Hyviä neuvoja kiitos- miten saa lapset oikeasti tottelemaan arjen perusjutuissa?
Oikeasti kun menee hermo!!!! Nyt pliis kanssatoverit hyviä neuvoja.
Miltei jokaisen päivän perusasioiden tekeminen on meillä muksuille yhden tuskan takana, eli nämä hampaidenpesu, pukeminen, petaaminen jne. Jokaisesta asiasta saa sanoa 30 kertaa ja lopulta desibelit nousevat (mulla). Lapset kilkattaa, polkevat jalkaa, vääntävät ja vänkkäävät (yyyyh ei vielä äitiiiiiiiiii, äitiiii eiiiiii, äitiii me leikitäään, äitiiii äitiiiii), leikkivät, tanssivat, tekevät tommosia lapsille ominaisia juttuja :P Mä olen AINA opettanut (myös esimerkillä) että kun sängystä noustaan, mennään veskiin ja ne hampaat pestään sitten heti (sitten se on tehty!).
Nää tämmöset joka päiväiset vääntöaamut oikeasti pilaavat täysin mun moden ja olen alkanut täysin vihaamaan esim viikonloppuaamuja. Siis kyse ei ole sitä että vaadin että hampaat pestään klo 6 lauantaisin, meillä kun herätään aikaisintaan kasilta - ysiltä ja aamupala on kybältä, eli olemme ihan verkkaisia muuten eikä ole mitään pakkomenoja tms.
Sama juttu esikoisen huoneen kanssa. Ei saa millään pidettyä sitä siistinä, on kuin pommin jäljiltä. AINA. Hän hamstraa kaiken, ja joka paikassa pölyä ja likaa ja tuhnua ja suttua. Ja minä astmaatikkona kiitän. Ei mene jakeluun että lattialla lojuvat ovat kohta sortissa.
Oikeasti kun hedari päällä jo klo 10.30 lauantaina tän ainaisen väännön kanssa ni ei ole siistiä.
Ai niin ja pilttini siis 5v (pikkuveli) ja 9v (isosisko).
Vihaan huutamista, mutta en tykkää myös kiristyksestä jne muista "vallankäytön välineistä". Puheella pitäis mennä perille. Nyt sanoin et jos hampaita ei pestä niin karkkipäivä (tänään) unohdetaan). Alkanu tulla tämmöstä kaupankäyntiä näistä perusjutuista, mikä on musta niin syvältä.
Auttakee oi miu mau!
Kommentit (89)
Tottelevatko lapset isäänsä paremmin? Meillä oli niin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vastausta, mutta myötätuntoa. Eilen sanoin 10v:lle että tänään siivous ja koulureppu valmiiksi (ehtii vielä ma kauppaan jos jotain oleellista puuttuu). Tuossa se nyt nurisee kun _aina_ tarvitsee siivota.... Ja minä mäkätän takaisin että laittaisi tavarat paikoilleen eikä läjään lattialle, niin ei tarttis kuin imuroida....me on jatkettu tätä samaa vääntöä eskarista asti.
Vitsiksi olen yrittänyt joskus vääntää, toimii 2 päivää. Olen heittänyt puhtaat vaatteet mytyssä suoraan sängyn alle, ei haittaa lapsukaista yhtään. Olen laittanut ripustamaan naurulle ja viikkaamaan itse, ei tajua silti ettei se itsekseen tapahdu. Ainoa toimiva tuntuu olevan, että minä kilahdan viisasteluun, lapsi parkuu kun äiti aina suuttuu turhasta ja sitten ne kamat päätyy lattioilta hetkeksi ylemmäs. Seuraavana päivänä lapsi kiukuttelee kun ei löydä puhdasta paitaa....mitäs tunki paidat sukka-, leggari- ja alkkarilaatikoihin. Itse se nuo laatikotkin on lajitellut ja kaapiin järjestänyt sopivassa puuskassa, eli luulis tietävän paikat.
Me ei vain taideta sopia samaan talouteen...vielä pitää muutama vuosi kärvistellä.Aika ikävä tyyli sinulla
Sinulla ei ole varaa mitään sanoa, kun et toisen elämää elä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä riittää, että jos kauniisti pyytämällä (ihan max 3 kertaa) ei tottele niin kerran terävästi mainittu tottelemattoman nimi saa aikaan sen, että tehdään niinkuin pyydettiin.
Auktoriteetti pitää olla vaikka muuten rennosti ollaankin.
Jos ei tottele nii jotain kivaa jää tekemättä/saamatta,
eikä siitä tosiaan lipsuta niin ongelma ei toistu.
Aloitetaan noin yksi vuotiaana.Tämä.
Meillä on aloitettu noin yksivuotiaana. Kahden vuoden iässä ei vielä merkittävää edistystä havaittavissa. Muutamat jutut kuten hammaspesu suoritetaan joka ikinen ilta ja aamu lempeästi mutta napakasti, ja vielä noin seitsemänsadan toiston jälkeenkin toimitus on tappelua ja huutoa. Joka ikinen kerta. Lapsi ei ole moksiskaan ns. kivojen juttujen kieltämisestä ja poisviennistä (eikä tietysti vielä tämän ikäisenä ymmärrä hirveän hyvin syy-seuraussuhdetta että tämä juttu jäi nyt tekemättä oman perseilyn vuoksi). Tai esimerkiksi ruokailu loppuu meillä joka ikinen kerta kun ruualla pelleillään/heitellään, mutta silti sitä edelleen ilmenee, vähenemään päin tosin on. Ehkä.
