Lue keskustelun säännöt.
Hyviä neuvoja kiitos- miten saa lapset oikeasti tottelemaan arjen perusjutuissa?
arghhhhh
12.08.2017 |
Oikeasti kun menee hermo!!!! Nyt pliis kanssatoverit hyviä neuvoja.
Miltei jokaisen päivän perusasioiden tekeminen on meillä muksuille yhden tuskan takana, eli nämä hampaidenpesu, pukeminen, petaaminen jne. Jokaisesta asiasta saa sanoa 30 kertaa ja lopulta desibelit nousevat (mulla). Lapset kilkattaa, polkevat jalkaa, vääntävät ja vänkkäävät (yyyyh ei vielä äitiiiiiiiiii, äitiiii eiiiiii, äitiii me leikitäään, äitiiii äitiiiii), leikkivät, tanssivat, tekevät tommosia lapsille ominaisia juttuja :P Mä olen AINA opettanut (myös esimerkillä) että kun sängystä noustaan, mennään veskiin ja ne hampaat pestään sitten heti (sitten se on tehty!).
Nää tämmöset joka päiväiset vääntöaamut oikeasti pilaavat täysin mun moden ja olen alkanut täysin vihaamaan esim viikonloppuaamuja. Siis kyse ei ole sitä että vaadin että hampaat pestään klo 6 lauantaisin, meillä kun herätään aikaisintaan kasilta - ysiltä ja aamupala on kybältä, eli olemme ihan verkkaisia muuten eikä ole mitään pakkomenoja tms.
Sama juttu esikoisen huoneen kanssa. Ei saa millään pidettyä sitä siistinä, on kuin pommin jäljiltä. AINA. Hän hamstraa kaiken, ja joka paikassa pölyä ja likaa ja tuhnua ja suttua. Ja minä astmaatikkona kiitän. Ei mene jakeluun että lattialla lojuvat ovat kohta sortissa.
Oikeasti kun hedari päällä jo klo 10.30 lauantaina tän ainaisen väännön kanssa ni ei ole siistiä.
Ai niin ja pilttini siis 5v (pikkuveli) ja 9v (isosisko).
Vihaan huutamista, mutta en tykkää myös kiristyksestä jne muista "vallankäytön välineistä". Puheella pitäis mennä perille. Nyt sanoin et jos hampaita ei pestä niin karkkipäivä (tänään) unohdetaan). Alkanu tulla tämmöstä kaupankäyntiä näistä perusjutuista, mikä on musta niin syvältä.
Auttakee oi miu mau!
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Miksi noita kahta ei voi yhdistää? Miksei voi laskeutua lapsen tasolle ja sanoa selkeästi, että nyt on pesun aika, annapas äidille käsi niin mennään yhdessä?
Tuota.. nyt mulle taisi selvitä. Sinulla, neuvoja, on helpot lapset. Niin se vaan on. Minullakin esikoinen olisi tuossa tilanteessa yhteistyökykyinen, ja voisin kiittää itseäni hienosta vanhemmuudesta ja jeesustella muille vauvapalstalla. Kuopus taas sanoisi että "ei", ja sitten kun yrittäisin uudestaan, niin heittäisi jollain, huutaa, itkee, rimpuilee, satuttaa itseään jne. Mutta neuvosi on kyllä melkein sympaattisen naiivi, ollaan iloisia että sulla on helpot lapset :) mutta muiden tilanteesta et kyllä ymmärrä mitään.
Ei ole olemassa helppoja lapsia ja vaikeita lapsia, on vain vanhempia, jotka osaavat lukea lastaan tai sitten eivät osaa. Iso osa vanhemmista vetäytyy kasvatusvastuusta juuri sinun tavallasi: kun se lapsi ei ole helppo, niin minä en voi sille mitään! Kun toinen oli niin erilainen, sen kanssa kaikki sujui hyvin.
Samalla tavalla kasvattaminen ei tarkoita sitä, että asiat tehdään samalla tavalla. Se tarkoittaa, että reunaehdot pysyvät samoina, mutta otetaan huomioon lapsi. Toinen kiukkuaa kaikesta uudesta, toinen ei tajua pelätä mitään jne. Vanhempien tulee opetella se lapsensa ja sitten toimia lapsen mukaisesti eikä kuvitella, että kaksi lasta on sama asia, koska he ovat saman perheen lapsia.
Joku kasvatusalan ammattilainen sanoi kerran, että lapsensa tuntevilla vanhemmilla on aina helpot lapset. Ei kyse ole lapsista tai hyvistä vanhemmista vaan siitä, että vanhemmat ovat nähneet vaivaa oppiakseen tuntemaan juuri nämä lapset. Joskus sitä jaksaa tutustua vain esikoiseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Johdonmukainen ja tarpeeksi tiukka. Rakkaus ja rajat.
Kyllä se helpottaa huomattavasti kun lapsi 20 vee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Miksi noita kahta ei voi yhdistää? Miksei voi laskeutua lapsen tasolle ja sanoa selkeästi, että nyt on pesun aika, annapas äidille käsi niin mennään yhdessä?
Tuota.. nyt mulle taisi selvitä. Sinulla, neuvoja, on helpot lapset. Niin se vaan on. Minullakin esikoinen olisi tuossa tilanteessa yhteistyökykyinen, ja voisin kiittää itseäni hienosta vanhemmuudesta ja jeesustella muille vauvapalstalla. Kuopus taas sanoisi että "ei", ja sitten kun yrittäisin uudestaan, niin heittäisi jollain, huutaa, itkee, rimpuilee, satuttaa itseään jne. Mutta neuvosi on kyllä melkein sympaattisen naiivi, ollaan iloisia että sulla on helpot lapset :) mutta muiden tilanteesta et kyllä ymmärrä mitään.
Oletpa melkoinen vittuilija. Ei ihme, että lapsesi on samanlainen.
Minä teen lapselle selväksi, mitä tapahtuu ja miten se asia hoidetaan, enkä peräänny. En myöskään raivoa lapselle tai riuhdo raajoja paikoiltaan, kuten moni muu tässä ketjussa. Kyllä minunkin lapseni koettaa välillä saada itkupotkuraivareita, kun pitäisi lopettaa kiva leikki ja mennä hampaita pesemään, mutta se ei muuta asiaa. Minä annan ennakkovaroituksen, että ihan kohta mennään hammaspesulle, alapas lopettaa leikkiä. Sitten hetken päästä menen lapsen luo ja sanon, että nyt mennään pesulle. Jos lapsi yrittää heittää minua tavaralla tai purra minua, minä karjaisen kyllä sen verran kovaa, että lapsi säikähtää. Sen jälkeen otan lapsen syliin ja selitän, että äiti rakastaa kyllä mutta nyt äiti on tosi vihainen ja äitiä ei satuteta eikä ketään koskaan satuteta. Sitten kun on sylitelty, minä edelleen vaadin ihan rauhallisella äänellä, että nyt mennään pesulle yhdessä.
