Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun mies tapaa kavereita ja jättää äidin lapsenvahdiksi
11.08.2017 |
Meillä tilanne mennyt siihen, että yhteistä aikaa ei ole tippaakaan, ei ole ollut vuosiin. Joskus järkkäsin ja siitä tuli mieheltä valitusta kun meni rahaa. Nyt olen usein kotona lasten kanssa kun miehellä omat juttunsa, kalastus ja autot yms.
Minua ketuttaa olla aina lasten kanssa ja toisaalta kun lähden johonkin, jää lapset itkemään ja huutamaan perään ja kotiin tullessa vastassa on äkäiset lapset ja kiukkuinen mies joka on kaivanut ja keksinyt jokaisen asian esiin jonka olen unohtanut tehdä.
Jotenkin väsyttää. Mies kuitenkin naukuu että häntä vituttaa kun ei ole yhteistä aikaa, no se on hänelle elokuva netflixistä ja pikainen seksi, muutoin meillä ei ole oikein enää mitään.
Tänäänkin olen taas päivän lasten kanssa ja illan lasten kanssa ja viikonloppunakin lasten kanssa kun mies kalahommissa.
Kavereiden kanssa kyllä järkkää treffejä mutta minun kanssa ei, kai mun pitäis se hoitaa ja kysellä.
On jotenkin niin loppu. Ei jaksais aina olla vaan lasten kanssa. Ja jos lähden johonkin, otan tietty lapset mukaan ja vahdin niitä sielläkin. Yksin käyn kaupassa ja joskus sienessä ja sieltäkin äkkiä pois kun saateltu matkaan huonon omantinnon kanssa ja kaupasta tullessa valitetaan nykyään että käytän siellä liikaa rahaa ( ja siis ostan ihan ruokatarvikkeita joista minä teen ruoan)
Kuinka paljon naisen pitää kestää?
Kommentit (237)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lauantai aamu, mies ja lapsi heräävät, minä nukun puoli tuntia pidempään. Aamupalat syöty, sotkut jäljellä. Minä herään, siivoan jäljet ja syön itse. Mies istuu tietokoneella katsomassa netflixiä. Sitten siivoilen vähän, imuroin, pyykkikone, pintojen pyyhintää ja lelujen keräilyä. Sitten hammaspesut, pukemiset ja leikkipuistoon. Kun tulen lapsen kanssa takaisin, käsien pesu, pyykkiä lisää, ruoan laitto, syönti, jälleen keittiön siivous. Mies edelleen kuulokkeet päässä koneella. Teenkö kaiken itse vai olenko se kymmenettä vuotta nalkuttava akka. Itsehän tuo ei tajua tehdä mitään. "Kiva" malli lapsellemme miten perhe toimii. Ja en ole lompakkoloinen, tienaan saman verran mitä mies, sitä täällä kuitenkin huudetaan. Rentouttavaa viikonloppua vaan miehelle. Stana!
On ne sentään laittaneet itse aamupalat. Ja miksi pyyhit pintoja, ihan turhaa.
Rasti seinään että mies osaa sentään ottaa itselleen jääkaapista aamupalaa. Vaikka jättäisin pölyt paikoilleen (jo muutamassa viikossa on aika jäätävät pölykoirat ympäriinsä) niin aika paljon enemmän silti minä tässä teen kuitenkin. Mutta joo, hienoa että mies saa itselleen aamupalaa, pitää olla kiitollinen ettei minun tarvitse sitäkin hänelle palvella.
No minä tekisin ihan mielelläni ja pidän kodin siistinä ja teen hyvää ruokaa, aina on kaikille puhtaat vaatteet ja kengät ja kaikki kaikilla okei.
Kuitenkin epäreiluin ja vittumaisin asia minkä mies tekee aikaajoin, on sanoa että hän osaisi kyllä tehdä itsekin ja mun ei ole mikään pakko tehdä.