Kyllä minulla alkaa kieltämättä olla konstit aika vähissä. Lasta huomioidaan paljon, mutta lapsi ei pompota perhettä. Olen johdonmukainen ja jämäkkä, kiellän ja vien pois kielletyistä touhuista välittömästi. Ja silti, edelleen sitä saa olla tekemässä koko ajan. Pakko toivoa että jotain hyötyjä näkyy sitten kouluun mennessä...
Omien lasteni kohdalla olen todennut, että näissä "pitääkö äitiä totella vai ei" -asioissa ikävuodet 1-3 on tärkeimmät. Siksi ne ovat lasten kasvatuksessa raskaimmat vuodet. Silloin joutuu tekemään toistoja ja sietämään kiukuttelua, mutta kiukuttelusta huolimatta asiat tapahtuu. Joko ne tapahtuu silloin, kun sanon asiasta seuraavan kerran, tai ne tapahtuu sen jälkeen. Toista kertaa en sano. Olen elämäni aikana tavannut paljon lapsiperheitä, joissa lapsille sanotaan uudestaan ja uudestaan samasta asiasta eikä mitään tapahdu. Kun yhdelle eskari-ikäiselle kerran asiasta sanoin, poika katsoi mua ihmeissään ja vastasi, että eihän äiti ole vielä edes huutanut. Lapset siis ovat oppineet, että äiti nyt natisee ensin ainakin viisi kertaa ja vasta sitten, kun äiti alkaa huutamaan, lapsen pitää ylipäätään kuunnella, mitä äiti sanoo. Ei näin!
Näinpä. Huoh, jaksettava se vaan edelleen on. Mutta kyllä kieltämättä olisin toivonut että juuri esim. hammaspesu alkaisi jossain vaiheessa sujumaan kun lapsi huomaa että siitä ei pysty luistamaan. (Ja voisi kai korostaa vielä että se on tuo 2v joka huutaa, en minä..).
Minäkin toimin noin että kerran annan mahdollisuuden korjata käytöstä sanallisella komennolla, ja jos ei tottele, menen puuttumaan tilanteeseen konkreettisesti. En huuda ja rähise lapselle, enkä nalkuta ja uhriudu, sillä uskon siihen että edes yhden pitää pysyä tilanteessa vakaana. Mutta joo, näillä mennään kun ei oikein muutakaan voi. PAKKOHAN tässä on näkyä jotain tulosta neli-viisivuotiaana...onhan?
Kyllä se näkyy. Tietenkin aina on aikoja ja asioita, joita lapset vastustavat. Mutta kun lapsi oppii, että tietyt asiat (kuten hampaidenpesu) tehdään aina, halusi tai ei, niin vastustus asiaa kohtaan vähenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1. Lopetetaan huutaminen - olet jo 9 vuotta sitä tehnyt huonolla menestyksellä. Käykö mielessä, että ei toimi?
2. Lopeta kiristäminen - se on raukkamaista ja aikuisten välisenä laitonta toimintaa, miksi oletat, että se olisi kasvatusta?
3. Lopeta uhkailu - olet perheen aikuinen, ei sinun tarvitse uhkailla
4. Vrt. kohta 3 eli opettele olemaan luotettava aikuinen - nyt et ole, olet huutava, kiristävä, uhkaileva ihmishirviö, jota kukaan ei kunnioita ja ihan syystä
5. Vrt.kohta 4 eli opettele kunnioittamaan muita, niin sinuakin kunnioitetaan - nyt perheessä lapsilla ei ole mitään syytä arvostaa sinua tai edes yrittää elää kanssasi hyvää elämää, koska kaikesta päätellen sinä et halua muiden olevan onnellisia (mikä ei tarkoita, etteikö hampaita pitäisi pestä ja sänkyä petailla, uhkailemalla et vain saavuta tavoitetta eli hyvää tapaa, vain kertatoiminnan).
6. Mieti, miksi sinua ei totella - yksi syy on se, että nalkutat, kukaan ei ota tosissaan nalkuttajaa ja toinen syy on se, että vaadit tottelemista uhkailun ja kiristyksen avulla, jolloin et koskaan saavuta tavoitettasti
7. Hyväksy se, että olet 9 vuotta tehnyt väärin - siis sinä olet tehnyt, ei lapset. He ovat vain toimineet juuri niin kuin sinä olet heidät opettanut toimimaan eli kuuntelevat sujuvasti rähjäämistäsi, koska et ole koskaan vaivautunut miettimään, miten sinun toimintasi vaikuttaa muihin
8. Summa summarum - mieti omia tekojasi, vaatimuksiasi, huutoasi ja pohdi, haluaako kukaan elää kaltaisesi ihmisen kanssa. Huomaat, että vain sinun muuttumisesi muuttaa myös lasten toiminnan, huutamalla et saa mitään aikaan.
Sieltä tuli kunnon ryöpytys ap:lle, mutta ei kuitenkaan ainuttakaan konkreettista toimintaohjetta ongelmatilanteisiin.
Ai sinusta ei ole konkreettista sanoa, että muuta itseäsi ja vaatimuksiasi, lopeta huutaminen ja rähjääminen? Usko tai älä, jo tuolla oman toiminnan muuttamisella saisi itselleen ja lapsilleen helpomman elämän, mutta jos haluaa nalkuttaa, niin nykytilanne jatkuu.
Lapset ymmärtävät normaalia puhetta, mutta he eivät kuuntele ihmistä, joka ei osaa muuta kuin komentaa.