Niin paatunutta pikkulasta ei olekaan, että ei alkaisi itkeä, kun hänelle sanoo, että hän satutti tosi pahasti äitiä/isää/muuta rakasta kohdetta. Lapsi haluaa luonnostaan miellyttää vanhempiaan. Ovatko nämä huutajat ja riuhtojat koskaan sanoneet lapselle, että nyt lapsi satuttaa äitiä tai lapsi tekee pahasti tai äiti ei halua olla noin tuhman lapsen ystävä? Pieni lapsi ei myöskään osaa tietä takaisin siinä kohtaa, kun kaikki on mennyt vikaan. Ei hän tiedä, miten taas saisi asiat kuntoon. Lapselle voi sanoa, että nyt sinulla on tosi paha mieli kun menit tekemään noin ja äidilläkin on tosi paha mieli kun äiti suuttui ja huusi kamalasti, äiti pyytää sinulta nyt anteeksi ja sinäkin pyydät äidiltä anteeksi, eikö vaan, mennäänpä nyt pesulle. Ja kädestä kiinni ja menoksi, kun lapsen vastustus herpaantuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Miksi noita kahta ei voi yhdistää? Miksei voi laskeutua lapsen tasolle ja sanoa selkeästi, että nyt on pesun aika, annapas äidille käsi niin mennään yhdessä?
Tuota.. nyt mulle taisi selvitä. Sinulla, neuvoja, on helpot lapset. Niin se vaan on. Minullakin esikoinen olisi tuossa tilanteessa yhteistyökykyinen, ja voisin kiittää itseäni hienosta vanhemmuudesta ja jeesustella muille vauvapalstalla. Kuopus taas sanoisi että "ei", ja sitten kun yrittäisin uudestaan, niin heittäisi jollain, huutaa, itkee, rimpuilee, satuttaa itseään jne. Mutta neuvosi on kyllä melkein sympaattisen naiivi, ollaan iloisia että sulla on helpot lapset :) mutta muiden tilanteesta et kyllä ymmärrä mitään.
Oletpa melkoinen vittuilija. Ei ihme, että lapsesi on samanlainen.
Minä teen lapselle selväksi, mitä tapahtuu ja miten se asia hoidetaan, enkä peräänny. En myöskään raivoa lapselle tai riuhdo raajoja paikoiltaan, kuten moni muu tässä ketjussa. Kyllä minunkin lapseni koettaa välillä saada itkupotkuraivareita, kun pitäisi lopettaa kiva leikki ja mennä hampaita pesemään, mutta se ei muuta asiaa. Minä annan ennakkovaroituksen, että ihan kohta mennään hammaspesulle, alapas lopettaa leikkiä. Sitten hetken päästä menen lapsen luo ja sanon, että nyt mennään pesulle. Jos lapsi yrittää heittää minua tavaralla tai purra minua, minä karjaisen kyllä sen verran kovaa, että lapsi säikähtää. Sen jälkeen otan lapsen syliin ja selitän, että äiti rakastaa kyllä mutta nyt äiti on tosi vihainen ja äitiä ei satuteta eikä ketään koskaan satuteta. Sitten kun on sylitelty, minä edelleen vaadin ihan rauhallisella äänellä, että nyt mennään pesulle yhdessä.
Niin paatunutta pikkulasta ei olekaan, että ei alkaisi itkeä, kun hänelle sanoo, että hän satutti tosi pahasti äitiä/isää/muuta rakasta kohdetta. Lapsi haluaa luonnostaan miellyttää vanhempiaan. Ovatko nämä huutajat ja riuhtojat koskaan sanoneet lapselle, että nyt lapsi satuttaa äitiä tai lapsi tekee pahasti tai äiti ei halua olla noin tuhman lapsen ystävä? Pieni lapsi ei myöskään osaa tietä takaisin siinä kohtaa, kun kaikki on mennyt vikaan. Ei hän tiedä, miten taas saisi asiat kuntoon. Lapselle voi sanoa, että nyt sinulla on tosi paha mieli kun menit tekemään noin ja äidilläkin on tosi paha mieli kun äiti suuttui ja huusi kamalasti, äiti pyytää sinulta nyt anteeksi ja sinäkin pyydät äidiltä anteeksi, eikö vaan, mennäänpä nyt pesulle. Ja kädestä kiinni ja menoksi, kun lapsen vastustus herpaantuu.
Hyi hiivatti mitä syyllistämistä ja manipulointia. "Äiti ei halua olla noin tuhman lapsen ystävä"??!! Kiillotat sädekehääsi tyynellä ja johdonmukaisella kasvatuksella vaikka se todellisuudessa on tunnekylmää epäaitoa manipulointia. Todellakin vahingollisempaa kuin se että joskus huutaa että "nyt puet ne kengät jalkaan ennen kuin saan lopullisesti hermoromahduksen!".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1. Lopetetaan huutaminen - olet jo 9 vuotta sitä tehnyt huonolla menestyksellä. Käykö mielessä, että ei toimi?
2. Lopeta kiristäminen - se on raukkamaista ja aikuisten välisenä laitonta toimintaa, miksi oletat, että se olisi kasvatusta?
3. Lopeta uhkailu - olet perheen aikuinen, ei sinun tarvitse uhkailla
4. Vrt. kohta 3 eli opettele olemaan luotettava aikuinen - nyt et ole, olet huutava, kiristävä, uhkaileva ihmishirviö, jota kukaan ei kunnioita ja ihan syystä
5. Vrt.kohta 4 eli opettele kunnioittamaan muita, niin sinuakin kunnioitetaan - nyt perheessä lapsilla ei ole mitään syytä arvostaa sinua tai edes yrittää elää kanssasi hyvää elämää, koska kaikesta päätellen sinä et halua muiden olevan onnellisia (mikä ei tarkoita, etteikö hampaita pitäisi pestä ja sänkyä petailla, uhkailemalla et vain saavuta tavoitetta eli hyvää tapaa, vain kertatoiminnan).
6. Mieti, miksi sinua ei totella - yksi syy on se, että nalkutat, kukaan ei ota tosissaan nalkuttajaa ja toinen syy on se, että vaadit tottelemista uhkailun ja kiristyksen avulla, jolloin et koskaan saavuta tavoitettasti
7. Hyväksy se, että olet 9 vuotta tehnyt väärin - siis sinä olet tehnyt, ei lapset. He ovat vain toimineet juuri niin kuin sinä olet heidät opettanut toimimaan eli kuuntelevat sujuvasti rähjäämistäsi, koska et ole koskaan vaivautunut miettimään, miten sinun toimintasi vaikuttaa muihin
8. Summa summarum - mieti omia tekojasi, vaatimuksiasi, huutoasi ja pohdi, haluaako kukaan elää kaltaisesi ihmisen kanssa. Huomaat, että vain sinun muuttumisesi muuttaa myös lasten toiminnan, huutamalla et saa mitään aikaan.
Sieltä tuli kunnon ryöpytys ap:lle, mutta ei kuitenkaan ainuttakaan konkreettista toimintaohjetta ongelmatilanteisiin.
Ai sinusta ei ole konkreettista sanoa, että muuta itseäsi ja vaatimuksiasi, lopeta huutaminen ja rähjääminen? Usko tai älä, jo tuolla oman toiminnan muuttamisella saisi itselleen ja lapsilleen helpomman elämän, mutta jos haluaa nalkuttaa, niin nykytilanne jatkuu.
