Lue keskustelun säännöt.
Peitättekö ikävät asiat elämästänne?
09.08.2017 |
Varsinkin some-maailman perusteella voisi kuvitella, että monet ihmiset peittävät ikävät asiat elämästään ainakin isolta yleisöltä, mutta entä läheisiltä? Minä esimerkiksi sairastan masennusta, mutta tästä tietää vain muutama minulle läheinen ihminen, vaikka sairaus vaikuttaa paljon elämääni ja sen peittely on raskasta. Ehdottomasti mielestäni esim. juuri masennuksesta tulisi puhua avoimemmin ja on rohkeaa, kun joku tekee niin. Kuitenkin välillä tuntuu, että olen yksin ongelmieni kanssa ja muiden elämä on helppoa ja kaunista. Se tekee luuseri-olon. Samalla kuitenkin itsekin siloittelen ulkoista elämääni, vaikka olen sisältä aivan rikki. Luulen, ettei monikaan arvaisi minulla olevan hankala sairaus.
Kommentit (26)
Vierailija kirjoitti:
Peitän. Normaalisti oon sellainen iloinen ja hyväntuulinen ihminen, jollaista viimeaikoina oon kuitenkin vaan ihmisten kanssa ja kodin ulkopuolella yrittänyt esittää. Oon jo pidemmän aikaa ollut ahdistunut, hermostunut ja alakuloinen, eikä tää ota helpottaakseen. Oon myös niin suorittajaluone, että on vaikeaa ollut myöntää itelleni, että alkaa olla tosissaan voimat loppu. Nurinkurista, kun oon aina ollut se läheisten "likasanko" ja oon edelleen monelle sellanen, jolle avaudutaan. Se ei mua haittaa lainkaan ja jotenkin saan siitä voimaa, kun voi olla muille tukena. Harmittaa vaan kun itsellä ei ole ketään sellaista ihmistä, joka tukisi kun on vaikeaa...
Kivankin työpäivän tai ystävän tapaamisen jälkeen oon vaan niin väsynyt, kun on jaksettava esittää normaalia. Heti kun pääsen kotiin vaan makaan ja itken, enkä saa tehtyä mitään. Ihan vasta lähiaikoina oon romahdellut myös mieheni nähden. Mies on siis töissä muualla, joten lyhyet ajat yhdessä oon vielä jaksanut vetää muka-iloisena. Oon yrittänyt sille puhua tästä, mutta ei se oikein osaa sanoa mitään ahaata kummempaa. Olo on sitten vaan entistä surkeampi. Koitan sitten peittää taas pahaa oloani, vaikka vaikeeta on kun tietää toisen tietävän, mutta ei se vaan osaa reagoida tai ehkä sitä ei kiinnosta. Nyt oon kerännyt rohkeutta hakea apua terveydenhuollosta. En halua yrittää purkaa tuntojani miehelleni enempää, kun se ei selkeästi ole sille helppoa tai mieluisaa. Oltaisiin varmaan molemmat vaan turhautuneita. Onpahan yritetty ensin läheiseltä saada tukea, jos nyt ammattiapu olisi parempi.
Voisi kuvitella, että ne ihmiset, jotka ovat saaneet sinulle avautua, kuuntelisivat mielellään sinua. Ystävyys ja välittäminenhän perustuvat vastavuoroisuuteen. Oletko yrittänyt puhua ystävillesi tms läheisille, muille kuin miehelle? Mitäs jos vain kysyisit, että saisinko puhua yhdestä asiasta, joka painaa mieltäni? Ei tarvitse kaikkea vuodattaa kerralla, mutta sekin jo helpottaa oloa, kun tulee ajatuksineen hyväksytyksi.
Terapia on aina hyvä, mutta kyllä mielen sairauksissa läheisten tuki on ensiarvoisen tärkeää!
Piilottelisitteko muuten syöpää tms vakavaa sairautta? Miksi sitten masennusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En peittele mutta en niitä hirveästi vatvokaan muiden kanssa. Kerron asian jos on tarpeen ja jos näen, että asioiden selventämiseksi on parempi kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Peitän. Normaalisti oon sellainen iloinen ja hyväntuulinen ihminen, jollaista viimeaikoina oon kuitenkin vaan ihmisten kanssa ja kodin ulkopuolella yrittänyt esittää. Oon jo pidemmän aikaa ollut ahdistunut, hermostunut ja alakuloinen, eikä tää ota helpottaakseen. Oon myös niin suorittajaluone, että on vaikeaa ollut myöntää itelleni, että alkaa olla tosissaan voimat loppu. Nurinkurista, kun oon aina ollut se läheisten "likasanko" ja oon edelleen monelle sellanen, jolle avaudutaan. Se ei mua haittaa lainkaan ja jotenkin saan siitä voimaa, kun voi olla muille tukena. Harmittaa vaan kun itsellä ei ole ketään sellaista ihmistä, joka tukisi kun on vaikeaa...