Ap on tiensä valinnut, on paha olla ja päänsärkyä, hankalat lapset. Toisin toimimalla hän olisi energinen ja iloinen, lapset toimisi järkevästi ja kotikin olisi siisti. Hänen valintansa nyt sattuu olemaan kamala elämä.
Nuo sinun juttusi kuulostavat lähinnä ympäripyöreiltä avioliittoleirin latteuksilta " vain itseään voi muuttaa, ei kumppaniaan" . Tai narsistin puheelta: vika on aina toisessa ihmisessä, jolla ei saisi olla mitään tarpeita tai vaatimuksia. Nyt vaan oli puhe lasten kasvatuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1. Lopetetaan huutaminen - olet jo 9 vuotta sitä tehnyt huonolla menestyksellä. Käykö mielessä, että ei toimi?
2. Lopeta kiristäminen - se on raukkamaista ja aikuisten välisenä laitonta toimintaa, miksi oletat, että se olisi kasvatusta?
3. Lopeta uhkailu - olet perheen aikuinen, ei sinun tarvitse uhkailla
4. Vrt. kohta 3 eli opettele olemaan luotettava aikuinen - nyt et ole, olet huutava, kiristävä, uhkaileva ihmishirviö, jota kukaan ei kunnioita ja ihan syystä
5. Vrt.kohta 4 eli opettele kunnioittamaan muita, niin sinuakin kunnioitetaan - nyt perheessä lapsilla ei ole mitään syytä arvostaa sinua tai edes yrittää elää kanssasi hyvää elämää, koska kaikesta päätellen sinä et halua muiden olevan onnellisia (mikä ei tarkoita, etteikö hampaita pitäisi pestä ja sänkyä petailla, uhkailemalla et vain saavuta tavoitetta eli hyvää tapaa, vain kertatoiminnan).
6. Mieti, miksi sinua ei totella - yksi syy on se, että nalkutat, kukaan ei ota tosissaan nalkuttajaa ja toinen syy on se, että vaadit tottelemista uhkailun ja kiristyksen avulla, jolloin et koskaan saavuta tavoitettasti
7. Hyväksy se, että olet 9 vuotta tehnyt väärin - siis sinä olet tehnyt, ei lapset. He ovat vain toimineet juuri niin kuin sinä olet heidät opettanut toimimaan eli kuuntelevat sujuvasti rähjäämistäsi, koska et ole koskaan vaivautunut miettimään, miten sinun toimintasi vaikuttaa muihin
8. Summa summarum - mieti omia tekojasi, vaatimuksiasi, huutoasi ja pohdi, haluaako kukaan elää kaltaisesi ihmisen kanssa. Huomaat, että vain sinun muuttumisesi muuttaa myös lasten toiminnan, huutamalla et saa mitään aikaan.
Sieltä tuli kunnon ryöpytys ap:lle, mutta ei kuitenkaan ainuttakaan konkreettista toimintaohjetta ongelmatilanteisiin.
Ai sinusta ei ole konkreettista sanoa, että muuta itseäsi ja vaatimuksiasi, lopeta huutaminen ja rähjääminen? Usko tai älä, jo tuolla oman toiminnan muuttamisella saisi itselleen ja lapsilleen helpomman elämän, mutta jos haluaa nalkuttaa, niin nykytilanne jatkuu.
Lapset ymmärtävät normaalia puhetta, mutta he eivät kuuntele ihmistä, joka ei osaa muuta kuin komentaa.
Ap on tiensä valinnut, on paha olla ja päänsärkyä, hankalat lapset. Toisin toimimalla hän olisi energinen ja iloinen, lapset toimisi järkevästi ja kotikin olisi siisti. Hänen valintansa nyt sattuu olemaan kamala elämä.
Nuo sinun juttusi kuulostavat lähinnä ympäripyöreiltä avioliittoleirin latteuksilta " vain itseään voi muuttaa, ei kumppaniaan" . Tai narsistin puheelta: vika on aina toisessa ihmisessä, jolla ei saisi olla mitään tarpeita tai vaatimuksia. Nyt vaan oli puhe lasten kasvatuksesta.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta vanha sananlasku "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" pitää erittäin hyvin paikkansa. Oman toimintatapansa jokainen päättää itse ja voi siis päättää, käyttääkö jonkin asian toteutumiseen keppiä vai porkkanaa. Yleensä negatiivisuuteen vastataan negatiivisuudella. Myös lasten kasvatuksessa.
Oioi ja voivoi.
Suosittelen aloittamaan omasta asenteesta, silleen kokonaisvaltaisesti. Ensinnäkin pitää madaltaa odotustasoa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Vanhempien vaan pitää hyväksyä se, että säätämistä ja vääntämistä on.
Pienten lasten kanssa auttavat rutiinit, ennakoiminen ja oman lapsen lukeminen. Fokuksen ei pidä olla siinä, että hampaat pestään tasan silloin ja sillä tavalla kuin äiti sanoo vaan siinä, että mikä on se (ovela) keino saada lapsi pesemään hampaansa niin, että kaikille jää hyvä mieli? Usein arjen pakolliset asiat vaativat vähän leikkimistä ja pelleilyä onnistuakseen.
Ja toiseksi - aina, ihan aina, ainaainaaina, kun lapsi tekee jotain hienosti, sitä kehutaan. Vaikka hampaidenpesu olisi lähtenyt aluksi väärille raiteille, mutta sitten jotenkin saatu suoritettua, kehutaan, että ai kun olit kiltti ja tosi reipas, ihanaa, että näin nätisti annoit pestä hampaasi, tosi hyvä juttu.