Lapset ymmärtävät normaalia puhetta, mutta he eivät kuuntele ihmistä, joka ei osaa muuta kuin komentaa.
Ap on tiensä valinnut, on paha olla ja päänsärkyä, hankalat lapset. Toisin toimimalla hän olisi energinen ja iloinen, lapset toimisi järkevästi ja kotikin olisi siisti. Hänen valintansa nyt sattuu olemaan kamala elämä.
Nuo sinun juttusi kuulostavat lähinnä ympäripyöreiltä avioliittoleirin latteuksilta " vain itseään voi muuttaa, ei kumppaniaan" . Tai narsistin puheelta: vika on aina toisessa ihmisessä, jolla ei saisi olla mitään tarpeita tai vaatimuksia. Nyt vaan oli puhe lasten kasvatuksesta.
En ole aiempi kirjoittaja, mutta vanha sananlasku "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan" pitää erittäin hyvin paikkansa. Oman toimintatapansa jokainen päättää itse ja voi siis päättää, käyttääkö jonkin asian toteutumiseen keppiä vai porkkanaa. Yleensä negatiivisuuteen vastataan negatiivisuudella. Myös lasten kasvatuksessa.
Tämä on erittäin hyvin sanottu. Vuodet lasten kanssa ovat opettaneet kasvatusasioissa ennen kaikkea sen, että lapset ovat ihmisiä. Jos sinusta on ok kytätä puolison tai työkaverin tekemisiä silmä kovana ja vaatia jatkuvasti rikkeetöntä toimintaa tyyliin kahvia ei kaadeta kuppiin ennen kuin murut on pyyhitty pöydältä, sitten tällainen kyttäys on luonteesi mukaista lastenkasvatuksessakin. Mutta kun suurin osa ihmisistä ymmärtää ihan hyvin sen, että väsyneenä toimii hitaammin kuin virkeänä, joskus haluaa minuutin ajan katsella puussa kiipeilevää oravaa sen sijaan, että kiitäisi seuraavaan suoritettavaan tehtävään, niin on outoa, että lasten kanssa mitään tällaista ei suvaita. Harva sietää puolisolta tai työkaverilta ihan mitä vaan toimintaa eli ne "rajat asetetaan" kuitenkin, mutta kukaan ei pelkää, että jos ikinä lipsuu missään menettää heti kaiken kunnioituksen. Lasten kanssa ollaan ihan hysteerisiä.
En pidä itseäni minään mallikasvattajana, mutta esikoinen, aivan hemmetin itsepäinen Asperger-poika löi kyllä minulla jauhot suuhun siihen malliin, että jotain on ollut pakko oppia. Hiki päässä pidin kirkuvaa lasta sylissä, jotta tämä rauhoittuu ja pyytää anteeksi ja juoksutin jäähypenkille kymmeniä kertoja (aina juoksi sieltä pois) ja ihmettelin miehelle, että on se kumma, kun lapsi ei voi vähääkään antaa periksi ja joustaa eli tekisi niin kuin minä sanon, ei niin kuin hän haluaa. Mies totesi aika lakonisesti, että aika itsepäisesti siinä toimin itsekin :D Pikku hiljaa se avasi silmät: esimerkillä opettaa aina parhaiten. Sellainen ydinajatus minulla on, että jos perheessä ihmisten välit ovat kunnossa ja lämpimät, lapsi ei ehdoin tahdoin halua miksikään tyranniksi, joka silmät inhosta kiiluen passittaa vanhempansa orjalaitokseen. En ymmärrä, miksi vanhempien ja lasten suhde kulminoituu niin usein valtataisteluksi. Tai luulen, että vanhemmat ajattelevat nyt kilpailtavan vallasta, lapset ajattelevat ehkä jotain ihan muuta. Muistan vieläkin sen lapseni täydellisen hysterian ja kauhun, kun kasvatin häntä tasan niin järkevästi kuin oikuttelevaa ja kiukuttelevaa lasta "pitääkin" kasvattaa. Me olimme ihan eri aaltopituudella.
Niin, sittenpä seuraakin se tuhannen taalan kysymys, että entä sitten kun on vaan pakko saada lapsi tekemään jotakin ja pulinat pois? Luulen, että siihen ei ole olemassakaan mitään yleispätevää ohjetta, niin valtavan ihana kuin sellainen olisikin olemassa. Kuten jo kerroin, lapseni on erityislapsi ja sen takia on kuljettu ties millä asiantuntijalla ja yksi iso murheeni on aina ollut tuo, että mitä teen, kun lapsi on vaan saatava tottelemaan. Ei siihen ole kellään asiantuntijalla ollut yhtä vastausta. Voi olla, että kun onnistuu muuttamaan perheen ilmapiiriä ratkaisevasti noin muuten (kunnioittamista ym. mistä täällä on ollut puhetta), niitä vaikeita tilanteita tulee vaan huomattavasti vähemmän. Ja voi olla, että intuitio kertoo sitten miten kunkin lapsen kanssa toimia. Sekin on totta, että lapset ovat erilaisia ja jollain nuo jäähypenkit voivat olla ihan hyväkin tapa. Se vaan pitää jokaisen vanhemman itse tajuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Miksi noita kahta ei voi yhdistää? Miksei voi laskeutua lapsen tasolle ja sanoa selkeästi, että nyt on pesun aika, annapas äidille käsi niin mennään yhdessä?
Tuota.. nyt mulle taisi selvitä. Sinulla, neuvoja, on helpot lapset. Niin se vaan on. Minullakin esikoinen olisi tuossa tilanteessa yhteistyökykyinen, ja voisin kiittää itseäni hienosta vanhemmuudesta ja jeesustella muille vauvapalstalla. Kuopus taas sanoisi että "ei", ja sitten kun yrittäisin uudestaan, niin heittäisi jollain, huutaa, itkee, rimpuilee, satuttaa itseään jne. Mutta neuvosi on kyllä melkein sympaattisen naiivi, ollaan iloisia että sulla on helpot lapset :) mutta muiden tilanteesta et kyllä ymmärrä mitään.
Oletpa melkoinen vittuilija. Ei ihme, että lapsesi on samanlainen.
Minä teen lapselle selväksi, mitä tapahtuu ja miten se asia hoidetaan, enkä peräänny. En myöskään raivoa lapselle tai riuhdo raajoja paikoiltaan, kuten moni muu tässä ketjussa. Kyllä minunkin lapseni koettaa välillä saada itkupotkuraivareita, kun pitäisi lopettaa kiva leikki ja mennä hampaita pesemään, mutta se ei muuta asiaa. Minä annan ennakkovaroituksen, että ihan kohta mennään hammaspesulle, alapas lopettaa leikkiä. Sitten hetken päästä menen lapsen luo ja sanon, että nyt mennään pesulle. Jos lapsi yrittää heittää minua tavaralla tai purra minua, minä karjaisen kyllä sen verran kovaa, että lapsi säikähtää. Sen jälkeen otan lapsen syliin ja selitän, että äiti rakastaa kyllä mutta nyt äiti on tosi vihainen ja äitiä ei satuteta eikä ketään koskaan satuteta. Sitten kun on sylitelty, minä edelleen vaadin ihan rauhallisella äänellä, että nyt mennään pesulle yhdessä.