Ihan vaikka ruoan kanssa.. Tein hyvää mureketta hirven jauhelihasta, joka oli vähän haastava koska kuiva liha ja riistan maku ja kolme pientä syöjää, no siitä tuli erinomaista. Kehujen sijaan mies sanoi että mitä vaikeaa tuossa on ja onnistuu aina kun ostaa bravuurimurekkeen kaupasta.. No joo, kiitti.
Siivoukset, sama juttu, hän osaa ja voi tehdä samat jutut kuin minä, vaikka työpäivän jälkeen, koska ne on niin helppoja juttuja. Jos ei kerkee, mitä väliä koska siivoaminen ei todellakaan ole tärkeää.Muistaa ilmoittaa aina että tekisi vasemmalla kädellä kaikki samat kuin minä eikä ikinä olisi pahalla tuulella. Ja lapset ois aina tyytyväisiä.
No se on aika isku ihmiselle joka luulee tekevänsä tärkeää työtä kotona. Ja sovittiin tämä minun kotiin jääminen ihan yhdessä, juuri koska meillä tilanne oli hankala.Mun on tänäkin aamuna hirveän vaikea löytää sitä arvoa itsestäni.
No pistä se mies tekemään niitä hommia.
Niin pitäisi pistää.
Eikä siinä, mielelläni mä teen mutta en tajua miksi helvetissa toinen haluaa lytätä toisen noin. En tod tiedä onko se noin julma vai noin tyhmä.
Kun ei se ihmeitä vaadi sanoa toiselle joskus jotain positiivista.
En tiä.Oletko sitä naistyyppiä, joka nimenomaan haluaa tehdä itse ja sitten pitää kehua?
No en mä ainakaan lyttäämistä kaipaa. Ja joo, enkö ole ansainnut joskus kehuja? Eikö joskus voi sanoa että onpa kiva kun on siistiä ja ruokaa ja ihanaa kun teet? Miksei? Siksi kun olen vaan kotona niin täytyy varmistaa ettei nouse kusi päähän?
Mitä jos sun työmaalle tulis joka päivä joku sanomaan että joo tee nyt, mutta kyllä toi sun tekemä työ on turhaa ja tuon homman tekis ihan kuka vaan.
Käyt siis työmaalla ylistämässä miehen ylivertaisia työsuorituksia? Aika moni aikuinen tekee hommia, ilman kiitoksia tai palkka on se kiitos.
Äitini oli tuota miksi minua ei kiitetä tyyppiä, toisaalta jos siivosimme yhdeesä oli hermoromahduksen partaalla kun kysyin mitä seuraavaksi.... pitääkö hänen kaikki päättää... toisaalta myös siivosin kovin usein "väärin".
Lopputuloksena en siivoa tai laita ruokaa äitini kanssa vieläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lauantai aamu, mies ja lapsi heräävät, minä nukun puoli tuntia pidempään. Aamupalat syöty, sotkut jäljellä. Minä herään, siivoan jäljet ja syön itse. Mies istuu tietokoneella katsomassa netflixiä. Sitten siivoilen vähän, imuroin, pyykkikone, pintojen pyyhintää ja lelujen keräilyä. Sitten hammaspesut, pukemiset ja leikkipuistoon. Kun tulen lapsen kanssa takaisin, käsien pesu, pyykkiä lisää, ruoan laitto, syönti, jälleen keittiön siivous. Mies edelleen kuulokkeet päässä koneella. Teenkö kaiken itse vai olenko se kymmenettä vuotta nalkuttava akka. Itsehän tuo ei tajua tehdä mitään. "Kiva" malli lapsellemme miten perhe toimii. Ja en ole lompakkoloinen, tienaan saman verran mitä mies, sitä täällä kuitenkin huudetaan. Rentouttavaa viikonloppua vaan miehelle. Stana!
On ne sentään laittaneet itse aamupalat. Ja miksi pyyhit pintoja, ihan turhaa.