Me vaan näemme helpoiten ne kerrat, jolloin homma ei toimi, mutta lapsessa kannattaisi nähdä aina se kaikkein pieninkin positiviinen asia - esimerkiksi se, että lapsi kehittyy jossain, vaikkapa sitten hampaiden pesemisessä tai huoneen siivoamisessa. "Täähän meni jo paljon hienommin kuin viimeksi!"
Sitä paitsi me ollaan itse oltu ihan samanlaisia aikoinaan. Me vaan ei muisteta sitä. Kysypä ap omalta äidiltäsi, mikä teidän perheessä toimi silloin, kun olit itse 5-vuotias. Saatat saada hyvät naurut.
Meillä on neljä lasta (iät 3-9 v.), ja kaikki ovat hieman erilaisia myös tässä tottelemisasiassa.
Vanhin on täysin toivoton, siis ei sillä tavalla, että tekisi kiellettyjä asioita, vaan ei tee niitä mitä pyydetään. (No pienempänä teki väärinkin eikä sanominen auttanut, piti aina hakea pois pahanteosta.) Juuri nämä hampaanpesut ja huoneen siivoaminen, aivan uskomatonta vääntöä ja vitkastelua useinmiten. Ei vaan tapahdu vaikka mitä uhkailua ja lahjontaa yritetään ja johdonmukaisia ollaan.
Toinen lapsi taas hoitaa pukemiset ja siivoamiset ym. todella reippaasti ja ripeästi, eikä niistä aina tarvitse aikuisen edes muistuttaa. Toisaalta hän on varsinainen Eemeli, aina etsimässä porsaanreikiä säännöistä ja tekemässä pahuutta joko tahallaan tai ajattelemattomuuttaan.
Kolmas lapsi on jotain näiden kahden väliltä. Kohtalaisen helppo kuitenkin.
Neljäs lapsi taas on oikea enkeli. Tottelee välittömästi kaikessa eikä koettele rajoja -vielä ainakaan. Omaa tahtoakin löytyy, mutta rajoittuu esim. mekon valintaan tms.
Käytössä on koko litania, lahjonta uhkailu kiristys. Päivä kerrallaan mennään, välillä menee hyvin, välillä huonommin. Jokaisen hyvä tai huono päivä näkyy aina näissä.
Sen kummempia neuvoja en osaa antaa. No ehkä se että kannattaa oma pylly pitää keveänä,että jaksaa käyttää toimeenpanovaltaa ajoissa ennenkuin oma pinna katkeaa. Siis juuri niin, että taluttaa lapsen hommiin/pois jos hän ei tottele parista sanomisesta. Ja niin ärsyttävää kuin se voikin olla, pitää aina muistuttaa itseä, ettei anna sellaisen pilata omaa päivää ja hyvää fiilistä.
Pidät järkähtämättä pääsi, oli tilanne mikä hyvänsä, kotona tai julkisella paikalla. Välittömät rangaistukset eli vaikka kaupassa autoon vieminen, jos ei kiukuttelu lopu. Ei turhia uhkauksia, joita ei toteuteta ("ette saa karkkipäivänä karkkia!" -> mukelot tietää kuitenkin saavansa kun hellyt). Toimi meidän äidillä aikoinaan, sillä oli ennen meitä kasvattanut neljä pikkusisarusta (suku köyhää ja maalta, paljon lapsia).
Meidän teini-iässä pääsi meno lipsumaan, sillä isä oli laiska kasvattaja, lahjoi meitä ja halusi sillä tavalla käännyttää meidät äitiä vastaan. Tajusin vasta vanhempien lopulta erottua miten kovan työn äiti teki, että meillä ois ollut hyvä ja turvallinen lapsuus ja nuoruus. Äläkä pelkää, että rajoja asettamalla oisit joku kurja vanhempi. Arvaappa meinaan kumman vanhemman kanssa me ollaan veljen kanssa katkastu puhevälit. Vinkki: ei ainakaan äidin.
Jo luonteestahan se riippuu, jotkut lapset tottelee paremmin kuin toiset. Yleensä lapsilla on samanlaisia luonteenpiirteitä kuin vanhemmillaan, ja vanhempien kasvatustapa tulee myös vanhempien omien luonteenpiirteiden ja kotikasvatuksen mukaisesti.
Ap, mun mielestä sun pitäis joissain asioissa kyllä vähän löysätä pipoa. Mitä järkeä siinä on että hampaat pestään heti herättyä ja sitten liataan menemällä suoraan aamupalalle? Ja miksi ihmeessä sänky pitää joka välissä pedata? Varsinkin nelivuotiaalle se on ihan käsittämätön järjettömyys.
Minä komennan omia lapsiani puhumalla järkeä, eli perustelen asiat mitä sanon että pitää tehdä, ja jos ei sitten totella kun nätisti sanoo, niin kyllä minä karjun sitten lopulta ja jos sekään ei auta niin otan kiinni ja ohjaan oikeaan suuntaan. Yleensä sitä ei tarvitse tehdä, riittää kun nostan perseeni penkistä niin kakarat osaa ennustaa mitä on tulossa. Lasten aivot ei toimi samalla tavalla kuin aikuisten, se pitää ottaa huomioon lapsilla ajatukset ja varsinkin mielikuvitus liikkuu niin nopealla tahdilla etteivät itsekään aina pysy perässä.