Niin paatunutta pikkulasta ei olekaan, että ei alkaisi itkeä, kun hänelle sanoo, että hän satutti tosi pahasti äitiä/isää/muuta rakasta kohdetta. Lapsi haluaa luonnostaan miellyttää vanhempiaan. Ovatko nämä huutajat ja riuhtojat koskaan sanoneet lapselle, että nyt lapsi satuttaa äitiä tai lapsi tekee pahasti tai äiti ei halua olla noin tuhman lapsen ystävä? Pieni lapsi ei myöskään osaa tietä takaisin siinä kohtaa, kun kaikki on mennyt vikaan. Ei hän tiedä, miten taas saisi asiat kuntoon. Lapselle voi sanoa, että nyt sinulla on tosi paha mieli kun menit tekemään noin ja äidilläkin on tosi paha mieli kun äiti suuttui ja huusi kamalasti, äiti pyytää sinulta nyt anteeksi ja sinäkin pyydät äidiltä anteeksi, eikö vaan, mennäänpä nyt pesulle. Ja kädestä kiinni ja menoksi, kun lapsen vastustus herpaantuu.
Sinä olet kyllä harvinaisen tuhma aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Miksi noita kahta ei voi yhdistää? Miksei voi laskeutua lapsen tasolle ja sanoa selkeästi, että nyt on pesun aika, annapas äidille käsi niin mennään yhdessä?
Tuota.. nyt mulle taisi selvitä. Sinulla, neuvoja, on helpot lapset. Niin se vaan on. Minullakin esikoinen olisi tuossa tilanteessa yhteistyökykyinen, ja voisin kiittää itseäni hienosta vanhemmuudesta ja jeesustella muille vauvapalstalla. Kuopus taas sanoisi että "ei", ja sitten kun yrittäisin uudestaan, niin heittäisi jollain, huutaa, itkee, rimpuilee, satuttaa itseään jne. Mutta neuvosi on kyllä melkein sympaattisen naiivi, ollaan iloisia että sulla on helpot lapset :) mutta muiden tilanteesta et kyllä ymmärrä mitään.
Oletpa melkoinen vittuilija. Ei ihme, että lapsesi on samanlainen.
Minä teen lapselle selväksi, mitä tapahtuu ja miten se asia hoidetaan, enkä peräänny. En myöskään raivoa lapselle tai riuhdo raajoja paikoiltaan, kuten moni muu tässä ketjussa. Kyllä minunkin lapseni koettaa välillä saada itkupotkuraivareita, kun pitäisi lopettaa kiva leikki ja mennä hampaita pesemään, mutta se ei muuta asiaa. Minä annan ennakkovaroituksen, että ihan kohta mennään hammaspesulle, alapas lopettaa leikkiä. Sitten hetken päästä menen lapsen luo ja sanon, että nyt mennään pesulle. Jos lapsi yrittää heittää minua tavaralla tai purra minua, minä karjaisen kyllä sen verran kovaa, että lapsi säikähtää. Sen jälkeen otan lapsen syliin ja selitän, että äiti rakastaa kyllä mutta nyt äiti on tosi vihainen ja äitiä ei satuteta eikä ketään koskaan satuteta. Sitten kun on sylitelty, minä edelleen vaadin ihan rauhallisella äänellä, että nyt mennään pesulle yhdessä.
Niin paatunutta pikkulasta ei olekaan, että ei alkaisi itkeä, kun hänelle sanoo, että hän satutti tosi pahasti äitiä/isää/muuta rakasta kohdetta. Lapsi haluaa luonnostaan miellyttää vanhempiaan. Ovatko nämä huutajat ja riuhtojat koskaan sanoneet lapselle, että nyt lapsi satuttaa äitiä tai lapsi tekee pahasti tai äiti ei halua olla noin tuhman lapsen ystävä? Pieni lapsi ei myöskään osaa tietä takaisin siinä kohtaa, kun kaikki on mennyt vikaan. Ei hän tiedä, miten taas saisi asiat kuntoon. Lapselle voi sanoa, että nyt sinulla on tosi paha mieli kun menit tekemään noin ja äidilläkin on tosi paha mieli kun äiti suuttui ja huusi kamalasti, äiti pyytää sinulta nyt anteeksi ja sinäkin pyydät äidiltä anteeksi, eikö vaan, mennäänpä nyt pesulle. Ja kädestä kiinni ja menoksi, kun lapsen vastustus herpaantuu.
Hyi hiivatti mitä syyllistämistä ja manipulointia. "Äiti ei halua olla noin tuhman lapsen ystävä"??!! Kiillotat sädekehääsi tyynellä ja johdonmukaisella kasvatuksella vaikka se todellisuudessa on tunnekylmää epäaitoa manipulointia. Todellakin vahingollisempaa kuin se että joskus huutaa että "nyt puet ne kengät jalkaan ennen kuin saan lopullisesti hermoromahduksen!".
Niin? Ei äiti oikeasti halua olla sellaisen lapsen ystävä, joka puree ja potkii, eikä halua olla kukaan muukaan tässä maailmassa. Se on tehtävä lapselle selväksi. Parempi se on lapselle opettaa, että muut kohtelevat hyvin ja haluavat olla kivoja sellaiselle lapselle, joka on kiva muille. Samalla voi sitten palkita lasta heti kun hän tekee kivasti, ei pure ja heitä äitiä tavaroilla, ja sanoa, että no nyt olet kyllä niin kiltti, että tuollaisen lapsen kanssa äiti tykkää puuhastella, nyt olet tosi kiva kaveri.
Ihme nössöttämistä täällä. Pitäisikö sille mukulalle vai sanoa, että voi äidin pikku Lasse, älä nyt heittele äitiä millään, voi voi sentään, ethän sinä mikään tuhma lapsi ole mutta jos et nyt kuitenkaan, äidin oma kulta, äläs nyt pure...
Pointti on se, että tuhmaa torutaan, kilttiä kiitetään. Kyseessä on lapsi, ei aikuinen. Lapsi ei osaa vielä kohtaamistilanteita kunnolla eikä tiedä, miten tunteita voi hallita ja osoittaa. Se on aikuisen tehtävä opettaa ne asiat.
Tässä ketjussa näyttää olevan se periaate, että selkeä keskustelu ja ohjaus on paljon huonompaa kasvatusta kuin se, että jatkuvasti raivotaan lapselle, että "helkkari nyt ne saatanan kengät niihin vitun jalkoihin" ja samalla väännetään lapsen nilkkaa kenkään niin, että jalka on mustelmilla.
