Lue keskustelun säännöt.
Peitättekö ikävät asiat elämästänne?
09.08.2017 |
Varsinkin some-maailman perusteella voisi kuvitella, että monet ihmiset peittävät ikävät asiat elämästään ainakin isolta yleisöltä, mutta entä läheisiltä? Minä esimerkiksi sairastan masennusta, mutta tästä tietää vain muutama minulle läheinen ihminen, vaikka sairaus vaikuttaa paljon elämääni ja sen peittely on raskasta. Ehdottomasti mielestäni esim. juuri masennuksesta tulisi puhua avoimemmin ja on rohkeaa, kun joku tekee niin. Kuitenkin välillä tuntuu, että olen yksin ongelmieni kanssa ja muiden elämä on helppoa ja kaunista. Se tekee luuseri-olon. Samalla kuitenkin itsekin siloittelen ulkoista elämääni, vaikka olen sisältä aivan rikki. Luulen, ettei monikaan arvaisi minulla olevan hankala sairaus.
Kommentit (26)
Tismalleen sama fiilis, masentunut ja ahdistunut olen myös! Oikeastaan vain mieheni tietää, kuinka hajalla todella olen. Tiedän, että ihmisillä on ongelmia ja että erityisesti somessa niitä peitellään, mutta tulee silti itsekin peiteltyä vaikka sellaista inhoankin! Sitä on vaan tosi vaikea myöntää olevansa heikko tai rikki, kun muilla tuntuu menevän niin putkeen. Joillekin ystäville kyllä puhun mutta en pysty vuodattamaan heille samalla tavoin rehellisesti kuin miehelle... voisin varmasti, mutta jotenkin en osaa enkä ehkä halua rasittaa heitä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vähän silleen, et jos ikäviä asioita ei pysty peittämään on tavallaan jäätävä omiin oloihinsa, ettei ole taakaksi muille. Ellei sitten lääkitse itseään ikään kuin siedettävämpään kuosiin. Ikävät asiat kuuluu peittää ja mennä vaikka harmaan kiven läpi.
En. Ongelmia tulee ja menee mutta puhun niistä avoimesti. En juurikaan päivitä facea mutta kommentoin muiden juttuja kyllä.
Eivätkö ainakin kaikki Facebookin käyttäjät peittele? Vain happy, happy, joy, joy. Kupla-elämää! Ankkalampi.
Peitän ikävät asiat elämässäni, sillä ei muut jaksais mua, jos en olisi hymyilevä ja iloinen. 😢
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En peitä ikäviä asioita. En ylipäänsä esittele asioitani so,essa.
Peitän ja välillä tunnen olevani kuin painekattila. 😠
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koe peitteleväni, vaan enempi hientunteinen ja huomaavainen. En koe peitteleväni jos en halua kertoa ihan joka ihan jokaiselle (kaikkia) ikäviä asioitani saati, että alkaisin muiden asioita sen paremmin levittelemään.
Kyllä peitän. Olen kärsinyt kovista kivuista jo yli 20 vuotta ja mitäpä niistä kenellekään puhumaan. Ei kukaan niille mitään voi, ei edes lääkärit. Eikä ne kivut puhumalla katoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan peittelen, koska mun mielestä ei ole muiden ihmisten velvollisuus olla mun terapeuttina ja likasankona, johon saan kaataa omat ongelmani. Käsittelen vaikeuksiani itse ja ammattilaisten kanssa, tunteita muutaman hyvin läheisen ihmisen kanssa, mutta vieraammille en pura asioitani.
Tavallaan ajattelen samalla tavalla, mutta onko tuo ainut vaihtoehto peittelylle? Välillä toivoisin edes voivani kertoa, miltä minusta tuntuu ja millaista arkeni kotona on, mutta siinä se. Tällä hetkellä tilanne ajaa siihen, etten haluaisi tavata ketään, kun en voi olla oma itseni. Ap
Vierailija kirjoitti:
Tismalleen sama fiilis, masentunut ja ahdistunut olen myös! Oikeastaan vain mieheni tietää, kuinka hajalla todella olen. Tiedän, että ihmisillä on ongelmia ja että erityisesti somessa niitä peitellään, mutta tulee silti itsekin peiteltyä vaikka sellaista inhoankin! Sitä on vaan tosi vaikea myöntää olevansa heikko tai rikki, kun muilla tuntuu menevän niin putkeen. Joillekin ystäville kyllä puhun mutta en pysty vuodattamaan heille samalla tavoin rehellisesti kuin miehelle... voisin varmasti, mutta jotenkin en osaa enkä ehkä halua rasittaa heitä...
Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Peitän ikävät asiat elämässäni, sillä ei muut jaksais mua, jos en olisi hymyilevä ja iloinen. 😢
Kannattaa ehkä silti miettiä, luuletko vain näin/onko tämä vain tunne?🤔 Ap
Vierailija kirjoitti:
Peitän ja välillä tunnen olevani kuin painekattila. 😠
Nyt oli kyllä osuva ilmaus! Samoin! 😅Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä peitän. Olen kärsinyt kovista kivuista jo yli 20 vuotta ja mitäpä niistä kenellekään puhumaan. Ei kukaan niille mitään voi, ei edes lääkärit. Eikä ne kivut puhumalla katoa.
Minulla on tavallaan sama tilanne. Kovat vuosien kivut ovat yksi syy sille, että hakeuduin terapiaan ja kenties syy tai seuraus masennuksestani. Uskon kyllä vielä, että niille voidaan jotain tehdä. Tsemppiä sinulle!
Ei ole helppoa olla aina iloinen ja hyväntuulinen, mutta se ärsyttää niin monia että se loppupeleissä maksaa vaivan.