Meillä on sääntö että aina kun tullaan ulkoa, pestään kädet, se koskee koko perhettä ja myös vieraita (lasten kavereita lähinnä) aikuisillekin voidaan ehdottaa että peskää kätenne kun tulitte juuri sillä junalla/lentokoneella... yleensähän normaalit ihmiset pesevätkin kätensä matkustamisen jälkeen.
Lapset yleensä menevät automaattisesti käsienpesulle, mutta joka kerta miehen kanssa vielä muistutetaan, koska lapsi voi hairaantua, varsinkin näin kesällä kun ei pahemmin tarvi riisua, tekemään jotain muuta.
Minä olen pitänyt sitä ohjenuorana, että kannattaa valita taistelunsa. Turhanpäiväisistä asioista on turha jankuttaa ja nalkuttaa, mutta ne tärkeimmät on sitten niitä joissa ollaan tarpeeksi terävä jotta menee varmasti perille, esim. jos kaksospojista toinen lyö toista jollain päähän, ja sanominen ei tehoa, sitten otetaan hiuksista kiinni, kun pidetään hiustupsusta kiinni, niin pää pysyy paikallaan, eikä kädetkään enää tee mitään hakkaamisliikkeitä velipoikaa kohtaan, ja sitten voi lapselle rauhallisesti sanoa, että lopeta tuo, noin ei saa tehdä. Usein kerron pojille heidän tekojensa seuraukset, kun ovat jo niin isoja että ymmärtävät, eli jos lyö pahasti päänsä, voi kuolla tai halvaantua lopuksi ikää, tai jos sohii toista kepillä voi osua silmään ja voi mennä silmä puhki ja sitten on sokea lopun ikää.
Sängyn petaamiselle heti kun siitä nousee en ole keksinyt hyvää syytä, meillä mies petaa meidän sängyn muiden aamutoimiensa jälkeen, minä petaan vain jos on vieraita tulossa, muuten nousen aamulla sängystä ja illalla menen sinne takaisin, kukaan ei käy siinä välissä normaalisti sänkyä pällistelemässä.
Meillä on yksi lapsi, nyt 5-v. Äiti on se ikävä komentelijavanhempi, iskä on kilttimies ( :D ), jota lapsi ei tottele ollenkaan.
Jos minä alan huutaa, lapsi pahoittaa mielensä ja alkaa porata ja sitten minullakin on paha mieli ja lopulta koko päivä alkaa ja jatkuu päin persettä. Olen siis lopettanut huutamisen. Se on ollut työn takana, sillä minä olen melko lyhytpinnainen ihminen, varsinkin päänsärkyisenä.
Nykyinen tekniikkani on tämä: sanon lapselle nätisti, että menehän aamupissalle ja hammaspesulle. Jos lapsi vain vääntelehtii unisena sohvalla (hän raahautuu siihen sängystä peittonsa kanssa herättämisen jälkeen), menen ottamaan häntä kädestä ja sanon edelleen nätisti, että nyt mennään yhdessä vessaan. Lapsi seuraa kuin lammas. Vessassa vedän yökkärin pois päältä, istutan lapsen pissalle, laitan hammasharjan kuntoon ja ojennan lapselle. Hän pissaa ja pesee. Sitten kysyn, kumpi harjaa hiukset vai harjaako isi. Tavallisesti lapsi haluaa harjata itse. Sitten menemme hakemaan vaatteet päälle. Otamme aina jo illalla valmiiksi huomisen vaatteet. Jos lapsi haluaakin tässä vaiheessa uudet vaatteet, se ei ole ongelma, sitten vain haetaan toiset sieltä hyllystä. Sen jälkeen mennään aamupalalle (jonka isä toivottavasti on siinä vaiheessa saanut katettua valmiiksi).
Jotta ehdin itse tehdä omat aamutoimeni, herään 15-30 minuuttia ennen lasta.
Iltatoimet sujuvat samaan malliin, paitsi että illalla minä harjaan lapsen hampaat, jotta ne tulevat varmasti kunnolla harjatuksi. Pääpointti tässä kaikessa on se, että teemme asiat YHDESSÄ. Lapsi ei halua tehdä mitään yksin, vaikka onkin jo "iso". Varsinkin jos tulee lista "mene pesemään hampaat ja pissalle ja sitten siivoat kamat kaappiin ja valkkaat huomiset vaatteet ja sitten saat valita kaksi iltasatukirjaa", niin kaikki tyssää heti alkuunsa. Pikkulapselle täytyy antaa yksi tehtävä kerrallaan. Lapsi tekee kaiken kiltisti, kun annostelee hyvin ja osallistuu itsekin. Kaikki pysyvät hyvällä tuulella ja hommat sujuvat.
Jos meillä lapsi on hoitanut iltatoimensa hyvin ja kuunnellut kiltisti sadut, lapsi saa vielä hetken aikaa leikkiä sillä välin, kun äiti siistii päivän päätteeksi keittiön, laittaa omat vaatteet esille seuraavaa päivää varten jne. tekee niitä iltapuhteita. Viikonloppuna lapsi saa leikkiä iltaoimien ja sadun jälkeen sen aikaa kun isä ja äiti vielä menevät illalla yhdessä katsomaan telkkua. Hän menee sitten itsekseen nukkumaan kun ei enää jaksa olla hereillä.
Pyrkimys meillä on siihen, että kaikki pysyvät hyvällä tuulella mutta asiat tulevat kuitenkin hoidettua. Kyllähän se väsyttävää on tehdä kaikki lapsen kanssa, kun hän olisi kuitenkin sen ikäinen, että osaisi itsekin, mutta sitä kai tämä vanhemmuus on.