Rasti seinään että mies osaa sentään ottaa itselleen jääkaapista aamupalaa. Vaikka jättäisin pölyt paikoilleen (jo muutamassa viikossa on aika jäätävät pölykoirat ympäriinsä) niin aika paljon enemmän silti minä tässä teen kuitenkin. Mutta joo, hienoa että mies saa itselleen aamupalaa, pitää olla kiitollinen ettei minun tarvitse sitäkin hänelle palvella.
No minä tekisin ihan mielelläni ja pidän kodin siistinä ja teen hyvää ruokaa, aina on kaikille puhtaat vaatteet ja kengät ja kaikki kaikilla okei.
Kuitenkin epäreiluin ja vittumaisin asia minkä mies tekee aikaajoin, on sanoa että hän osaisi kyllä tehdä itsekin ja mun ei ole mikään pakko tehdä.
Ihan vaikka ruoan kanssa.. Tein hyvää mureketta hirven jauhelihasta, joka oli vähän haastava koska kuiva liha ja riistan maku ja kolme pientä syöjää, no siitä tuli erinomaista. Kehujen sijaan mies sanoi että mitä vaikeaa tuossa on ja onnistuu aina kun ostaa bravuurimurekkeen kaupasta.. No joo, kiitti.
Siivoukset, sama juttu, hän osaa ja voi tehdä samat jutut kuin minä, vaikka työpäivän jälkeen, koska ne on niin helppoja juttuja. Jos ei kerkee, mitä väliä koska siivoaminen ei todellakaan ole tärkeää.Muistaa ilmoittaa aina että tekisi vasemmalla kädellä kaikki samat kuin minä eikä ikinä olisi pahalla tuulella. Ja lapset ois aina tyytyväisiä.
No se on aika isku ihmiselle joka luulee tekevänsä tärkeää työtä kotona. Ja sovittiin tämä minun kotiin jääminen ihan yhdessä, juuri koska meillä tilanne oli hankala.Mun on tänäkin aamuna hirveän vaikea löytää sitä arvoa itsestäni.
No pistä se mies tekemään niitä hommia.
Niin pitäisi pistää.
Eikä siinä, mielelläni mä teen mutta en tajua miksi helvetissa toinen haluaa lytätä toisen noin. En tod tiedä onko se noin julma vai noin tyhmä.
Kun ei se ihmeitä vaadi sanoa toiselle joskus jotain positiivista.
En tiä.Aikuista miestä ei voi fyysisesti pakottaa tekemään kotitöitä ja, jos vakava keskustelu ei auta, on keinot vähissä. Silti näitä "pistä mies tekemään kotitöitä" -neuvojia riittää. Miten se tapahtuu?
En tiä, mutta meillähän tuo on keksinyt ihan parhaan jutun, eli sanoo vaan ettei niitä tarvi tehdä kun on ihan turhia ja vaikka sokea apinakin osaa siivota.
Siinä ei auta enää mikään.
Kun mies sanoo vielä että kaikki mitä touhuan on täysin turhaa ja hän tekisi kaiken helposti niin tulee aika tyhjä olo.Meillä miehellä on remontit vielä kaiken lisäksi kesken, listoja rötköttää keittiössä ja kotona oli paljon korjattavaa.
Voi että kuinka julma mä voisinkaan olla jos haluaisin kun rupeisin muistutteleen noista...Teillä vai miehellä? Mitäpä jos laittaisit listat paikoilleen, taputtaisit käsiäsi tyytyväisenä ja sanoisit miehelle, että noin, tuokin asia on nyt hoidettu, lähdenpä tässä kavereiden kanssa kaupungille, hoida sinä sillä aikaa lapset? Nimittäin vaikuttaa siltä, että miehesi pitää omia "miesten hommia" paljon tärkeämpinä ja vaativampina kuin sinun "naisten hommiasi" ja sen vuoksi vähättelee kaikkea, mitä sinä teet. Osoita miehelle, että ei ne hänenkään hommat mitään rakettitiedettä ole.