Heh, auts. Kuulostaa vähän tutulta. Minä tosin en ole äiti enkä mikään kasvatusasiantuntija, mutta näkökulman voin antaa, koska olin juuri tuollainen lapsi ja vielä teinikin. En koskaan käsittänyt, miksi huone pitää imuroida joka viikko samana päivänä samaan kellonaikaan, miksi tavaroiden pitää olla aina paikoillaan ja miksi sänky pitää petata joka päivä. Pistin hanttiin minkä kerkesin koko lapsuuteni ja teini-ikäni. Sanoin aina "joo joo" ja "ihan kohta" vaikka minulla ei ollut pienintäkään aikomusta totella ennen kuin äiti oli aivan raivon partaalla. Tässä on vaan sellainen hassu juttu, että minä en käsitä noita sääntöjä yhtään sen paremmin näin kolmekymppisenäkään. En vieraile lapsuudenkodissani kovin mielelläni, koska siellä on edelleen kaikki niin tarkasti aikataulutettua - mielivaltaisesti ja yhden ihmisen toimesta, tietysti. En minä silti missään läävässä elä. Esimerkiksi imuroinnin suoritan pari kertaa kuussa sen mukaan milloin ehdin ja jaksan, väsyneinä ja kiireisinä kausina vähän harvemmin. En tosin ole koskaan kokeillut lapsiperheen pyörittämistä, mutta kuvittelisin, että niissä olosuhteissa joustavuus olisi erityisen tärkeää. (Tosin myönnän, että on lapsia jotka nimenomaan tarvitsevat rutiineja, minkä lisäksi esim. henkilökohtaisesta hygieniasta ja nukkumaanmenoajoista ei pidäkään hirveästi joustaa. Näiden kanssa en itse kiukutellutkaan.)
Toinen varsin merkittävä syy niskuroinnilleni oli se, että vaistosin kyllä jo lapsena, että pohjimmillaan järjestyksessä oli äidilleni kyse ennen kaikkea kontrollin tunteesta (sekä suhteessa omaan elämäänsä että perheenjäseniinsä) sekä arvovallasta. Minun mieleeni ei ikinä juolahtanut, että äiti ei jaksa siivota koko taloa yksin, tai että sellaisen odottaminen häneltä ei ole reilua. Hän ei koskaan vedonnut tähän, vaan siihen, että pitää vaan olla jokin epämääräinen kuri ja järjestys. Totta kai kapinointi on periaatteellista, jos käskeminenkin on.
En vielä tänäkään päivänä kadu tai häpeä tottelemattomuuttani enkä sääli äitiäni - en toisaalta syytäkään. Joskus vain on niin, että vanhemmat ja lapset ovat erilaisia. Se ei tarkoita, että kasvatuksessa tai lapsessa on jotakin vikaa. Sellaista se elämä vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiristät, anteeksi kannustat ja motivoit, nettiajalla ja laskun maksulla. Tietysti sekä luurin, että läppärin.
Toimii ehkä paremmin kuin mikään lasten ja nuorten kasvatuksen historiassa ikinä aiemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Vastakysymys: miksi lapsi jättäisi lelut keräämättä, jos lapsi voi luottaa äitiinsä? Kun tuo sama asia on toistunut noin 8 vuotta (ap:n lapsi on 9v), niin lapsen ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, onko äiti tosissaan vai ei. Pienen lapsen kanssa lelut kerätään yhdessä, ei se 1v huomaa, kerääkö suurimman osan äiti vai hän itse. Ihan samalla tavalla lapset päväkodissa kykenevät toimimaan ohjeiden mukaan, miksi ei siis myös kotona. Paitsi tietty ap:n lapset, joille on 9 vuotta huudettu ja samalla unohdettu, että olisi pitänut opettaa elämään muiden kanssa eikä kuuntelemaan karjuntaa.
Jos lapsen maailmassa asiat seuraavat tietynlaisena jatkumona päivästä toiseen, hän ei kyseenalaista itsestäänselvyyksiä. Ennen ruokailua kerätään lelut, selvä. Ison osan uhmasta saa naurettua pois, koska pahinta on pakottaa, silloin muutenkin itsensä kanssa ihmeissään oleva uhmis kokee tulevansa nolatuksi.
Sille isommalle lapselle voi jo aivan hyvin sanoa, että ruokaa saat vasta, kun lelut on kerätty. Ja sitten pitää sanansa. Paitsi että ap:n tapauksessa se ei onnistu, lapsi menee enemmän sekaisin, kun tähän asti on huudettu ja nalkutettu ja sitten ei enää edes anneta ruokaa. Mutta jos kyseessä on tavallisen kasvatuksen saanut 9v, joka kiusallaan jättää lelut keräämättä, niin jatkumohan katkeaa siihen. Ei kerättyjä leluja, ei ruokaa. Eikä sen jälkeen mitään muitakaan niitä asioita, jotka tavallisesti ovat aterian jälkeen tapahtuneet.
Mutta olennaista on se, että lapselta ei kiusalla vaadita asioita, joiden tekemättä jättämisestä voi rangaista. Lelut pois olohuoneesta ennen kuin mennään nukkumaan, se on selkeä ja ymmärrettävä siivouspäätös, jonka voi hyvin perustella, mutta joku päiväpeite millintarkasti paikalleen ennen kuin saat ruokaa - se on jo kiusantekoa.
Ok mutta sinä teet kun niin ei tapahdu, on pointti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei vastausta, mutta myötätuntoa. Eilen sanoin 10v:lle että tänään siivous ja koulureppu valmiiksi (ehtii vielä ma kauppaan jos jotain oleellista puuttuu). Tuossa se nyt nurisee kun _aina_ tarvitsee siivota.... Ja minä mäkätän takaisin että laittaisi tavarat paikoilleen eikä läjään lattialle, niin ei tarttis kuin imuroida....me on jatkettu tätä samaa vääntöä eskarista asti.
Vitsiksi olen yrittänyt joskus vääntää, toimii 2 päivää. Olen heittänyt puhtaat vaatteet mytyssä suoraan sängyn alle, ei haittaa lapsukaista yhtään. Olen laittanut ripustamaan naurulle ja viikkaamaan itse, ei tajua silti ettei se itsekseen tapahdu. Ainoa toimiva tuntuu olevan, että minä kilahdan viisasteluun, lapsi parkuu kun äiti aina suuttuu turhasta ja sitten ne kamat päätyy lattioilta hetkeksi ylemmäs. Seuraavana päivänä lapsi kiukuttelee kun ei löydä puhdasta paitaa....mitäs tunki paidat sukka-, leggari- ja alkkarilaatikoihin. Itse se nuo laatikotkin on lajitellut ja kaapiin järjestänyt sopivassa puuskassa, eli luulis tietävän paikat.
Me ei vain taideta sopia samaan talouteen...vielä pitää muutama vuosi kärvistellä.Aika ikävä tyyli sinulla
Sinulla ei ole varaa mitään sanoa, kun et toisen elämää elä.
Ei kun nimenomaan pyydettiin apua toisen elämään. Toisen auttaminen ja neuvominen on ihan normaali osa ihmiselämää.
Vierailija kirjoitti:
Oioi ja voivoi.
Suosittelen aloittamaan omasta asenteesta, silleen kokonaisvaltaisesti. Ensinnäkin pitää madaltaa odotustasoa. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Vanhempien vaan pitää hyväksyä se, että säätämistä ja vääntämistä on.
Pienten lasten kanssa auttavat rutiinit, ennakoiminen ja oman lapsen lukeminen. Fokuksen ei pidä olla siinä, että hampaat pestään tasan silloin ja sillä tavalla kuin äiti sanoo vaan siinä, että mikä on se (ovela) keino saada lapsi pesemään hampaansa niin, että kaikille jää hyvä mieli? Usein arjen pakolliset asiat vaativat vähän leikkimistä ja pelleilyä onnistuakseen.