Niin, ja 4v. ei pese hampaita vielä itse, joten eipä siinä tarvi kuin ottaa kersaa kädestä ja viedä sinne kylpyhuoneeseen ja alkaa pestä hampaita, ei siinä ole lapsella mitään valinnan varaa. Ainakin 8-vuotiaaksi vanhempi pesee ainakin kerran päivässä lapsen hampaat.
Lapsella alkaa hampaat vaihtua 8-10-vuotiaana, ja silloin on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota hampaidenpesuun. Vaihtumisvuodet ja ensimmäiset vuodet rautahampaiden kanssa ovat kaikkein altteimmat reikiintymisen kannalta. Niinä vuosina aikuisen pitäisi aina varmistaa hampaiden puhtaus pesun jälkeen, tai mieluiten pestä lapsen hampaat itse. Sähköhammasharja on suositeltavin.
Mulla ei ole mitään konkreettista ohjetta antaa mutta sympatiaa tulin antamaan - kuulostaa niin tutulta! Meillä kaksi lasta, joista esikoisen kanssa nämä kamppailut käydään päivittäin. Kuopuksen kanssa ei ole ollut koskaan ongelmia, olivat pienestä asti hyvin erilaisia tässä suhteessa. Esikoisella on _kaikki_ siirtymätilanteet olleet ihan taaperosta asti haasteellisia, siinä missä kuopus tuumaa että "okei". Luonnekysymys siis, sillä aivan samalla tavoin meillä on lapset kasvatettu. Esikoinen esimerkiksi tietää 100% varmaksi että arki-iltoina iltapalan jälkeen mennään iltapesuille ja nukkumaan, on nyt 8v ja edelleen jokaikinen vaihe tuossa täytyy ohjata kun muuten lipsuu, alkaa leikkiä ja villiinnyttää pikkuveljen samalla, joka tekisi muuten pyydetyt asiat samantien? Siis ihan konkreettisesti seisottava joka hetki vieressä jotta homma sujuu. Muuten ei ole mikään "erityislapsi", mutta luonne on selkeästi taivaanrannanmaalari ja mitään hommaa ei tee ennen kuin on pakko, oli sitten kyse huoneen siivouksesta tai hammaspesusta. Ja kuten sanottua, nämä luonne-erot on kyllä lasten kanssa näkynyt jo 1-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Ei vastausta, mutta myötätuntoa. Eilen sanoin 10v:lle että tänään siivous ja koulureppu valmiiksi (ehtii vielä ma kauppaan jos jotain oleellista puuttuu). Tuossa se nyt nurisee kun _aina_ tarvitsee siivota.... Ja minä mäkätän takaisin että laittaisi tavarat paikoilleen eikä läjään lattialle, niin ei tarttis kuin imuroida....me on jatkettu tätä samaa vääntöä eskarista asti.
Vitsiksi olen yrittänyt joskus vääntää, toimii 2 päivää. Olen heittänyt puhtaat vaatteet mytyssä suoraan sängyn alle, ei haittaa lapsukaista yhtään. Olen laittanut ripustamaan naurulle ja viikkaamaan itse, ei tajua silti ettei se itsekseen tapahdu. Ainoa toimiva tuntuu olevan, että minä kilahdan viisasteluun, lapsi parkuu kun äiti aina suuttuu turhasta ja sitten ne kamat päätyy lattioilta hetkeksi ylemmäs. Seuraavana päivänä lapsi kiukuttelee kun ei löydä puhdasta paitaa....mitäs tunki paidat sukka-, leggari- ja alkkarilaatikoihin. Itse se nuo laatikotkin on lajitellut ja kaapiin järjestänyt sopivassa puuskassa, eli luulis tietävän paikat.
Me ei vain taideta sopia samaan talouteen...vielä pitää muutama vuosi kärvistellä.
Huh huh sääliksi käy lastasi tuon viimeisen lauseen perusteella. Ja muutenkin. On todella raskasta lapsellekin jos vanhempi ei osaa vanhemmuuden perusasioita ja epäjohdonmukaisesti kasvattaa. Tuollainen jatkuva mäkätys siivouksesta on oikeasti todella raskasta lapsellekin. Opettele auktoriteetti niin ei tarvitse olla mäkättämässä ja lisäämässä talouteen jatkuvaa stressiä.
Vierailija kirjoitti:
Oioi ja voivoi.
Suosittelen aloittamaan omasta asenteesta, silleen kokonaisvaltaisesti. Ensinnäkin pitää madaltaa odotustasoa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Vanhempien vaan pitää hyväksyä se, että säätämistä ja vääntämistä on.
Pienten lasten kanssa auttavat rutiinit, ennakoiminen ja oman lapsen lukeminen. Fokuksen ei pidä olla siinä, että hampaat pestään tasan silloin ja sillä tavalla kuin äiti sanoo vaan siinä, että mikä on se (ovela) keino saada lapsi pesemään hampaansa niin, että kaikille jää hyvä mieli? Usein arjen pakolliset asiat vaativat vähän leikkimistä ja pelleilyä onnistuakseen.
Ja toiseksi - aina, ihan aina, ainaainaaina, kun lapsi tekee jotain hienosti, sitä kehutaan. Vaikka hampaidenpesu olisi lähtenyt aluksi väärille raiteille, mutta sitten jotenkin saatu suoritettua, kehutaan, että ai kun olit kiltti ja tosi reipas, ihanaa, että näin nätisti annoit pestä hampaasi, tosi hyvä juttu.