Lapsuuden kodin viimeisimmät listat laitettiin paikallee noin 30 vuotta talon valmistumisen jälkeen. Siitäkin äitin sai nalkutuksen aiheen, siis siitä kun ne nyt vihdoin ovat paikallaan.
Omassa kodissani listat laitettiin avaimet käteen toimituksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Minä muistan erityisesti jouluisin tuon äitisi tyyppisen tyylin toimia kaiken uhraten... ja sitten koko perheelle räjähtäen.
Jouluvalmistelut pidetään sen tasoisina, että ne jaksaa tehdä töissä käydessä. Mitä ei jaksa, se ostetaan.
Onko teillä parisuhteessa perinteinen roolijako? Tämähän on nykypäivän naisille melkoinen ansa, koska perheissä perinteisiä naisten töitä on paljon enemmän kuin perinteisiä miesten töitä. Mies käy töissä ja tienaa rahat perheen elämiseen, sinä olet kotona ja hoidat kodin ja lapset. Kun oma työmääräsi lapsiluvun kasvaessa on lisääntynyt, ystäväsi ovat jääneet. Sulla ei ole ollut heille enää aikaa eikä varmaan voimia ja kovin paljoa kiinnostustakaan pitää yhteyttä. Ja mihin oikeastaan kavereita enää tarvitsisitkaan, sullahan on ihan riittävästi tekemistä kotonakin.
Olet vajonnut suohon, josta et keksi enää ylöspääsyä. Miehesi mielestä kaikki on varmaan ihan hyvin, kunhan vielä lopettaisit valittamisen. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen nainen, jolle on käynyt noin. Suosittelen sua varaamaan ajan perheneuvolasta. Voit mennä sinne aluksi yksin, jos miehesi ei ole halukas lähtemään mukaan. Puhuminen helpottaa ja siellä voit myös yhdessä ammattilaisen kanssa pohtia, mitä tuolle teidän tilanteellenne olisi mahdollista vielä tehdä. Teillä tuntuu olevan kovin monta ongelmaa (raha, kolme lasta, kotityöt, yhteisen ajan puute, miehen työ ja harrastukset, keskeneräinen remontti, sun yksinäisyyesi (??) , kommunikointivaikeudet ) eikä ole olemassa taikasauvaa, jota heilauttamalla ne kaikki poistuisivat. Ammattilaisen kanssa voisit löytää ainakin sen, mistä tuota ongelmavyyhtiä kannattaisi lähteä purkamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.
Tätä samaa ihmistyyppiä löytyy myös työelämästä. He tekevät oma-aloitteisesti työpaikalla asioita, jotka eivät edes kuulu heidän toimenkuvaansa. Valittavat kiirettään ja odottavat muilta kiitosta. Ovat naama norsunv**'lla, jos kiitosta ei kuulu. Ja tekevät entistä enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.
Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Miksi itsestäänselvyyksistä pitää kiittää? Varsinkaan asioista, joita tekijä on ihan itse ja vapaaehtoisesti halunnut tehdä? Kun päättää hankkia lapsia, niin se on mielestäni ihan selviö, että lapsista silloin myös huolehditaan. Ei mikään erikseen kiitettävä asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Miksi itsestäänselvyyksistä pitää kiittää? Varsinkaan asioista, joita tekijä on ihan itse ja vapaaehtoisesti halunnut tehdä? Kun päättää hankkia lapsia, niin se on mielestäni ihan selviö, että lapsista silloin myös huolehditaan. Ei mikään erikseen kiitettävä asia.
Niin, tämän kuuluisi kuulua 50/50 molemmille vanhemmille eikä vain toiselle kuten tässä monen sivun verran olemme kuulleet avautumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Miksi itsestäänselvyyksistä pitää kiittää? Varsinkaan asioista, joita tekijä on ihan itse ja vapaaehtoisesti halunnut tehdä? Kun päättää hankkia lapsia, niin se on mielestäni ihan selviö, että lapsista silloin myös huolehditaan. Ei mikään erikseen kiitettävä asia.