Ja toiseksi - aina, ihan aina, ainaainaaina, kun lapsi tekee jotain hienosti, sitä kehutaan. Vaikka hampaidenpesu olisi lähtenyt aluksi väärille raiteille, mutta sitten jotenkin saatu suoritettua, kehutaan, että ai kun olit kiltti ja tosi reipas, ihanaa, että näin nätisti annoit pestä hampaasi, tosi hyvä juttu.
Me vaan näemme helpoiten ne kerrat, jolloin homma ei toimi, mutta lapsessa kannattaisi nähdä aina se kaikkein pieninkin positiviinen asia - esimerkiksi se, että lapsi kehittyy jossain, vaikkapa sitten hampaiden pesemisessä tai huoneen siivoamisessa. "Täähän meni jo paljon hienommin kuin viimeksi!"
Sitä paitsi me ollaan itse oltu ihan samanlaisia aikoinaan. Me vaan ei muisteta sitä. Kysypä ap omalta äidiltäsi, mikä teidän perheessä toimi silloin, kun olit itse 5-vuotias. Saatat saada hyvät naurut.
Tässä on ylikehun vaara. :D Muistan kun itse lapsena tehtäväni oli koulusta tullessa tyhjentää tiskikone. Jos se ei ollut tyhjä äidin tullessa kotiin, sain huudot. Jos se oli tyhjä, sain yltiökehut. Olin ihan ihmeissäni siitä, että jos asia on niin arkipäiväinen, joka pitää vaan tehdä ja tekemättä jättäminen on kauhistus, niin miksi sen tekeminen sitten ansaitsee moista huomiota? Logiikkahan on vähän sama, kuin kehuisi lasta siitä ettei taaskaan kiusannut ketään koulussa.
No ei kehuista toki kukaan rikki mene, mutta tästä tuli mieleeni tuo lapsena kummastelua aiheuttanut kasvatukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa tehokas keino teillä olisi äidin vaihtaminen. Huutava ja karjuva äiti ei kasvata, hän vain huutaa ja karjuu. Ei se saman asian toistaminen tee siitä tehokasta, vaikka vatsalihaliikkeissä toistot merkitsevätkin. Eli ap on ihan itse omassa päässään sekoittanut tuloksen ja toiminnan keskenään.
Ap on nyt 9 vuotta toiminut väärin ja se on ihan oma syy. Menee 9 vuotta, että tilanne saadaan korjattua. Todennäköisesti ap ei itse korjausliikkeeseen kykene, koska ei tähänkään asti ole ymmärtänyt, mitä tekee väärin.
Ongelmana on se, että näitä äitejä näkee päiväkodin vanhempainillassa ihan liikaa. Koskaan ei ymmärretä oman toiminnan merkitystä, kun lapsen tottelemattomuutta ihmetellään. Että miten te saatte sen täällä päiväkodissa pesemään kätensä kun ei se kotona onnistu, miten monta kertaa sille jaksatte huutaa.
Mitässitten kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Vastakysymys: miksi lapsi jättäisi lelut keräämättä, jos lapsi voi luottaa äitiinsä? Kun tuo sama asia on toistunut noin 8 vuotta (ap:n lapsi on 9v), niin lapsen ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, onko äiti tosissaan vai ei. Pienen lapsen kanssa lelut kerätään yhdessä, ei se 1v huomaa, kerääkö suurimman osan äiti vai hän itse. Ihan samalla tavalla lapset päväkodissa kykenevät toimimaan ohjeiden mukaan, miksi ei siis myös kotona. Paitsi tietty ap:n lapset, joille on 9 vuotta huudettu ja samalla unohdettu, että olisi pitänut opettaa elämään muiden kanssa eikä kuuntelemaan karjuntaa.
Jos lapsen maailmassa asiat seuraavat tietynlaisena jatkumona päivästä toiseen, hän ei kyseenalaista itsestäänselvyyksiä. Ennen ruokailua kerätään lelut, selvä. Ison osan uhmasta saa naurettua pois, koska pahinta on pakottaa, silloin muutenkin itsensä kanssa ihmeissään oleva uhmis kokee tulevansa nolatuksi.
Sille isommalle lapselle voi jo aivan hyvin sanoa, että ruokaa saat vasta, kun lelut on kerätty. Ja sitten pitää sanansa. Paitsi että ap:n tapauksessa se ei onnistu, lapsi menee enemmän sekaisin, kun tähän asti on huudettu ja nalkutettu ja sitten ei enää edes anneta ruokaa. Mutta jos kyseessä on tavallisen kasvatuksen saanut 9v, joka kiusallaan jättää lelut keräämättä, niin jatkumohan katkeaa siihen. Ei kerättyjä leluja, ei ruokaa. Eikä sen jälkeen mitään muitakaan niitä asioita, jotka tavallisesti ovat aterian jälkeen tapahtuneet.
Mutta olennaista on se, että lapselta ei kiusalla vaadita asioita, joiden tekemättä jättämisestä voi rangaista. Lelut pois olohuoneesta ennen kuin mennään nukkumaan, se on selkeä ja ymmärrettävä siivouspäätös, jonka voi hyvin perustella, mutta joku päiväpeite millintarkasti paikalleen ennen kuin saat ruokaa - se on jo kiusantekoa.
Ok mutta sinä teet kun niin ei tapahdu, on pointti!
Ai mitä teet, jos lapsi ei toimi toivotusti? Ihan ensin se äiti lopettaa nalkuttamisen kokonaan. Kun jokin asia häntä ärsyttää, hän menee yksin vessaan, katsoo peiliin ja kysyy, että miksi tämä asia ärsyttää. Kun hän on kyennyt vastaamaan itselleen, niin hän menee ja pyytää lapselta anteeksi sitä, että on tähän asti toiminut väärin ja kiukulla yrittänyt saada lasta alistumaan. Tästä eteenpäin toimitaan toisin, ap lupaa olla hyvä äiti ja kuunnella lastaan. Kerätään ne lelut yhdessä, äiti auttaa ja kaikilla on parempi mieli.
Tätä kun toistaa seuraavat 4 kk, niin ap on vähitellen sisäistänyt sen, että ongelman ydin on hänen päässään, ei lapsissa. Asiat tapahtuvat, kun ap rauhallisesti yhdessä lasten kanssa ne tekee.
Tsemppiä ap. Älä anna lannistaa itseäsi gagaviesteillä. Hyvä että haet neuvoja ja apua. Voisitko pyytää apua perheneuvolasta? Minulla on nepsylapsia ja joudun jatkuvasti keksimään uusia kasvatuskeinoja tehottomaksi muuttuneiden tilalle. Ei ole yleispätevää neuvoa kellekään, eikä sellaista joka toimisi hamaan tappiin asti. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Mitässitten kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Vastakysymys: miksi lapsi jättäisi lelut keräämättä, jos lapsi voi luottaa äitiinsä? Kun tuo sama asia on toistunut noin 8 vuotta (ap:n lapsi on 9v), niin lapsen ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, onko äiti tosissaan vai ei. Pienen lapsen kanssa lelut kerätään yhdessä, ei se 1v huomaa, kerääkö suurimman osan äiti vai hän itse. Ihan samalla tavalla lapset päväkodissa kykenevät toimimaan ohjeiden mukaan, miksi ei siis myös kotona. Paitsi tietty ap:n lapset, joille on 9 vuotta huudettu ja samalla unohdettu, että olisi pitänut opettaa elämään muiden kanssa eikä kuuntelemaan karjuntaa.