Peitän. Normaalisti oon sellainen iloinen ja hyväntuulinen ihminen, jollaista viimeaikoina oon kuitenkin vaan ihmisten kanssa ja kodin ulkopuolella yrittänyt esittää. Oon jo pidemmän aikaa ollut ahdistunut, hermostunut ja alakuloinen, eikä tää ota helpottaakseen. Oon myös niin suorittajaluone, että on vaikeaa ollut myöntää itelleni, että alkaa olla tosissaan voimat loppu. Nurinkurista, kun oon aina ollut se läheisten "likasanko" ja oon edelleen monelle sellanen, jolle avaudutaan. Se ei mua haittaa lainkaan ja jotenkin saan siitä voimaa, kun voi olla muille tukena. Harmittaa vaan kun itsellä ei ole ketään sellaista ihmistä, joka tukisi kun on vaikeaa...
Kivankin työpäivän tai ystävän tapaamisen jälkeen oon vaan niin väsynyt, kun on jaksettava esittää normaalia. Heti kun pääsen kotiin vaan makaan ja itken, enkä saa tehtyä mitään. Ihan vasta lähiaikoina oon romahdellut myös mieheni nähden. Mies on siis töissä muualla, joten lyhyet ajat yhdessä oon vielä jaksanut vetää muka-iloisena. Oon yrittänyt sille puhua tästä, mutta ei se oikein osaa sanoa mitään ahaata kummempaa. Olo on sitten vaan entistä surkeampi. Koitan sitten peittää taas pahaa oloani, vaikka vaikeeta on kun tietää toisen tietävän, mutta ei se vaan osaa reagoida tai ehkä sitä ei kiinnosta. Nyt oon kerännyt rohkeutta hakea apua terveydenhuollosta. En halua yrittää purkaa tuntojani miehelleni enempää, kun se ei selkeästi ole sille helppoa tai mieluisaa. Oltaisiin varmaan molemmat vaan turhautuneita. Onpahan yritetty ensin läheiseltä saada tukea, jos nyt ammattiapu olisi parempi.
En ole kertonut masennuksestani ja terapiastani juuri kenellekään. Mutta ei minulla olekaan kovin montaa todella läheistä ihmistä. En halua vaivata muita ongelmillani enkä leimautua ankeaksi valittajaksi. Häpeää on myös.
Suurin arka paikkani on ikisinkkuuteni ja epäonnistuneet miessuhteeni. Tästä on ollut erityisen vaikeaa avautua enkä edes terapiassa kyennyt käsittelemään sitä kunnolla. Asia masentaa minua niin hirveästi ja aiheuttaa jatkuvaa surua, etten kykene enää täysin peittämään alakuloani muilta. Pelkään kuitenkin etten saisi ymmärrystä ja sitä että siitä on vaikeaa keskustella.
Tietenkin peitän. Miksi aiheuttaisin läheisilleni huonoa oloa ja surua kertomalla ongelmistani?
Helpompi teeskennellä, että kaikki on hyvin ja itkeä itsensä joka ilta uneen. Tätä kun tekee vuosikausia tulee asiasta jonkinlainen rutiini, eikä sitä pidä mitenkään kummallisena.
Vierailija kirjoitti:
Peitän. Normaalisti oon sellainen iloinen ja hyväntuulinen ihminen, jollaista viimeaikoina oon kuitenkin vaan ihmisten kanssa ja kodin ulkopuolella yrittänyt esittää. Oon jo pidemmän aikaa ollut ahdistunut, hermostunut ja alakuloinen, eikä tää ota helpottaakseen. Oon myös niin suorittajaluone, että on vaikeaa ollut myöntää itelleni, että alkaa olla tosissaan voimat loppu. Nurinkurista, kun oon aina ollut se läheisten "likasanko" ja oon edelleen monelle sellanen, jolle avaudutaan. Se ei mua haittaa lainkaan ja jotenkin saan siitä voimaa, kun voi olla muille tukena. Harmittaa vaan kun itsellä ei ole ketään sellaista ihmistä, joka tukisi kun on vaikeaa...
Kivankin työpäivän tai ystävän tapaamisen jälkeen oon vaan niin väsynyt, kun on jaksettava esittää normaalia. Heti kun pääsen kotiin vaan makaan ja itken, enkä saa tehtyä mitään. Ihan vasta lähiaikoina oon romahdellut myös mieheni nähden. Mies on siis töissä muualla, joten lyhyet ajat yhdessä oon vielä jaksanut vetää muka-iloisena. Oon yrittänyt sille puhua tästä, mutta ei se oikein osaa sanoa mitään ahaata kummempaa. Olo on sitten vaan entistä surkeampi. Koitan sitten peittää taas pahaa oloani, vaikka vaikeeta on kun tietää toisen tietävän, mutta ei se vaan osaa reagoida tai ehkä sitä ei kiinnosta. Nyt oon kerännyt rohkeutta hakea apua terveydenhuollosta. En halua yrittää purkaa tuntojani miehelleni enempää, kun se ei selkeästi ole sille helppoa tai mieluisaa. Oltaisiin varmaan molemmat vaan turhautuneita. Onpahan yritetty ensin läheiseltä saada tukea, jos nyt ammattiapu olisi parempi.
Story of my life!! Tismalleen kuin minun elämästäni!!! Voimia sinulle, itsekin harkitsen menoa terapeutille tai vastaavalle.
Tavallaan peittelen, koska mun mielestä ei ole muiden ihmisten velvollisuus olla mun terapeuttina ja likasankona, johon saan kaataa omat ongelmani. Käsittelen vaikeuksiani itse ja ammattilaisten kanssa, tunteita muutaman hyvin läheisen ihmisen kanssa, mutta vieraammille en pura asioitani.