Me vaan näemme helpoiten ne kerrat, jolloin homma ei toimi, mutta lapsessa kannattaisi nähdä aina se kaikkein pieninkin positiviinen asia - esimerkiksi se, että lapsi kehittyy jossain, vaikkapa sitten hampaiden pesemisessä tai huoneen siivoamisessa. "Täähän meni jo paljon hienommin kuin viimeksi!"
Sitä paitsi me ollaan itse oltu ihan samanlaisia aikoinaan. Me vaan ei muisteta sitä. Kysypä ap omalta äidiltäsi, mikä teidän perheessä toimi silloin, kun olit itse 5-vuotias. Saatat saada hyvät naurut.
Muuten oon ihan samoilla linjoilla mutta ei meillä kyllä todellakaan ylistetä lasta kiltiksi ja reippaaksi jos esim. hammaspesun alku on mennyt perseillessä. Toki kun homma onnistuu niin neutraalisti sanotaan että hyvä, nyt saatiin pestyä hampaat vaikka alku olikin vähän hankalaa, hieno juttu. Seuraavalla kerralla saatetaan ottaa vähän "kisaa" että mites, onnistuuko pesu paremmin kuin viimeksi. Ja yleensä onnistuu, ja sit ne ansaitut kehut. Ei se älytön (turhan) ylistäminenkään lapselle hyvää tee, kehun pitää tulla aiheesta!
Hyvän toiminnan vahvistamisen/kehumisen lisäksi oon ite yrittänyt aina toimia niin etten "laskeudu" sinne lapsen tasolle. Ihan ainahan tämä nyt ei toki onnistu, olen nopeasti tulistuva varsinkin väsyneenä. Mutta joka kerta kun äiti käyttäytyy kuin kakara; jankuttaa, inttää, huutaa niin se vahvistaa lapselle sitä että noinhan voi itsekin käyttäytyä.
Minä taas luotan paitsi yhdessä tekemiseen myös ennakoimiseen. Siis sanon lapselle aina hyvissä ajoin, että kohta tehdään sitä ja sitä, huomenna tapahtuu sitä ja sitä jne. Lapsi menee lukkoon, kun yhtäkkiä alkaa tapahtua jotain yllättävää, vaikka se sitten olisikin vain leikin lopettaminen kesken kaiken hammaspesun takia. Iloinen ja kiltti lapsi kyllä muuten.
Meillä on ihan samanlaista. Kahdeksan vuotta on pesty hampaat joka ilta ja aamu, hoidettu iltarutiinit tietyssä järjestyksessä, kerrottu mitä seuraa jos tietyt asiat eivät tapahdu ja oltu johdonmukaisia siinä että "uhkaukset" myös toteutetaan joka kerta. Kahdeksan vuoden jälkeenkin lapsemme yrittää hallita muita perheenjäseniä, yleensä vanhempiaan, huutamalla, itkemällä ja kiukuttelemalla, vaikka hänen pompotteluunsa ei ole koskaan suostuttu.
Jos katsoisin tilannetta ulkopuolisena, tekisin johtopäätöksen että tätä lasta ei ole kasvatettu mitenkään ja vanhemmat ovat tehneet karhunpalveluksen antamalla hänen saada tahtonsa läpi kaikessa, koska sellaiselta käytös kieltämättä näyttää. Tuttavat ja sukulaiset kasvattavat rauhallisia ja mukautuvia lapsiaan paljon lepsummalla otteella ja ihmettelevät mikä meille on niin vaikeaa.
Tuntuu että kukaan muu kuin samanlaisen lapsen vanhempi ei voi ymmärtää sitä työmäärää minkä haastavan lapsen kasvatus vaatii. Olen ollut läsnä, tukenut, kuunnellut ja rakastanut. Olen lukenut kasvatusoppaita metritolkulla, sanoittanut tunteita väsymykseen asti, jättänyt huonon käytöksen huomiotta ja kehunut hyvästä, keskustellut ja vetänyt rajoja, harjoitellut itsekin itsehillintää jotta en menettäisi malttiani, viilannut ruokavaliota sen toivossa että se ratkaisisi asian, kokeillut vauhdikkaita ja vähemmän vauhdikkaita harrastuksia lapselle, jäähyjä, rauhoittavaa hierontaa ja kiinnipitämistä. Mitä ohjeita ja vinkkejä haastavan lapsen kasvatukseen on annettukin, olen lukenut ne kaikki ja kokeillut suurinta osaa.
Eilen herkuttelimme lauantain kunniaksi piirakalla ja tämä aamu alkoi raivokohtauksella ja isän lyömisellä kun emme antaneet lapselle piirakkaa ja jäätelöä aamiaiseksi. Ei varmaan tarvitse mainitakaan että meillä ei ole tapana syödä herkkuja joka päivä, emme ole koskaan syöneet makeita herkkuja aamiaiseksi ja lyömisellä ei ole koskaan saanut tahtoaan läpi. Silti mietin olenko itse aiheuttanut nämä raivokohtaukset. Oliko virhe leipoa mustikkapiirakkaa? Mitä tein väärin?
Vierailija kirjoitti:
Lapset ja perheet on tietty erilaisia. Mutta itse olen huomannut, että meillä parhaiten on toiminut se, että näissä perusjutuissa mitkä pitää vaan suorittaa ei lipsuta koskaan. Ikinä. Välillä on pitkiä hyviä kausia, kun homma toimii sulavasti ja sitten taas tulee huonompia kausia, kun saa rautalangasta 8-vuotiaalleekkin vääntää miksi hampaat pitää pestä/vessassa käydä/huone siivota jne ja hakea kädestä pitäen suorittamaan. Mutta sitkeydellä vaan eteenpäin.