Eipä näytä olevan itsestäänselvyys miehille
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Olet saanut kotoa mallin olla kotiäitinä? Aina vai siihen asti kun laspet menevät kouluun?
Milaisen mallin ajattelet antaa omille lapsille. Oma äitini vm. 41 oli töissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Miksi itsestäänselvyyksistä pitää kiittää? Varsinkaan asioista, joita tekijä on ihan itse ja vapaaehtoisesti halunnut tehdä? Kun päättää hankkia lapsia, niin se on mielestäni ihan selviö, että lapsista silloin myös huolehditaan. Ei mikään erikseen kiitettävä asia.
Niin, tämän kuuluisi kuulua 50/50 molemmille vanhemmille eikä vain toiselle kuten tässä monen sivun verran olemme kuulleet avautumista.
Ap ei ilmeisesti ole töissä kodin ulkopuolella ollenkaan. Oliko vielä oma valinta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mä ymmärrän, että rakkaushoureissaan tekee yhden lapsen idiootin kanssa, mutta en enää sitä, että vääntää toisenkin tenavan. Aloittajalla on parisuhteen hallinta pahasti kateissa. - Lähde ja jätä lapset miehelle.
Ai sekin että mies on täystorvi on yksistään naisen syy ja vika?
Eihän siinä niin sanottu! Sitä paitsi tekee todellakin terää vain pakata laukku ja iloisesti huikata: "Hei!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vitsi että tunnen itseni tyhmäksi. Minä hoidan meillä nöyrästi kaiken kotona + lapset ja sen lisäksi tienaan vielä miestäni enemmän. Mitään kiitosta tai kunnioitusta ei tule. Pakko nostaa sitä kuuluisaa kissanhäntää itse ja todeta että olen super nainen.
öö, et sö supernainen ole. Olet joko kynnysmatto tai tyhmä, kun annat toisen hyväksikäyttää itseäsi tai sitten et anna miehesi tehdä mitään, jolloin ole kontrolloiva, kipeä ihminen.
Voi jumaliste. Teki niin tai näin haukkua tulee kun on nainen. Vaikka täysillä puserrat kaikkesi toisten eteen ni edes nimettömältä palstalta ei kehua tule. Eikö ois voinut sanoa että on rakastava perheen äiti tai jotain, mut ei, vaihtoehtoja on kaksi: tyhmä tai kontrolloiva kipeä ihminen. Häh? Ööö vasn itelles.
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.
Marttyyriäidit on kammottavia. Ystäväni vei lapsena aina äidilleen työpaikkailmoituksia, että äiti menisi töihin, eikä olisi vihainen lapsille, koska heidän takiaan on oltava kotona.
Omanikin jaksaa jauhaa kuinka on meidän takiamme tehnyt aina kaiken... No tosiaan ei kukaan pyytänyt. Olisi mennyt töihin, nyt ei tarvitsisi itkeä pientä eläkettään.Lukekaa tuo ihan ensimmäinen viesti ennenkuin lähdette v*tuilemaan. Pienen pieni kiitollisuus olisi paikallaan ihmiselle joka mahdollistaa elämän siistissä kodissa hyvällä asuinalueella, huolehtii että lapsilla on kivaa tekemistä ja harrastuksia, lisäksi vielä mahdollistaa tämän taloudellisesti. Kyse ei ole joulujen suorittamisesta, vaan ihan pienestä kiitoksesta siitä että elämän raamit on jotakuinkin kunnossa. Teen tämän kaiken puhtaasta rakkaudesta perhettäni kohtaan mutta täällä haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi. Itse olen saanut samalaiset eväät äidiltäni ja olen kyllä äärimmäisen kiitollinen hänelle ja kunnioitan suuresti.
Olet saanut kotoa mallin olla kotiäitinä? Aina vai siihen asti kun laspet menevät kouluun?
Milaisen mallin ajattelet antaa omille lapsille. Oma äitini vm. 41 oli töissä.