Jos lapsen maailmassa asiat seuraavat tietynlaisena jatkumona päivästä toiseen, hän ei kyseenalaista itsestäänselvyyksiä. Ennen ruokailua kerätään lelut, selvä. Ison osan uhmasta saa naurettua pois, koska pahinta on pakottaa, silloin muutenkin itsensä kanssa ihmeissään oleva uhmis kokee tulevansa nolatuksi.
Sille isommalle lapselle voi jo aivan hyvin sanoa, että ruokaa saat vasta, kun lelut on kerätty. Ja sitten pitää sanansa. Paitsi että ap:n tapauksessa se ei onnistu, lapsi menee enemmän sekaisin, kun tähän asti on huudettu ja nalkutettu ja sitten ei enää edes anneta ruokaa. Mutta jos kyseessä on tavallisen kasvatuksen saanut 9v, joka kiusallaan jättää lelut keräämättä, niin jatkumohan katkeaa siihen. Ei kerättyjä leluja, ei ruokaa. Eikä sen jälkeen mitään muitakaan niitä asioita, jotka tavallisesti ovat aterian jälkeen tapahtuneet.
Mutta olennaista on se, että lapselta ei kiusalla vaadita asioita, joiden tekemättä jättämisestä voi rangaista. Lelut pois olohuoneesta ennen kuin mennään nukkumaan, se on selkeä ja ymmärrettävä siivouspäätös, jonka voi hyvin perustella, mutta joku päiväpeite millintarkasti paikalleen ennen kuin saat ruokaa - se on jo kiusantekoa.
Ok mutta sinä teet kun niin ei tapahdu, on pointti!
Ai mitä teet, jos lapsi ei toimi toivotusti? Ihan ensin se äiti lopettaa nalkuttamisen kokonaan. Kun jokin asia häntä ärsyttää, hän menee yksin vessaan, katsoo peiliin ja kysyy, että miksi tämä asia ärsyttää. Kun hän on kyennyt vastaamaan itselleen, niin hän menee ja pyytää lapselta anteeksi sitä, että on tähän asti toiminut väärin ja kiukulla yrittänyt saada lasta alistumaan. Tästä eteenpäin toimitaan toisin, ap lupaa olla hyvä äiti ja kuunnella lastaan. Kerätään ne lelut yhdessä, äiti auttaa ja kaikilla on parempi mieli.
Tätä kun toistaa seuraavat 4 kk, niin ap on vähitellen sisäistänyt sen, että ongelman ydin on hänen päässään, ei lapsissa. Asiat tapahtuvat, kun ap rauhallisesti yhdessä lasten kanssa ne tekee.
Eli jos mä jatkan vielä 4kk lasten kanssa lelujen keräämistä niin ne alkaa kerätä ne itsekin paikalleen, kunhan olen auttamassa?
Minkäköhän takia ei oo vielä neljässä vuodessa alkanu homma rullaamaan vaikka yhdessä ne on ennenkin kerätty?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitässitten kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Vastakysymys: miksi lapsi jättäisi lelut keräämättä, jos lapsi voi luottaa äitiinsä? Kun tuo sama asia on toistunut noin 8 vuotta (ap:n lapsi on 9v), niin lapsen ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, onko äiti tosissaan vai ei. Pienen lapsen kanssa lelut kerätään yhdessä, ei se 1v huomaa, kerääkö suurimman osan äiti vai hän itse. Ihan samalla tavalla lapset päväkodissa kykenevät toimimaan ohjeiden mukaan, miksi ei siis myös kotona. Paitsi tietty ap:n lapset, joille on 9 vuotta huudettu ja samalla unohdettu, että olisi pitänut opettaa elämään muiden kanssa eikä kuuntelemaan karjuntaa.
Jos lapsen maailmassa asiat seuraavat tietynlaisena jatkumona päivästä toiseen, hän ei kyseenalaista itsestäänselvyyksiä. Ennen ruokailua kerätään lelut, selvä. Ison osan uhmasta saa naurettua pois, koska pahinta on pakottaa, silloin muutenkin itsensä kanssa ihmeissään oleva uhmis kokee tulevansa nolatuksi.
Sille isommalle lapselle voi jo aivan hyvin sanoa, että ruokaa saat vasta, kun lelut on kerätty. Ja sitten pitää sanansa. Paitsi että ap:n tapauksessa se ei onnistu, lapsi menee enemmän sekaisin, kun tähän asti on huudettu ja nalkutettu ja sitten ei enää edes anneta ruokaa. Mutta jos kyseessä on tavallisen kasvatuksen saanut 9v, joka kiusallaan jättää lelut keräämättä, niin jatkumohan katkeaa siihen. Ei kerättyjä leluja, ei ruokaa. Eikä sen jälkeen mitään muitakaan niitä asioita, jotka tavallisesti ovat aterian jälkeen tapahtuneet.
Mutta olennaista on se, että lapselta ei kiusalla vaadita asioita, joiden tekemättä jättämisestä voi rangaista. Lelut pois olohuoneesta ennen kuin mennään nukkumaan, se on selkeä ja ymmärrettävä siivouspäätös, jonka voi hyvin perustella, mutta joku päiväpeite millintarkasti paikalleen ennen kuin saat ruokaa - se on jo kiusantekoa.
Ok mutta sinä teet kun niin ei tapahdu, on pointti!
Ai mitä teet, jos lapsi ei toimi toivotusti? Ihan ensin se äiti lopettaa nalkuttamisen kokonaan. Kun jokin asia häntä ärsyttää, hän menee yksin vessaan, katsoo peiliin ja kysyy, että miksi tämä asia ärsyttää. Kun hän on kyennyt vastaamaan itselleen, niin hän menee ja pyytää lapselta anteeksi sitä, että on tähän asti toiminut väärin ja kiukulla yrittänyt saada lasta alistumaan. Tästä eteenpäin toimitaan toisin, ap lupaa olla hyvä äiti ja kuunnella lastaan. Kerätään ne lelut yhdessä, äiti auttaa ja kaikilla on parempi mieli.
Tätä kun toistaa seuraavat 4 kk, niin ap on vähitellen sisäistänyt sen, että ongelman ydin on hänen päässään, ei lapsissa. Asiat tapahtuvat, kun ap rauhallisesti yhdessä lasten kanssa ne tekee.
Eli jos mä jatkan vielä 4kk lasten kanssa lelujen keräämistä niin ne alkaa kerätä ne itsekin paikalleen, kunhan olen auttamassa?
Minkäköhän takia ei oo vielä neljässä vuodessa alkanu homma rullaamaan vaikka yhdessä ne on ennenkin kerätty?
Anteeksi unohdin laittaa, että olen eri.
