellisesti minun silmissäni, ja huomasin, että eipä taida ystäväni mies ollakaan mikään ihanuus ja kultainen muna, vaan epäilykseni heräilivät myös jo kertaalleen eronneesta ystäväni miehestä, että taitaapi olla jossain määrin alkoholiongelmainen ja väkivaltainenkin, ainakin henkisellä tasolla, jos ei muutenkin, mutta jotenkin vaistosin miehestä eräiden juttujen jälkeen, että kaikki ei miehessä kestä päivän valoa.  Ystäväni taasen ripustautui nykyiseen mieheensä ilmeisesti peljäten, ettei löydä ketään kaksilahkeista itselleen, joten suhde on kuitenkin vuosien ajan kestänyt jollain ihmeellisellä tavalla kasassa, ja ehkä jonkinlaisella säälin tunteilla ystäväni puolelta, koska ennen miehensä jäätyään sairaseläkkeelle, ystäväni kerran uhkasi erota miehestään, mutta sitähän ei ole tapahtunut, en sitten voine tietää, onko niinkään hyvä asia vaiko huono; omapa on asiansa, mutta ystävästäni on tullut pikkuhiljalleen vuosien aikana miltei miehensä kynnysmatto ja rajoittunut ihmisparka, joka ei osaa tai ei saa tehdä mitään ilman miehensä lupaa ja sallimusta.  Hän palvelee miestään nöyränä palvelijattarena, ja muuhunpa ei siten aikaa jääkkään (ja huomio:  Ystäväni mies ei ole mikään invalidi). Ei edes aikaa tavata ystäväänsä. Kiitos vaan menneistä pitkäaikainen ystäväni, suhteemme on todellakin hiipunut hiilloksen puolelle.

Minäkin olen mieluiten vain mieheni kanssa kuin ystäväni kanssa.

Rakasta vain ja ainoastaan omaa miestäni, lapsiamme ja lapsenlastani eli omia lähiomaisiani, kaikki muut saavat olla mun puolesta vaikka hevon kuusessa!!!

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni kertoi kaikki asiani miehelleen ja pui niitä hänen kanssaan.

Ymmärrän hyvin. Ex-kaverini antoi sähköpostinsa, eikä kertonut että se on miehensä kanssa yhteinen ennenkuin aloin ihmetellä... Että sellaisia "luottamuksen arvoisia kavereita".

Mä olen juuri se toinen osapuoli näistä tänne paljon kerrotuista ystävyksistä.. masennukseni ja muun mielenterveysongelman johdosta en ole ollut kykenevä olemaan aloitteellinen saati aina edes vastaamaan puheluihin tai kuulumiskyselyihin. Tulin siihen tulokseen että on epäreilua muita kohtaan ja lakkasin pitämästä yhteyttä. Eipä ole kukaan soitellut perään, nyt muuttanut jo pari kertaa eri paikkakunnalle enkä yritä edes ystävystyä uudelleen, koska tuntuu etteivät resurssit riitä. Välillä on rankkaa olla yksin, mutta jatkuva häpeä ja huonommuudentunnekin oli kamalaa.