Lue nyt vielä kerran tuo ensimmäinen viesti. Kukaan ei puhu mistään kotiäitiydestä. Me asumme siistissä kodissa, syömme terveellistä ruokaa ja elämme taloudellisesti mukavasti. Pitäisikö näistä tinkiä sen takia että mies on patalaiska jottei lapset saisi väärää mallia. Minusta tuon kuuluisi olla miehen häpeä eikä minun. Asiat joita mies ei tee, nainen tekee. Piste. Itse annan itselleni kiitosta tekemästäni työstä, miehenkin pitäisi. Mammapalstalla minua haukutaan tyhmäksi ja sairaaksi kontrollifriikiksi.
Lue ap tämä teksti ajatuksella. Kunpa joku olisi sanonut minulle näin 15 vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Voi hyvä ihme ap, miksi suostut tuollaiseen? Mitä elämässäsi on tapahtunut että suostut olemaan miehen kynnysmatto ja Av:lla istut ja hoet "en tiä"?
Niin kauan kuin annat miehen tulla ja mennä niin kuin huvittaa, mies tulee ja menee "pikaisesti" kun tietää ettei siitä nalkutusta kummempaa seuraamusta tule. Palvelu pelaa, koti on siisti, mitään ei tarvitse tehdä ja seksiäkin saa. Ei miehellä ole mitään tarvetta muuttaa tilannetta ja luopua saavutetuista eduista. Syyllistämällä, nälvimällä ja vähättelemällä mies saa pidettyä sinut ruodussa. Mikä sinua esti aamuisessa tilanteessa sanomasta " nyt et lähde minnekään, lapset on ruokkimatta ja tarvitsen apuasi tänään asioissa a b ja c"?
Miehellä on ilmeisesti hyvä palkka kun on varaa ostaa vene ja bensaa ja kaljaa kavereille, että pääsee vkl kotoa pois? Alat varata säännöllisesti mll:ltä lapsenvahteja ja mahdollistat itsellesi omaa aikaa siinä missä mieskin sitä itselleen turhia kyselemättä ottaa. Mies saa tästä eteenpäin käydä kaupassa ja hoitaa ruokahuollon kun kerran siihen sinua näppärämmin ja halvemmalla pystyy.
Lopeta sen odottaminen että mies arvostaisi panostasi lasten ja kodin hoidossa. Kehuja tai kiitosta ei ole tulossa. Hänelle sopii paremmin kuin hyvin että olet kotona pahoilla mielin ja mies saa mennä omissa menoissaan. Lopeta siivoaminen ja hyvien ruokien kokkaaminen, miehellesi ne ovat arvotonta näpertelyä. Einestä pöytään ja siivousfirmasta viikkosiivous. Sinun täytyy itse itsellesi raivata tilaa.
Mitä pidempään raahustat yksinäsi kotona ja vingut mieheltä yhteistä perheaikaa sitä enemmän itsetuntosi laskee. Jos miestä kiinnostaisi viettää aikaa sinun ja lasten kanssa hän olisi kotona eikä pakenisi harrastuksiin. Kissa pöydälle ap.
Olet varmaan jo huomannut että puhuminen miehen kanssa ei johda mihinkään. Mikään ei muutu. Sanoista tekoihin. Älä ole enää tän kauempaa hölmö ja mahdollista miehelle "hetkeksi" omiin kuvioihin juttuihin häviämistä.
Jos minä olisin sinä istuttaisin miehen keittiön pöydän ääreen ja ilmoittaisin että koska käytännössä olen yh en näe mitään syytä jatkaa liittoa.
Vierailija kirjoitti:
No juu, kalententereita ym on ehdotettu.
Mielenkiintoista. Meillä ainakin tuo mies ilmoittaa että mä meen nyt tai mä meen ihan hetkeksi ja se on se 2 tuntia kun on hetken. Eilen kävi äkkiä kalassa ( 5 tuntia) ja edelleen, hänhän on vaan äkkiä käynyt.