Vierailija kirjoitti:
Mitässitten kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"älä huuda, vaan kerro lapsille ennakolta, mitä haluat tapahtuvaksi tyyliin ruoka on valmista 10 minuutin kuluttua, ehditte sitä ennen keräämään lelut koriin ja pesemään kädet. Kun ruoka on valmista, mene lasten luokse ja sano, että nyt syömään. Jos lelut ovat keräämättä ja kädet pesemättä, ne asiat tehdään ennen ruokailua. Sitten syömään, ruokapöydässä et valita lapsille sitä, että eivät tehneet, kuten pyysit etkä uhkaile, että nyt jäätte ilman jälkiruokaa."
En halua olla ilkeä, mutta tuosta tapahtumaketjusta puuttuu nyt se olennaisin osuus. Eli kun lelut ovat edelleen keräämättä ja lapsi ei suostu niitä keräämään, mitä teet? Muu perhe odottaa ruokailun alkamista. Jos otat lapsen kädestä kiinni ja pakotat noukkimaan lelut yksi kerrallaan lattialta, niin pidätkö sitä parempana tapana kuin esim. uhkaamista? Oman kokemukseni mukaan ruumiillinen pakottaminen ei ole hyvä. Itse talutin kerran omaa uhmaikäistäni pesulle puoliväkisin, ja lapsi tempoili niin, että satutti kätensä. Tämän jälkeen olen pyrkinyt hoitamaan asiat verbaalisesti, mikä tarkoittaa usein (nykyisille koululaisille) räyhäämistä. Mikä olisi sinusta lasta kunnioittava tapa hoitaa ongelma? Toivottavasti pystyt vastaamaan haukkumatta tyhmäksi (en ole kukaan edellisistä).
Vastakysymys: miksi lapsi jättäisi lelut keräämättä, jos lapsi voi luottaa äitiinsä? Kun tuo sama asia on toistunut noin 8 vuotta (ap:n lapsi on 9v), niin lapsen ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, onko äiti tosissaan vai ei. Pienen lapsen kanssa lelut kerätään yhdessä, ei se 1v huomaa, kerääkö suurimman osan äiti vai hän itse. Ihan samalla tavalla lapset päväkodissa kykenevät toimimaan ohjeiden mukaan, miksi ei siis myös kotona. Paitsi tietty ap:n lapset, joille on 9 vuotta huudettu ja samalla unohdettu, että olisi pitänut opettaa elämään muiden kanssa eikä kuuntelemaan karjuntaa.
Jos lapsen maailmassa asiat seuraavat tietynlaisena jatkumona päivästä toiseen, hän ei kyseenalaista itsestäänselvyyksiä. Ennen ruokailua kerätään lelut, selvä. Ison osan uhmasta saa naurettua pois, koska pahinta on pakottaa, silloin muutenkin itsensä kanssa ihmeissään oleva uhmis kokee tulevansa nolatuksi.
Sille isommalle lapselle voi jo aivan hyvin sanoa, että ruokaa saat vasta, kun lelut on kerätty. Ja sitten pitää sanansa. Paitsi että ap:n tapauksessa se ei onnistu, lapsi menee enemmän sekaisin, kun tähän asti on huudettu ja nalkutettu ja sitten ei enää edes anneta ruokaa. Mutta jos kyseessä on tavallisen kasvatuksen saanut 9v, joka kiusallaan jättää lelut keräämättä, niin jatkumohan katkeaa siihen. Ei kerättyjä leluja, ei ruokaa. Eikä sen jälkeen mitään muitakaan niitä asioita, jotka tavallisesti ovat aterian jälkeen tapahtuneet.
Mutta olennaista on se, että lapselta ei kiusalla vaadita asioita, joiden tekemättä jättämisestä voi rangaista. Lelut pois olohuoneesta ennen kuin mennään nukkumaan, se on selkeä ja ymmärrettävä siivouspäätös, jonka voi hyvin perustella, mutta joku päiväpeite millintarkasti paikalleen ennen kuin saat ruokaa - se on jo kiusantekoa.
Ok mutta sinä teet kun niin ei tapahdu, on pointti!
Ai mitä teet, jos lapsi ei toimi toivotusti? Ihan ensin se äiti lopettaa nalkuttamisen kokonaan. Kun jokin asia häntä ärsyttää, hän menee yksin vessaan, katsoo peiliin ja kysyy, että miksi tämä asia ärsyttää. Kun hän on kyennyt vastaamaan itselleen, niin hän menee ja pyytää lapselta anteeksi sitä, että on tähän asti toiminut väärin ja kiukulla yrittänyt saada lasta alistumaan. Tästä eteenpäin toimitaan toisin, ap lupaa olla hyvä äiti ja kuunnella lastaan. Kerätään ne lelut yhdessä, äiti auttaa ja kaikilla on parempi mieli.
Tätä kun toistaa seuraavat 4 kk, niin ap on vähitellen sisäistänyt sen, että ongelman ydin on hänen päässään, ei lapsissa. Asiat tapahtuvat, kun ap rauhallisesti yhdessä lasten kanssa ne tekee.
Mulla on ongelmana, että lapsi ei suostu pukemaan, oisko siihen jotain vinkkiä?
Vastakysymys: miksi lapsi jättäisi lelut keräämättä, jos lapsi voi luottaa äitiinsä? Kun tuo sama asia on toistunut noin 8 vuotta (ap:n lapsi on 9v), niin lapsen ei tarvitse kyseenalaistaa sitä, onko äiti tosissaan vai ei. Pienen lapsen kanssa lelut kerätään yhdessä, ei se 1v huomaa, kerääkö suurimman osan äiti vai hän itse. Ihan samalla tavalla lapset päväkodissa kykenevät toimimaan ohjeiden mukaan, miksi ei siis myös kotona. Paitsi tietty ap:n lapset, joille on 9 vuotta huudettu ja samalla unohdettu, että olisi pitänut opettaa elämään muiden kanssa eikä kuuntelemaan karjuntaa.
Jos lapsen maailmassa asiat seuraavat tietynlaisena jatkumona päivästä toiseen, hän ei kyseenalaista itsestäänselvyyksiä. Ennen ruokailua kerätään lelut, selvä. Ison osan uhmasta saa naurettua pois, koska pahinta on pakottaa, silloin muutenkin itsensä kanssa ihmeissään oleva uhmis kokee tulevansa nolatuksi.
Sille isommalle lapselle voi jo aivan hyvin sanoa, että ruokaa saat vasta, kun lelut on kerätty. Ja sitten pitää sanansa. Paitsi että ap:n tapauksessa se ei onnistu, lapsi menee enemmän sekaisin, kun tähän asti on huudettu ja nalkutettu ja sitten ei enää edes anneta ruokaa. Mutta jos kyseessä on tavallisen kasvatuksen saanut 9v, joka kiusallaan jättää lelut keräämättä, niin jatkumohan katkeaa siihen. Ei kerättyjä leluja, ei ruokaa. Eikä sen jälkeen mitään muitakaan niitä asioita, jotka tavallisesti ovat aterian jälkeen tapahtuneet.
Mutta olennaista on se, että lapselta ei kiusalla vaadita asioita, joiden tekemättä jättämisestä voi rangaista. Lelut pois olohuoneesta ennen kuin mennään nukkumaan, se on selkeä ja ymmärrettävä siivouspäätös, jonka voi hyvin perustella, mutta joku päiväpeite millintarkasti paikalleen ennen kuin saat ruokaa - se on jo kiusantekoa.