Tämän luettuani mietin, miksi kukaan viitsii olla äiti tai isä. Ja siis itsekin olen. Annan lasten mennä piloille, ei ole ainakaan siitä kiinni, ettei ois sanottu.
Jos eivät pysty kunnioittamaan mua auktoriteettina, niin hei, ei ole mun elämäni, joka siinä pilaantuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1. Lopetetaan huutaminen - olet jo 9 vuotta sitä tehnyt huonolla menestyksellä. Käykö mielessä, että ei toimi?
2. Lopeta kiristäminen - se on raukkamaista ja aikuisten välisenä laitonta toimintaa, miksi oletat, että se olisi kasvatusta?
3. Lopeta uhkailu - olet perheen aikuinen, ei sinun tarvitse uhkailla
4. Vrt. kohta 3 eli opettele olemaan luotettava aikuinen - nyt et ole, olet huutava, kiristävä, uhkaileva ihmishirviö, jota kukaan ei kunnioita ja ihan syystä
5. Vrt.kohta 4 eli opettele kunnioittamaan muita, niin sinuakin kunnioitetaan - nyt perheessä lapsilla ei ole mitään syytä arvostaa sinua tai edes yrittää elää kanssasi hyvää elämää, koska kaikesta päätellen sinä et halua muiden olevan onnellisia (mikä ei tarkoita, etteikö hampaita pitäisi pestä ja sänkyä petailla, uhkailemalla et vain saavuta tavoitetta eli hyvää tapaa, vain kertatoiminnan).
6. Mieti, miksi sinua ei totella - yksi syy on se, että nalkutat, kukaan ei ota tosissaan nalkuttajaa ja toinen syy on se, että vaadit tottelemista uhkailun ja kiristyksen avulla, jolloin et koskaan saavuta tavoitettasti
7. Hyväksy se, että olet 9 vuotta tehnyt väärin - siis sinä olet tehnyt, ei lapset. He ovat vain toimineet juuri niin kuin sinä olet heidät opettanut toimimaan eli kuuntelevat sujuvasti rähjäämistäsi, koska et ole koskaan vaivautunut miettimään, miten sinun toimintasi vaikuttaa muihin
8. Summa summarum - mieti omia tekojasi, vaatimuksiasi, huutoasi ja pohdi, haluaako kukaan elää kaltaisesi ihmisen kanssa. Huomaat, että vain sinun muuttumisesi muuttaa myös lasten toiminnan, huutamalla et saa mitään aikaan.
Sieltä tuli kunnon ryöpytys ap:lle, mutta ei kuitenkaan ainuttakaan konkreettista toimintaohjetta ongelmatilanteisiin.
Ai sinusta ei ole konkreettista sanoa, että muuta itseäsi ja vaatimuksiasi, lopeta huutaminen ja rähjääminen? Usko tai älä, jo tuolla oman toiminnan muuttamisella saisi itselleen ja lapsilleen helpomman elämän, mutta jos haluaa nalkuttaa, niin nykytilanne jatkuu.
Lapset ymmärtävät normaalia puhetta, mutta he eivät kuuntele ihmistä, joka ei osaa muuta kuin komentaa.
Ap on tiensä valinnut, on paha olla ja päänsärkyä, hankalat lapset. Toisin toimimalla hän olisi energinen ja iloinen, lapset toimisi järkevästi ja kotikin olisi siisti. Hänen valintansa nyt sattuu olemaan kamala elämä.
Nuo sinun juttusi kuulostavat lähinnä ympäripyöreiltä avioliittoleirin latteuksilta " vain itseään voi muuttaa, ei kumppaniaan" . Tai narsistin puheelta: vika on aina toisessa ihmisessä, jolla ei saisi olla mitään tarpeita tai vaatimuksia. Nyt vaan oli puhe lasten kasvatuksesta.
No sanotaanko sitten ihan suoraa, että ap on pelkästään tyhmä. Fiksumpi ihminen ei olisi huutanut 9 vuotta ja ihmetellyt, että miksi ei mitään tapahdu. Ap on hakannut päätään seinään, karjunut, kostanut, vienyt lapsilta leluja (lapset ei ole edes tajunneet, että lelujen vieminen liittyy jotenkin siihen, mitä he tekivät 6 tuntia aikaisemmin kaupassa), nalkuttanut, 30 kertaa vaatinut lapsia syömään (tekemättä silti elettäkään, että saisi lapset ruokapöytään) jne.
Astetta älykkäämpi olisi tajunnut, että tämä tapa ei toimi. Silloin olisi ehkä havainnut, että pelkkä iso koko ja kova ääni eivät ole kasvatusta, tarvitaan omaan esimerkkiä, kärsivällistä ohjausta uudestaan ja uudestaan ja sen jatkuvan urputuksen sijaan yksi ainoa ilmoitus "Ruoka on valmista, nyt syömään" ja samantien lasten hakeminen sinne ruuan äärelle. Jopa sen 9v:n, jos tämä ei muuten asiaa ymmärrä (ja miksi ymmärtäisi, koska geeniperimä on sama kuin äidillä).
Lapset rakastavat sitä, että elämä on ennakoitavaa. Jos tänään saa olla kuin pellossa ja huomenna on tiukka kuri ja huutoa, niin lapsi ei tiedä, miten toimia. Silloin on parasta jättää toimimatta kokonaan, koska teit niin tai näin, niin aina äiti vain komentaa.
Aika ikävä tyyli sinulla