Nyt lähti äkkiä käymään taas, ei puhettakaan että siinä olisi päässyt perhe mukaan ( kuten joku antoi kivan vinkin) vaan hän käy äkkiä ja minä jäin laittelemaan pienille aamupalaa.
Illalla piti lähteä porukalla mutta VOI, taitaa tulla vettä.No, tälläinen aamu täällä. Ikävä kyllä mä yritän naama tekovirneessä pitää kulisseja koossa ettei lapset joudu aina katseleen riitoja ja mieliala pysyy kasassa.
Mut ei siinä, taas jäin tänäkin aamuna yksinäni.
Erittäin hyvin kirjoitettu kuvaus arkisesta elämästä perheellisenä. Ihminen on se äitikin ja ihminen on se isäkin. Ei äitiys vie pois naisesta sitä ihmistä, joka hän oli ennen äityttä. Isyys ei vie pois sitä miestä, joka hän oli ennen isyyttä.
Se hetki, kun kokee olevansa lasten, itsensä, miehen ja parisuhteen, perheen yhteisen ajan, yksipuolinen motivoitsija, on askel kohti eroa. Kiekko huutaa,Kaiku ei vastaa.
Parisuhteessa perheellisenä ei voi eikä tarvitse yksipuolisesti olla asemassa, joka ei tuo onnellisuutta. Jokaisella on oma käsityksensä suhteesta, miehet oikeutetusti mukaanlukien.
Jos toinen elättää pääsääntöisesti perheen ja toinen hoitaa arjen pyörityksen, niin silloin helposti se, joka tekee työn, haluaa enemmän omaa aikaansa itselleen, koska on mahdollistanut toisen osapuolen kyvyn toimia arjessa taloudellisesti. Jos on sopinut aiemmin ennen syntymää, mitä sinä, minä teen, korostuvat lupaukset lasten syntymän jälkeen. Ihmisen syntymä ja oma oikeus olla vanhemmuuden virrassa se ihminen, jonka nimi lukee kirjekuoressa, on toisille itsestään selvyys, toiselle jotakin muuta.
Älä ikinä luovu oikeudesta olla tasa-arvoinen( mies tai nainen). Katkeruus on syöpä ja se on hinta siitä, kun on uskonut toisen ymmärtävän, että kunnioittamalla saa kunnioitusta, yhteisöllisyys lähentää ja hyvää tuottaa enemmän ymmärrystä. Hetki, jolloin havahtuu kuuntelemaan itseään ja ihmistä, jonka kanssa samat sanat, sama aihe, samat vastaukset, sama lopputulos, on hetki, jolloin oivaltaa, kuinka paljon haluaa enään kestää.
Alue: Aihe vapaa
Minä olen marttyyriäidin lapsi. Vasta 19-vuotiaana sain tietää, miten äitini oli uhrannut oman uransa, tulevan eläkkeensä ja lähestulkoon koko elämänsä perheensä eteen sekä pusertanut kaikkensa toisten eteen. Ensimmäinen reaktioni oli suuttumus. Pyysinkö syntyä tähän maailmaan? Pyysinkö äitiäni jäämään kotiäidiksi? Pyysinkö häntä uhrautumaan ja pusertamaan kaikkensa toisten eteen? Seuraava tunne oli suru. En ollut tiennytkään, millainen taakka ja äidin elämänpilaaja olin ollut. Seuraava tunne oli loukatun ylpeys, joten pakkasin seuraavana päivänä vähäisen omaisuuteni kassiin, jätin kotiavaimet eteisen pöydälle ja lähdin. Muutin kaverini vanhempien luokse siksi aikaa, että löysin oman asunnon. Monta vuotta meni niin, etten mielelläni edes vieraillut lapsuudenkodissani. Vasta sitten, kun sain esikoiseni, välitä äitiini lämpenivät. Mutta päätin jo esikoista odottaessani, että minusta ei koskaan tule marttyyriäitiä.