Kivankin työpäivän tai ystävän tapaamisen jälkeen oon vaan niin väsynyt, kun on jaksettava esittää normaalia. Heti kun pääsen kotiin vaan makaan ja itken, enkä saa tehtyä mitään. Ihan vasta lähiaikoina oon romahdellut myös mieheni nähden. Mies on siis töissä muualla, joten lyhyet ajat yhdessä oon vielä jaksanut vetää muka-iloisena. Oon yrittänyt sille puhua tästä, mutta ei se oikein osaa sanoa mitään ahaata kummempaa. Olo on sitten vaan entistä surkeampi. Koitan sitten peittää taas pahaa oloani, vaikka vaikeeta on kun tietää toisen tietävän, mutta ei se vaan osaa reagoida tai ehkä sitä ei kiinnosta. Nyt oon kerännyt rohkeutta hakea apua terveydenhuollosta. En halua yrittää purkaa tuntojani miehelleni enempää, kun se ei selkeästi ole sille helppoa tai mieluisaa. Oltaisiin varmaan molemmat vaan turhautuneita. Onpahan yritetty ensin läheiseltä saada tukea, jos nyt ammattiapu olisi parempi.
Voisi kuvitella, että ne ihmiset, jotka ovat saaneet sinulle avautua, kuuntelisivat mielellään sinua. Ystävyys ja välittäminenhän perustuvat vastavuoroisuuteen. Oletko yrittänyt puhua ystävillesi tms läheisille, muille kuin miehelle? Mitäs jos vain kysyisit, että saisinko puhua yhdestä asiasta, joka painaa mieltäni? Ei tarvitse kaikkea vuodattaa kerralla, mutta sekin jo helpottaa oloa, kun tulee ajatuksineen hyväksytyksi.
Terapia on aina hyvä, mutta kyllä mielen sairauksissa läheisten tuki on ensiarvoisen tärkeää!
Piilottelisitteko muuten syöpää tms vakavaa sairautta? Miksi sitten masennusta?
Olet oikeassa. Ystävyyden pitäisi perustua vastavuoroisuuteen. Minulla vaan ei ole koskaan ollut ketään, joka jaksaisi kuunnella asiani loppuun ja vielä ymmärtäisi mitä tarkoitan. Tai sellainen olo minulla vain aina on ollut. Hyvä että ehdin pienet arkikuulumiset johonkin väliin kertoa.
Saattaisivathan ystävät kuunnella, jos uskaltaisin kertoa. Olen kuitenkin niin usein joutunut pettymään ja harmistumaan, kun ystävä tai perheenjäsen ohittaa asiani mitään sanomatta tai ymmärtää minut väärin ja alkaa paasata ties mistä... Tuntuu, että muiden kuulumiset ja tekemiset vaan menee mun edelle. Tällaiseen kun tottuu niin ei helposti uskalla avautua edes niille lähimmille ihmisille. Toisaalta on vaikea itsellekin myöntää vaikeutensa, kun on yleensä ollut se joka kantaa muita vaikeina aikoina. Jotenkin se rooli "jää päälle" ja sitä jatkaa silloinkin kun omat voimat vähenee. Siitä haluaisin oppia irti, joten terapia tms. On varmaan sille oikea paikka.
Erästä ystävää olen tukenut paljon ja hänelle rohkenin mainita asiasta. Hän toimi kuten ystävä ja sanoi, että voin avautua myös hänelle niin kuin hän minulle. Yritän uskaltaa, mutta pelkään painavani hänen mielensä alas. Se kun usein on jo valmiiksi pohjalla. Ehkä kokeilen tuota pienenä palana yhden asian kertomista. Ties vaikka hän saisi voimaa minun auttamisestani, ilman liiallista rasitusta.
En varmaan piilottelisi esim. Syöpää. Mt-ongelmien kanssa vaan valitettavasti edelleen ihmisten tietämys ja asenteet on välillä mitä on. Sitten sitä pelkää haavoittavansa itseään vielä lisää, jos läheinen ei osaakaan olla tukena.
Ei minun kaverit ainakaan tunnu jaksavan minua, ongelmat (mt ynnä muut) tulee kyllä läpi esittipä mitä vaan, jos riittävän pahoja/kestäneet pitkään. En edes muista millaista normaali elämä on.
Onpa surullista luettavaa nämä kommentit! Ovatko ihmisten väliset suhteet todella niin epäaitoja ja pinnallisia, että vaikeista asioista ei voi puhua? Tuohan on ihan lamaannuttavaa, että pitää "säästää" muita ja esittää jotain muuta kuin on. Ymmärrän kyllä, ettei aina halua avautua, mutta kyllähän ystävät on sitä varten, että heille voi rehellisesti purkautua, vai olenko ymmärtänyt ihan väärin?! Tuo peittelyhän vain ruokkii lisää sitä, että kaikki vaan pitää kulissia yllä eivätkä puhu ongelmistaan, mikä taas syventää niitä ongelmia ja sitä kulttuuria, että kukaan ei halua puhua asioistaan. Eipä ihme, että terapioiden asiakasmäärät paisuu, tulee kalliiksi yhteiskunnalle.
Itse ainakin olen otettu, kun ystäväni uskoutuvat minulle vaikeista asioistaan. Miksi niitä pitäisi hävetä, vastoinkäymiset kuuluvat JOKAISEN elämään!
Puhukaa ihmiset ja unohtakaa häpeä, se helpottaa!